ISBN 978-951-31-9400-0
© Ari Räty ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017
Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: Peter Levi / Getty Images
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017
1.
He kulkevat äänettömästi korkean ruovikon keskellä. Sydänkesänsinisellä taivaalla ajelehtii yksinäinen poutapilvi. Pojan ruskettunut selkä kiiltää hiestä, ja hänen ihoonsa on tarttunut valkoisia haituvia. Tiukat lihakset liikkuvat ihon alla. Tytön keltaisen kesämekon kangas on kostea. Hän on sitonut vaaleat hiuksensa kukallisella huivilla, jonka solmunpäät laskeutuvat hänen olkapäilleen kuin palmikot. Maaperä heidän tossujensa alla on pehmeä ja märkä. Vesi tirskahtelee paksun ruovikkoturpeen läpi. Heikossa tuulenvireessä ajelehtii mudan tuoksu.
”Ällöttävää”, tyttö sihahtaa. Poika kyyristyy ja painaa sormen huulilleen. Hän osoittaa rantaniityn suuntaan. Niityltä kuuluu ihmisten ääniä. Pystykorva räkyttää.
”Kulje matalana ettei ne näe talolta meitä”, poika kuiskaa. ”Ihan vähän matkaa vielä, tuohon pajupusikkoon asti.”
Poika kiertää kohti pallomaisia pensaita. Maapohja muuttuu kuivemmaksi. Ruovikossa kuuma ilma ei liiku. Hyönteiset surisevat.
Tyttö pyyhkäisee otsaansa. Silmiä kirvelee.
”Vieläkö?”
Poika laskeutuu nelin kontin, etenee ketterästi pajunrunkojen väliin ja viittaa tyttöä seuraamaan. Tyttö kyyristyy – hän ei halua painaa polviaan viileään maahan. Poika auttaa hänet pensaikon läpi, irrottaa oksiin takertuneen huivin. Tyttö sitoo hiuksensa uudelleen. He laskeutuvat vatsalleen lämpimään ruohikkoon, matalan töyrään suojaan. Poika kallistaa päätään, kuuntelee. Tyttö ei kuule muuta kuin lempeän tuulen, linnut ja ihmiset kaukana niityllä. Lokki huutaa järvenselän yli, näkymättömissä vasten aurinkoa.
Poika nousee, kulkee sivuttain ruohikossa, pysähtyy vanhan rantavajan suojaan. Tyttö seuraa jännittyneenä. Hän laskeutuu pojan viereen ja kurkistaa vajan nurkkakiven takaa pojan osoittamaan suuntaan. Aukiolla loivien kallionselkien väliin kuumaan tuoksuvaan heinikkoon levitetyllä huovalla makaa kaksi alastonta ihmistä. Nainen, naapuritalon nuori kesävieras, lepää kyljellään pää toisen käsivarren varassa, takapuoli pitkällä. Mies, jota tyttö ei näe niin hyvin että tunnistaisi hänet, makaa naisen takana ja pitää kiinni tämän rinnoista.
Tyttö rypistää otsaansa.
”Mitä ne oikeen tekee?” hän kysyy kuiskaten. Poika katsoo häneen kuivat huulet hiukan raollaan. Pojan silmät kiiltävät.
”Ne nussii”, poika vastaa.
”Tuolla lailla?”
”Voi noinkin. Takaapäin.”
”Mistä muka tiiät?”
Poika ei vastaa.
”Mennään pois. Ennen kun ne huomaa.”
”Ei ne huomaa. Kato vaikka.”
Tyttöä hävettää ja pelottaa, mutta hän on utelias. Nainen voihkii vaimeasti – mies liikkuu ääneti naisen takana. Miehen liikkeissä on jotakin jäykkää, kuin pakotettua. Tyttö kurkistaa kiven takaa, painautuu taas matalaksi. Poika tuijottaa häntä hievahtamatta, tuskin hengittäen. Paksu verisuoni tykyttää pojan ohimolla.
”Minkä takia toi äijä on tollanen?” tyttö kuiskaa.
”Siltä tulee kohta.”
”Tulee? Mi– Eikun niin, joo.”
”Koeta”, poika kuiskaa käheästi ja tarttuu hänen ranteeseensa. Hän antaa viedä kätensä pojan jalkoväliin. Kulli on kova ja kuuma sortsienkin läpi. Hän puristaa sitä kevyesti. Liha nytkähtää hänen kädessään. Hän on valmis jatkamaan, hän haluaisi jatkaa, mutta ennen kuin hän tarttuu molemmin käsin pojan sepalukseen, hän vilkaisee nopeasti pojan silmiin.
Tumman hiekan sävyiset harmaat silmät ovat jäätä.
Tyttö vetää kätensä pois.
”Ei… Älä.”
Poika on vahva ja nopea. Hän vastaa kyyneltyvin silmin pojan tuijotukseen – hän näkee tummien iiristen kaksoisheijastuksessa omat kasvonsa mutta ei poikaa, ei ihmistä. Armottomat kädet kuristavat. Helteisen maailman reunalla odottava pimeys houkuttelee, mutta hän tarttuu pojan käsiin, vääntää, repii, lyö. Poika kääntyy ja nousee, tavoittelee parempaa otetta. Tilaa ei jää paljon, aikaa on vain silmänräpäys. Tytön polvi osuu pakaraan, ei kiveksille, mutta potkun voima riittää suistamaan pojan tasapainosta. Poika satuttaa kasvonsa irtokiviin. Veri purskahtaa kuiville huulille. Tyttö on jo jalkeilla. Hän ei itke vaan pakenee, juoksee kevyesti ja kovaa, lentää läpi heinikon huivi kädessään ja kuolemanpelon jäinen nyrkki sydämessään. Keltainen kesämekko tarttuu oksiin, mutta tyttö ei välitä. Revenneet helmat lepattavat hänen perässään kuin resuiset siivet. Hän pysähtyy vasta kun tavoittaa isänsä ja isoveljensä, jotka seisovat tauolla pellon laidassa, ja sukeltaa heidän käsivarsiensa ja syliensä suojaan.
Itku tulee vasten isän hikistä paidanrintamusta.
Poika makaa rantavajan varjossa selällään kasvot veressä ja katselee helteisen autereen yllä laiskasti lipuvaa yksinäistä poutapilveä. Hänen lihaksensa nytkähtelevät. Hän nauraa hiljaa. Sortsit ovat spermasta märät ja muuttuvat tahmeiksi ja viileiksi. Hän kuulee sydämensä raskaat lyönnit, tuntee oman pulssinsa kullissaan ja kaulallaan. Hän maistaa vihan ja veren. Se on valkoista, se on metallia.
Tyhjyys, eikä enää koskaan mitään sen takana.
2.
”Koulun joukkue pelaa. Ne jotka ei kuulu joukkueeseen, suunnistaa. Ne jotka ei tiedä kuuluuko ne joukkueeseen, ei kuulu siihen: myös ne suunnistaa.”
Alaluokkien liikunnanopettaja, jykevä huumorintajuton mies joka tunnetaan kutsumanimellä ”Potka”, pudottaa kuusi verkkokassiin sullottua mustavalkoruudullista jalkapalloa kentän laidalle ja kääntyy katsomaan juoksuradan reunaan kokoontunutta poikajoukkoa. Huhtikuun aamuaurinko paistaa kumpuilevien pilvien lomasta. Ilmassa tuoksuu aamu ja pölyinen asvaltti, lämmin mäntymetsä. Kevät.
”Hakekaa kartat kopilta”, Potka ohjeistaa syvällä kantavalla äänellään. Hän viittaa kohti urheilukentän huoltorakennuksen päädyssä sijaitsevaa kenttämiesten toimistoa. ”Jokainen ottaa karttojen vierestä pinosta oman, siis oman rastilistan. Eikä kukaan tule takasin kentälle ennen kuin varttia vaille kymmenen, tai tukka pölisee. Ymmärretty?”
Poikajoukko mutisee myöntävästi. Liikuntaryhmän pojista vain kolme kuuluu koulun jalkapallojoukkueeseen – loput maleksivat haluttomasti kohti kentän päätyä. Viiden pojan vaitelias ryhmä liikkuu vielä muita laiskemmin.
”Komonen, Lehtola, Ylätalo! Saari ja Ristimäki!” Potkan ääni jyrisee kenttää reunustavilla maavalleilla. Hänen niskansa punoittaa.
Komonen, Komo, katsoo olkansa yli.
”Hä?”
”Vauhtia!”
”Vitun kusipää”, Komo sihahtaa niin hiljaa ettei Potka varmasti kuule. Hän heilauttaa kättään. ”Joo!”
”Ei vittu jaksa”, Lehtola sanoo ja pyyhkii nenänsä verryttelytakin hihaan.
”Mulkku äijä.”
”Veripää.”
”Vittunaama.”
”Haetaan ne kartat”, Ylätalo, Edi, sanoo. Hän on jo kaksitoistavuotiaana raskasta sarjaa, reilusti päätä pitempi muita, ja hänen rintansa on leveä kuin härän kuve. Hän on harrastanut nyrkkeilyä kohta kolme vuotta, niistä vuoden verran tosissaan. Se näkyy hänen askelissaan.
Ristimäki katselee muita.
”Jos Potka ei oo siirtäny rasteja, mä ainakin muistan ne ulkoa.”
”Ei se viitti ikinä siirtää muita kuin niitä joiden luo se pääsee autolla.”
”Mihin mennään? Potka kielsi tulemasta takas ennen kymmentä.”
”Venatkaa”, Komo sanoo vaimeasti. Poikajoukko heidän edellään on jo hakenut rastilistat. He tutkivat karttoja silmät viiruina auringossa. Jotkut lähtevät liikkeelle juosten. Viisikko valitsee hajonneesta pinosta listat viimeisten joukossa ja maleksii takaisin ulos. Potka ei enää katsele heidän suuntaansa. Hän neuvoo kovalla äänellä miten joukkueen tulee ryhmittyä kentälle.
”Mennään Shellille”, Ristimäki ehdottaa. Hän keinuttaa keskisaumasta revennyttä suunnistuskarttaa ja rastilistaa peukalohangassaan. ”Ykkönen, nelonen ja seiska on matkan varrella jos mennään siltojen kautta. Voidaan tsekkaa onks Potka vaihtanu niiden kirjaimet.”
”No mitä jos on?” Edi kysyy.
”Ei mitään. Vedetään loput stetsonista. Mä en vittu suunnista.”
Pojat mutisevat hyväksyvästi. Ristimäki – jota on esikouluiästä saakka ja syystä jota kukaan ei enää muista, nimitetty Syyskuuksi – luettelee ulkomuistista kaikkien neljäntoista lähiseudun maastoon piilotetun suunnistusrastin kirjaintunnuksen. Pojat kirjoittavat lyijykynänpätkillä kirjaimet listoihin. Jokaisen listassa on kuusi rastia.
”Voi perse jos jäädään tästä kiinni”, Lehtola sanoo ja hieroo niskaansa. Hän pelkää Potkaa tosissaan.
Komo hymähtää. Syvän veden väriset valppaat silmät seuraavat Lehtolan ilmeitä.
”Ei jäädä”, Komo sanoo. Hänen äänensä on yhtä tyyni ja itsevarma kuin hänen katseensa.
”Pitäiskö juosta edes tästä kentältä pois?”
”Juosta? Nyt vittu lopeta jo.”
Lehtola virnistää vaikka vilkaiseekin vaivihkaa olkansa yli jalkapallokentän suuntaan. Potkaa ei kiinnosta. Kentältä kajahtaa pillin vihellys.
”Siisti keli”, Saari sanoo ja tähtäilee taivaalle toinen silmä ummessa. Paksu hiuspehko roikkuu hänen silmillään. Hän kietaisee kartan ja valmiiksi täytetyn rastilistan rullalle, työntää rullan verryttelyhousujen kuminauhan alle ristiselkäänsä vasten.
”Persevakoonko sä sen kartan pistit?”
”Tietysti. Etteks te?”
”Piezo, perkele.”
Saarta on kutsuttu toisluokkalaisesta saakka Piezoksi. Kukaan ei ole unohtanut ruohikkopaloa jonka hän viritti pellonreunaan koulun taakse todistaakseen epäilijöille, että osasi tehdä tulet ilman tikkuja tai tupakansytytintä. Ihan niin kuin intiaanit aikanaan.
Pojat nauravat enemmän persehuumoriin liittyvän tavan vuoksi kuin siksi, että juttu olisi heistä hauska. He oikaisevat polkua pitkin mäntymetsän läpi, laskeutuvat harjulta tien pengerleikkauksen poikki. Asvaltti on lämmin ja piki hikoilee mustasta murskeesta, joka reunustaa pientareita. Vasemmalle jää punaisilla tiilillä verhoiltu uusi uimahalli sekä yläasteen ja lukion ankeanharmaat rakennukset. Varjon puolella on vielä lunta isoissa aurauskasoissa. Koulun piha on tyhjä lukuun ottamatta kah...