Kansi

Nimiö

PIERRE LEMAITRE

ROSIE

Ranskan kielestä suomentanut

Susanna Hirvikorpi

Tekijänoikeudet

Ranskankielinen alkuperäisteos:

Rosy & John

Published by special arrangement with La Librairie Générale Française in conjunction with their duly appointed agent 2 Seas Literary Agency.

Suomenkielinen laitos:

www.minervakustannus.fi

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kannen kuva: 123 RF

EPUB-konversio: Tero Salmén

ISBN 978-952-312-461-5

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Alkusanat

Pascalinelle

Dominique ja Jean-Paul Vormusille ystävyydellä

On tapauksia (aika harvoin, se myönnettäköön),

jolloin paras tapa voittaa aikaa on vaihtaa paikkaa.

MARCEL PROUST:

Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa

Esipuhe

Olen aina pitänyt tätä pientä kirjaa lahjana.

Ensinnäkin siitä syystä, että kirjoitin sen tilaustyönä: on aina mairittelevaa, kun kustantaja pyytää tekstiä kirjailijalta (kuten Vallès sanoo, kukaan ei ryhdy kirjailijaksi vaatimattomuuttaan).

Toiseksi siksi, että Livre de Poche -kustantamo lahjoitti kirjan lukijoilleen juhlistaakseen kuusikymmenvuotista taivaltaan.

Lopuksi sen takia, että tämän kirjan myötä pääsin jälleen Camille Verhoevenin seuraan, henkilöhahmon, johon olen kiintynyt ja jonka jo luulin menettäneeni.

Romaanin idea juolahti mieleeni eräänä iltana nähdessäni auki kaivetun kadun. Kaivantoa ympäröi neljän lyhyen punavalkoisen puomin aitaama turva-alue, jonka tarkoituksena oli estää hajamielisiä jalankulkijoita kupsahtamasta melko syvään kuoppaan, missä työmiehet korjasivat kaasuputkia päiväsaikaan. Rikoskirjailijoiden vaistot ovat virittyneet pysyvästi rikosten taajuudelle, takaavathan ne heille elannon, ja kuopan näkeminen antoi oitis kehykset kertomukselleni. Puuttui vain ”kuningasajatus”, jotain yllättävää ja lupaavaa, joka kiinnittäisi romaanin todellisuuteen.

Työstin tuohon aikaan aivan erilaista kirjaa, josta tuli Näkemiin taivaassa, ja olin korviani myöten ensimmäisen maailmansodan tapahtumissa. Olin jättänyt rikosromaanien kirjoittamisen joksikin aikaa, mutta siirtyessäni yksityisistä rikoksista maailmansotaan siirryin tavallaan yhdestä rikostyypistä toiseen enkä vaihtanut genreä missään vaiheessa. Nyt elämässäni oli vain entistä enemmän kuolleita ja haavoittuneita. Näkemiin taivaassa -romaanin päähenkilö putoaa kuoppaan heti ensimmäisessä luvussa, mikä palautti mieleeni kadulla näkemäni kaivannon. Romaanit alkoivat resonoida. Kun dokumentoin sadan vuoden takaisia tapahtumia, sain yhtäkkiä idean nykyaikaan sijoittuvaan rikosromaaniini: viljelysmaat, joille satoi satoja tuhansia kranaatteja viidenkymmenen kuukauden ajan.

Tarinallani oli kehykset (katuun puhkaistu kaivanto) ja idea (Ranskan itäosien pellot); puuttui enää päähenkilö. Silloin Camille Verhoeven astui uudelleen kuvaan. Ja kuten kaikki hyvät henkilöhahmot, hän esitti minulle heti kiperän kysymyksen: minne sijoittaisin tämän uuden seikkailun jo valmiissa Verhoeven-trilogiassa?

Tiedetään varsin hyvin, kuinka suuresti arvostan Dumasia. Mies, joka julkesi mitä vain, antoi minulle ajatuksen. Vaikkei ratkaisu ole täysin vedenpitävä, sen myötä sain taas tilaisuuden iskeä silmää lukijoilleni: trilogiani koostuisi neljästä teoksesta, olihan myös Kolmessa muskettisoturissa neljä sankaria kolmen sijasta. Mutta en ole koskaan halunnut mitellä voimiani Dumasin kanssa (kisa ei olisi tasaväkinen), ja siksi Rosie on hyvin lyhyt romaani, kenties vain romaanin puolikas. Trilogiani ei siis koostu neljästä kirjasta vaan kolmesta ja puolesta.

Aina sitä keksii jonkin järjestelyn todellisuuden kanssa; se on kirjailijoiden suuri etuoikeus.

Pierre Lemaitre

Ensimmäinen päivä

Kello 17.00

Odottamaton kohtaaminen, joka muuttaa koko elämäsi, läikkä petollista mustaa jäätä, harkitsematta lausuttu vastaus… Ratkaisevat asiat tapahtuvat sekunnin murto-osassa.

Ajatellaan vaikka tätä pikkupoikaa, kahdeksanvuotiasta. Jos hän astuu yhdenkin askeleen sivuun, kaikki voi muuttua lopullisesti. Pojan äiti on käynyt ennustajalla, ja korteista on povattu, että vuoden sisällä hän jäisi leskeksi. Sen hän on kertonut pojalleen itkua tuhertaen, nyrkit rintaa vasten puristettuina, ääni kyynelten sumentamana. Ymmärrät kai, että minun täytyi puhua siitä jollekulle? Poika ei ole milloinkaan aiemmin kuvitellut isänsä kuolemaa, isähän on voittamaton. Nyt pelko varjostaa hänen elämäänsä. Tällaisiakin äitejä on… Nainen on kolmenkymmenen mutta kypsyydeltään yläastetasoa. Hän on unohtanut ennustuksen ajat sitten (epäjohdonmukaisuuden lisäksi hän on aika unohtavainen; joskus ajatus häätää masentavan nopeasti toisen tieltään). Hänen pieni poikansa ei todellakaan ole unohtanut. Kertomus ennustajaeukosta täyttää hänen mielensä, hän ei puhu siitä kenellekään mutta näkee toistuvasti saman painajaisunen. Joinakin päivinä ajatus isän kuolemasta saa hänet melkein oksentamaan; sitten se häviää kokonaisiksi viikoiksi kuin taikaiskusta. Kun mielikuva palaa, se on entistäkin hallitsevampi, joskus se vie häneltä kirjaimellisesti jalat alta ja hänen täytyy ottaa tukea jostain, istuutua.

Kun uhkaava tunne palaa, hän suorittaa monenmoisia rituaaleja pahan karkottamiseksi varmana siitä, että jos isä kuolisi, se olisi hänen syynsä.

Tänään: ”Jos en astu jalkakäytävän laattojen rajalle, isä ei kuole.” Se pätee vasta leipomolta lähtien.

Poika on tuskin vetänyt henkeä sitten kotioven, ja musiikkiopistolle on vielä pitkä matka. Jokin sanoo hänelle, ettei tällä kertaa käy kuinkaan, mutta hän ei keksi mitään syytä eikä poikkeusta, jolla voisi oikeuttaa tunteensa. Yksi katu, kaksi katua, nyt puistokatu jo näkyykin, mutta ahdistus syvenee ja hänestä tuntuu, että mitä lähemmäksi hän pääsee vapautusta, sitä lähempänä hän on katastrofia. Hän kävelee katse jalkakäytävään nauliutuneena, hyvä kun klarinettikotelo pysyy kädessä. Hän hikoilee. Musiikkiopistolle on kaksisataa metriä. Jostakin syystä – ehkä se on ennakkoaavistus – hän kohottaa katseensa ja näkee äkkiä isänsä ilmaantuvan toisesta suunnasta. Siinä kohtaa katua rakennustelineet pakottavat jalankulkijat kiertämään ajotien puolelle ja kulkemaan puukäytävää pitkin. Käytävä on kapea. Pojan isä työntyy sen läpi hartia edellä päättäväisin askelin. Kun hän kävelee noin, mikään ei voi pysäyttää häntä. Poika on ihmeissään, sillä on harvinaista nähdä isän tulevan näin aikaisin.

Seuraavat kuvat rekisteröityvät hänen muistiinsa hidastettuina.

Se yksi tarkkaamattomuuden hetki oli ilmeisesti liikaa, aika joka kului tointumiseen, katseen laskemiseen takaisin maahan, ja äkkiä poika pysähtyy: hän on astunut sauman päälle…

Ja niin isä kuolisi, se on väistämätöntä.

Totta, ratkaisevat asiat tapahtuvat tyrmäävän nopeasti.

Ajatellaan vielä tyttöä, joka kulkee joitakin metrejä pikkupojan jäljessä. Hän ei ole mitenkään erityisen kaunis, opiskelee kauppatieteitä eikä ole koskaan harrastanut seksiä. Hän sanoo vain, ettei ”tilaisuus ole koskaan osunut kohdalleni”. Oikeasti asia on kyllä paljon monimutkaisempi mutta vähät siitä. Onhan nyt toukokuu, tyttö on kahdenkymmenenkahden, vain tällä on merkitystä, kuin myös sillä että hän seisoo parhaillaan rue Joseph-Merlinin kulmassa sen miehen edessä, joka haluaa häntä; mies on sopinut tapaamisen kertoakseen nimenomaan, että hän haluaa tyttöä. Eikä tytön tarvitse vastata kuin kyllä tai ei, ja kaikki muuttuu suuntaan tai toiseen. Eikä vain sen suhteen, mitä tulee melko proosalliseen kysymykseen tytön neitsyydestä. Sillä hän aikoo vastata ei. Silloin mies vakuuttaa hänelle, että hän ymmärtää kyllä (no niin varmaan…), tyttö seuraa häntä katseellaan, ja samalla hetkellä kun hän alkaa katua kieltäytymistään ja on huutamaisillaan miehen perään…

Liian myöhäistä.

Räjähdys on niin voimakas, että koko kortteli vavahtelee kuin maanjäristyksen kourissa. Räjähdyksen synnyttämä paineaalto tuntuu noin sadan metrin päässä.

Sekunnin murto-osassa pikkupoika näkee isänsä kookkaan hahmon kohoavan ilmaan niin kuin jättiläismäinen käsi olisi jysäyttänyt häntä raa’asti rinnuksiin. Nuori tyttö ei ehdi kuin avata suunsa, ja hänen entinen tuleva rakastajansa on jo ilmassa ja iskeytyy pää edellä Women’secretin näyteikkunan läpi.

Rue Joseph-Merlinillä on paljon kauppoja. Vaatteita, kenkiä, ruokaa, pesulapalveluja, kosmetiikkaa… katu lienee kaupunginosan vilkkain, mutta jos haluaa tehdä enemmänkin ostoksia, on lähdettävä Pradellen risteykseen asti. On toukokuun kahdeskymmenes, aurinko on lämmittänyt kesäisesti jo joitakin päiviä, kello on viisi, hetken verran voisi kuvitella, että eletään heinäkuuta. Tekee mieli istahtaa terassille nauttimaan aperitiivi, kaikkialla on ihmisiä, joten kun pommi räjähtää, seurauksena on väistämättä katastrofi, ja sitä paitsi niin epäoikeudenmukainen.

Jospa maailma vain olisikin oikeudenmukainen…

Maahan paiskautuneet ohikulkijat suojaavat itseään käsivarsillaan. Kuviolliseen mekkoon pukeutunut nainen on lennähtänyt taaksepäin, hänen päänsä iskeytyy lujasti kerrostalon eteen pystytetyn puukäytävän reunakaiteeseen. Mies, joka on nousemassa skootterinsa päältä parillisten kadunnumerojen puolella, kaatuu maahan jostain sinkoavan puunkappaleen voimasta. Puu iskeytyy hänen vyötäisilleen ja saa hänet painumaan kaksin kerroin; hänellä on yhä kypärä päässään, mutta ei ole varmaa, riittääkö se pelastamaan hänen henkensä.

Räjähdystä seuraa korviahuumaava metallinen ryske: pienellä viiveellä räjähdyksen jälkeen, ikään kuin hieman harkittuaan, valtavat rakennustelineet nytkähtävät, kohoavat aavistuksen maasta ja sortuvat sitten jymisten kuin istuutuisivat; televisiossa näkee joskus, kuinka kerrostalojen rungon muodostavat tangot aivan kuin sulavat äkkiarvaamatta. Parittomien kadunnumerojen puoleisell...