AMANDA CINELLI

Salainen rakkaus

Suomentanut Pertti Koskela

MINISARJA: RAHAAKIN KALLIIMPI

He ovat menestyviä ja kauniiden naisten ympäröimiä. Silti heidän elämästään puuttuu jotain tärkeää. Tämä on minisarjan Rahaakin kalliimpi kolmas osa.

 

Amanda Cinelli varttui suuressa irlantilaisitalialaisessa perheessä Dublinin lähiöissä Irlannissa. Hänen rakkautensa romansseihin alkoi, kun hän "lainasi" yhden äitinsä rakkaista Harlequin-romaaneista kaksitoistavuotiaana. Nyt kun hän on naimisissa ja hänellä on oma tytär, hän jakaa aikansa vaipanvaihdon, psykologian opiskelun ja rakkaustarinoiden kirjoittamisen välillä.

 

Isoäidilleni Annelle.

Joka neuvoi minua varaamaan aina pinon hyviä kirjoja vuoteeni viereen.

1

Häntä seurattiin, siitä ei ollut epäilystäkään.

Nicole tiukensi otettaan lastenvaunujen tangosta ja lisäsi vauhtia. Musta maasturi oli ajanut jo kolmesti hänen ohitseen hänen lähdettyään aamukävelylleen kylän läpi. Siinä istui kaksi miestä, joiden aurinkolasit eivät kyenneet peittämään sitä tosiasiaa, että heidän huomionsa oli kohdistunut pelkästään häneen. Kun auto hiljensi vauhtiaan entisestään hänen takanaan, hän tunsi hyytävän kauhun kuristavan kurkkuaan. Oli aika panikoida.

Mukulakivikuja, joka vei hänen maataloonsa, oli yhä liukas huhtikuisen tihkusateen jäljiltä. Hänen ballerinansa lipsuivat kivillä ja hän huohotti. Vaunujen tärinä kirvoitti riemastuneen kiljaisun vaaleanpunaisten huopien sisältä. Nicole pakotti itsensä hymyilemään tyttärelleen yrittäen pysytellä rauhallisena. He olivat melkein kotona. Hän lukitsisi oven takanaan ja kaikki olisi taas hyvin.

Kääntyessään viimeisestä mutkasta kohti La Petiteä hän pysähtyi. Portin edusta oli täynnä autoja ja niitä oli pysäköity kujan varrellekin. Toistakymmentä toimittajaa seisoskeli paikalla kamerat kaulastaan riippuen. Nicolen korvat alkoivat humista, kun hänen verenpaineensa kohosi.

He olivat löytäneet hänet.

Hän riisui nopeasti pusakan päältään ja levitti sen vaunujen kuomun yli. Odottavat miehet kerääntyivät piiriin heidän ympärilleen ja kamerat alkoivat räpsyä. Nicole piti päänsä painuksissa ja yritti jatkaa matkaansa. Joukko tuntui pakkautuvan tiiviimmin hänen ympärilleen. Edes lapsen läsnäolo ei näköjään muuttanut paparazzien käsitystä henkilökohtaisesta tilasta.

Yksi miehistä astui eteenpäin. "Sopiiko yksi kuva pienokaisesta, neiti Duvalle?" Hänen hymynsä oli julma. "Te olette pitänyt hänet hyvin piilossa, vai kuinka?"

Nicole puri huultaan. Tärkeintä oli pysyä vaiti. Jos he eivät saisi hänestä irti mitään, he ehkä lähtisivät tiehensä. Auton äänitorven törähdys oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi. Äskeinen musta maasturi ilmestyi kujalle hänen taakseen. Se tunkeutui väkijoukon läpi pakottaen toimittajat hajaantumaan. Nicole käytti tilaisuutta hyväkseen ja työntyi nopeasti tungoksen läpi.

Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin hän pääsi portista omalle pihalleen. Toimittajat eivät voineet seurata perässä rikkomatta lakia, mutta Nicole ei ollut niin lapsellinen, että olisi kuvitellut päässeensä heidän ulottuviltaan.

Hän ei enää ikinä saisi täällä omaa rauhaa. Ajatus nosti tukahtuneen nyyhkäisyn hänen kurkkuunsa.

Hän hillitsi halunsa vilkaista taakseen ja keskittyi sen sijaan oven avaamiseen. Kun hän oli sisällä, hän työnsi turvaketjun paikoilleen ja nosti Annan syliinsä. Tyttären lämmin tuoksu rauhoitti häntä hetkeksi. Aurinko paistoi sisään ikkunoista täyttäen huoneen valolla. Annan sädehtivän siniset silmät hymyilivät hänelle, niin tyyninä ja tietämättöminä tilanteesta, jossa he olivat.

Nicolesta tuntui, että hänen oli pakko saada selville, mitä oli tekeillä. Nyt. Hän laski tytön pehmeälle matolle lelujen keskelle ja ryhtyi työhön. Ei ollut helppo tehtävä saada käyntiin vanhaa tietokonetta, jonka hän oli saanut maatalon mukana. Eräs hänen ensimmäisiä päätöksiään hänen muutettuaan Lontoosta Ranskan maaseudulle oli heittää pois älypuhelin ja lakata seuraamasta showbisnestä käsitteleviä uutisia. Hänellä oli kyllä puhelin aina käyttövalmiina hätätilanteiden varalta. Sellainen, jolla saattoi soittaa ja ottaa vastaan puheluja – enempää hän ei tarvinnut.

Lopulta hän pystyi näppäilemään muutamia avainsanoja hakukoneen palkkiin. Hän toivoi heti, ettei olisi tehnyt sitä.

"Miljardööri Marchesin salainen lemmenlapsi löytynyt!"

Jäätävä kauhu valtasi hänet hänen nähdessään sanat. Hän silmäili nimettömän tietolähteen haastattelun ensimmäisiä rivejä ja kääntyi inhoten pois. Olisiko hänen elämänsä ikuisesti julkista viihdettä? Hän painoi hammasta purren päänsä käsiinsä. Hän ei itkisi.

Näin ei olisi pitänyt voida käydä hänelle täällä. Pikkuruinen L’Anniquen kylä oli ollut hänen turvapaikkansa yli vuoden ajan. Hän oli ihastunut ystävällisiin naapureihinsa ja hiljaiseen, melkein unettavaan ilmapiiriin. Toisin kuin Lontoossa, missä hänen nimensä oli skandaalin synonyymi, täällä hän oli voinut kasvattaa tytärtään rauhassa. Ja nyt hänen entistä elämäänsä hallinnut myrsky valtaisi tämän kylänkin.

Hän oli uhrannut joka ikisen Lontoon kaupunkitalonsa myynnistä saamansa pennin uuden elämän aloittamiseen. Lähtö täältä veisi hänet vararikkoon. Ja jos hän pakenisi, toimittajat seuraisivat häntä – siitä hän oli varma. Hänellä ei ollut kylliksi vaikutusvaltaa voidakseen suojella lastaan medialta.

Vain yhdellä hänen tuntemallaan ihmisellä oli. Mutta se mies ei seurannut iltapäivälehtien juoruja. Rigo Marchesi ei edes harkitsisi ryhtyvänsä auttamaan häntä. Nicolesta oli yllättävää, että lehdet olivat uskaltaneet uhmata Rigoa, niin vaikutusvaltainen kuin tämän suku oli. Mutta Rigolla oli kokonainen joukko PR-ihmisiä hoitamassa tätäkin juttua. Nicole jäisi taas kerran yksin keräilemään elämänsä palasia.

Hän raotti verhoja ja kurkisti ulos rypistäen kulmiaan nähdessään, kuinka toimittajia paimennettiin kauemmaksi. Kaksi poliisiautoa oli ajanut paikalle ja konstaapelit häätivät kaikki ihmiset ja autot näkymättömiin kujan mutkan taakse.

Toinen musta maasturi oli pysähtynyt ensimmäisen Jeepin viereen. Tämän ikkunat olivat tummennetut. Kourallinen miehiä astui ulos ja levittäytyi kujan molemmille puolille.

Nicolen korvissa kohisi, kun hän näki viimeisen autosta laskeutuvan miehen. Tämä oli kookas ja tällä oli yllään musta puku ja mustat aurinkolasit. Nicole puri huultaan, kun mies kääntyi taloa kohti ja riisui lasinsa. Pysähtyneen hetken jälkeen Nicole henkäisi syvään.

Mies ei ollut hän.

Hetken Nicole oli luullut… No, oli samantekevää, mitä hän oli luullut. Juuri nyt tuo kookas pukumies käveli hänen ovelleen.

Nicole työnsi hiuksensa korviensa taakse ja avasi oven jättäen ketjun paikoilleen, niin että hän saattoi tarkastella vaikuttavaa muukalaista oven raosta. Jokin miehessä vaikutti hämärästi tutulta.

"Neiti Duvalle?" Mies puhui englantia voimakkaalla italialaisella korostuksella. "Nimeni on Alberto Santi. Olen Signor Marchesin palveluksessa."

Nicole muisti miehen ja nöyryytyksen tunne kirveli hänen mieltään. Siinä oli mies, joka hoiti kaikki Rigon likaiset työt. Hänellä oli nyt sama tuomitseva katse kuin sinä iltana, kun hän oli taluttanut Nicolen ihmisten täyttämän salin läpi pilkallisesti nauravan työnantajansa luota.

"Minä olen täällä auttamassa teitä." Mies puhui tyynesti.

"Että te kehtaattekin tulla tänne." Nicole ravisti päätään ja liikahti sulkeakseen oven. Mutta hän sai huomata, että kiiltävä nahkakenkä esti häntä siitä.

"Minulla on määräys järjestää teidät Marchesi Groupin suojelukseen."

"Minä en ota määräyksiä Rigo Marchesilta." Nicole risti käsivartensa rinnallaan. Hän tiesi kyllä, keneltä nämä määräykset tulivat.

"Ehkä minä esitin asiani huonosti." Mies pakotti hymyn ohuille huulilleen. "Minut lähetettiin tänne tarjoamaan teille apua. Saanko tulla sisään, niin että voimme puhua rauhassa?"

Nicole mietti hetken. Hänellä ei ollut juuri vaihtoehtoja. Ehkä Alberto voisi järjestää heille edes jonkinlaista suojelua. Hän avasi ketjun ja viittasi miestä tulemaan sisään.

Alberto astui peremmälle, silmäili pikaisesti ympärilleen ja kohdisti sitten katseensa Nicoleen. "Neiti Duvalle, mieheni ovat jo piirittäneet alueen, kuten näette." Hän osoitti turvamiehiä, jotka seisoivat vahdissa portin molemmin puolin. "Meistä olisi parasta, että te ette olisi enää yhteydessä mediaan ennen kuin olemme ratkaisseet ongelman yksityisesti."

"Se on aika vaikeaa, ovathan toimittajat leiriytyneet oveni taakse."

"Siksi minä olenkin täällä. Olemme jo sopineet tapaamisesta Pariisissa hoitaaksemme tämän… tilanteen. Jos suostutte yhteistyöhön, teille tarjotaan kaikkea mahdollista apua."

Alberto puhui siitä – "tilanteesta" – kuin se olisi jokin pieni riesa. Pieni häiriö Marchesin muoti-imperiumin työjärjestyksessä. Nuo ihmiset eivät tajunneet, että Nicolen koko elämä oli kääntynyt nurin niskoin toisen kerran vajaan kahden vuoden aikana.

"Tämä tilanne ei ole lainkaan minun hallinnassani, kuten näette, herra Santi. Joten epäilen, etten voi auttaa ketään sen hoitamisessa. Minun täytyy vain pitää tyttäreni tämän sotkun ulkopuolella."

"Media ei anna periksi – te tiedätte sen", Alberto sanoi. "Kyllä kai te osasitte odottaa tällaista huomiota?"

"Miksi ihmeessä minä olisin osannut odottaa tätä?"

Alberto kohautti olkapäitään ja katseli merkitsevästi ympärilleen. Nicole tunsi häpeän pyyhkäisevän ylitseen. Samalla tavalla kuin silloin, kun tuo mies oli edellisen kerran tuonut hänelle viestin työnantajaltaan. Nicole puisteli inhoten päätään. Totta kai Rigo luuli, että hän myisi mielihyvin lapsensa juorulehdille. Olihan hän Goldie Duvallen tytär.

Nicole ravisti mielestään tuskan ja kiukun. "Vain tehdäkseni asian selväksi – jos en lähde mukaanne, jääkö poliisi tänne suojelemaan minun yksityisyyttäni?"

"Pelkäänpä, ettei se jää."

No, siinä se oli. Nicole tunsi ihon kihelmöivän käsivarsissaan. Oli selvää, että hänelle oli esitetty uhkavaatimus. Nouse autoon ja tee sopimus pirun kanssa, tai jää tänne kotiisi korppikotkien piiritettäväksi.

Totta, hän voisi aina lähteä etsimään itselleen uutta paikkaa. Mutta kun kiinnostus oli näin suurta, hän ja Anna eivät voisi enää koskaan elää normaalia elämää. Toimittajat eivät olle...