LINDSEY KELK

Ikuinen morsiusneito

Suomentanut Virpi Kuusela

Lindsey Kelk on kirjailija, journalisti ja ahkera twiittaaja. Hän on syntynyt ja kasvanut Isossa-Britanniassa, ja hän teki töitä lastenkirjojen kustannustoimittajana, ennen kuin muutti New Yorkiin ja ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Hän asuu nykyään Los Angelesissa.

 

Kirjailijan kiitokset

Jos joutuisin luettelemaan kaikki, jotka kiskoivat minut potkivana ja kirkuvana tämän kirjan kirjoittamisprosessin läpi, siinä menisi koko päivä, ja olet juuri lukenut koko kirjan, joten kaikkein viimeiseksi sinä jaarittelujani haluat kuulla. Ilman seuraavia ihmisiä tätä kirjaa ei kuitenkaan olisi – tiedän sanovani niin joka kerta, mutta tällä kertaa se on ihan, ihan totta.

Rowan Lawton, et ole ainoastaan uskomaton agentti, vaan myös uskomaton ihminen. En olisi kirjaimellisesti selvinnyt ilman sinua. Lynne Drew ja Martha Ashby – anteeksi ja kiitos ja anteeksi ja kiitos ja anteeksi ja kiitos, toistetaan kyllästymiseen asti. Lupaan, etten luultavasti tee tätä teille enää koskaan.

Suurkiitos kaikille HarperCollinsilla, jään teille kuppikakkuja ja viinaa velkaa, enkä voisi olla kiitollisempi. Blaise, Georgie, Will, kaikki James Grantissa ja Liane-Louise Smith (mestari) Furniss Lawtonissa, kiitos uskomattomasta kärsivällisyydestänne. En piittaa siitä, miten paljon saa kotona keppiä #TeamKelkistä, te olette h****tin mahtavia.

Twitterissä, Facebookissa ja Instagramissa on miljoona ihmistä, jotka tekevät elämäni helpommaksi, mutta erityiskiitos huippumoderneille kirjeenvaihtokavereilleni Lucy Robinsonille, Mhairi McFarlanelle ja Rowan Colemanille heidän muistutuksestaan, ettemme ole pelkästään naiskirjailijoita, vaan olemme naisia ja olemme kirjailijoita ja olemme uskomattomia. Tai siis te olette, minä olen enimmäkseen vain väsynyt. Ja esitän vaatimatonta.

Kuluneet kuusi kuukautta ovat olleet koko elämäni vaikeimmat, ja tämän kirjan kirjoittaminen olisi ollut mahdotonta ilman seuraavien ihmisten antamaa tukea, rakkautta ja alkoholijuomia: Della Bolat, Ryan Child, Kevin Dickson, Ilana Fox, Zainab Musa, Rosie Walsh, Terri White, Rachael Wright ja Beth Ziemacki. Tämä on surkea kiitos ottaen huomioon kaiken antamanne, jään teille kaikille hirveän paljon velkaa, mutta voimmeko aloittaa isolla halilla ja jatkaa siitä?

Ja kiitos Jeff Israelille siitä, että olet huolehtinut minusta, tuonut minulle ruokaa ja viinaa ja ollut kaikin puolin suurenmoinen. Se on kovaa työtä, mutta jonkunhan sekin pitää tehdä.

Janicelle

Morsiusneitopäiväkirjani

Nimi: Maddie Fraser

Ikä: 31, mutta en todellakaan näytä niin vanhalta, ihan totta

Morsiamen nimi: Lauren Hobbs-Miller

Morsian on: Niin kutsuttu paras ystäväni

Olen tuntenut morsiamen: 12 vuotta

Miten me tutustuimme: Olimme kämppikset yliopistossa

Muut morsiusneidot: Sarah Hempel, Jessica Hobbs-Miller-Joyce

Kolme sanaa, jotka kuvaavat morsianta: Tyranni kontrolloiva friikki Antelias, rakastava, vaalea

Kolme sanaa, jotka kuvaavat sulhasta: Saattaa käyttää huumeita

Suuri päivämäärä: Liian pian, että ennättäisin laihtua

Miltä tuntuu olla morsiusneito: Samalta kuin kiskoisin kohtuni irti ruosteisella metalliripustimella ja kävelisin se päässäni Brightonin merenrannalla Ihanalta.

Onneksi olkoon!

Sinua on pyydetty morsiamen seuraksi tälle kaikkein tärkeimmälle matkalle – kestävän rakkauden ja elinikäisten muistojen matkalle. Morsiusneito ei ainoastaan saata morsianta alttarille, vaan seisoo hänen rinnallaan koko elämän. Eilen olit ehkä vielä ystävä, sisko, serkku, mutta tästä päivästä ikuisesti eteenpäin olet paljon enemmän.

 

Tähän päiväkirjaan voit merkitä yhteisen seikkailunne jokaisen askeleen aina siitä hetkestä, jolloin morsian soi sinulle tämän suuren kunnian, siihen hetkeen, jolloin hyvästelet hänet kihlattuna, joka hän on nyt, ja toivotat tervetulleeksi elämääsi naimisissa olevana naisena.

 

Kirjoita muistiin joka hetki, jokainen tunne ja ajatus ja oivallus, sillä tämä on yksi ainutlaatuisimpia ja ihanimpia etuoikeuksia naisen elämässä.

Et ole enää pelkästään sama henkilö, joka olit herätessäsi tänä aamuna.

Sinä olet morsiusneito.

1

Torstai 14. maaliskuuta

Oloni tänään: Väsynyt.

Tänään olen kiitollinen: Sovelluksen avulla saadusta taksista.

Nykyajan kiistaton totuus on, että maailmassa on enää kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä, jotka soittavat, ja ihmisiä, jotka lähettävät tekstiviestejä.

Tietenkin on kaikenmaailman sekopäitä, jotka pyörivät sosiaalisessa mediassa: entisen työpaikan tyttö, joka tykkää kaikesta Facebookiin postaamastasi, poika, jonka kanssa hengailit yliopistossa ensimmäisellä viikolla ja josta et sitten piitannut kolmeen vuoteen mutta joka silti lisäsi sinut LinkedIniin, ja kaikkein huolestuttavimpina tietenkin ne, jotka yrittävät käydä pitkiä keskusteluja Twitterissä, mutta kun on kyse oikeista, rehellisistä auta-minua-kätkemään-ruumis-kysymyksiä-esittämättä-kavereista, jäljelle jäävät vain tekstaajat ja soittajat.

Minun paras ystäväni Lauren on soittaja. Niin ärsyttävää kuin se minusta onkin, Lauren ei voi olla tarttumatta puhelimeen, olipa hänen asiansa mikä hyvänsä. Minun vaatimaton tekstailijamielipiteeni on, ettei meidän tarvitse keskustella siitä, kuka Koko Britannia leipoo -ohjelmasta putosi, vaan hyvin valittu lahja ja osuva emoji riittävät ilmaisemaan tunteemme. Laurenista on kuitenkin mukava soittaa, ja siksi tiesinkin, että jotain oli tekeillä, kun hän lähetti tekstiviestin, jossa pyysi minut ja Sarahin kanssaan syömään.

"Mitä arvelet hänen haluavan?" Sarah kysyi minulta astellessamme tottelevaisesti katua pitkin aivan ajallaan. "Miksi meidän piti lähteä ulos tänä iltana?"

Siinä vaiheessa, kun olin päässyt metroon, olin käynyt mielessäni jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja päätynyt sieppaukseen. Emme tapaisikaan ravintolassa Laurenia, vaan pelottavan arpinaamaisen miehen, joka sivelisi partaansa baaritiskillä ja vaatisi miljoonaa puntaa keskiyöhön mennessä, tai muuten hän alkaisi pilkkoa Sarahin sormia irti ja lähettää niitä postissa. Tai ehkä FedExillä, koska posti on hieman epäluotettava.

"Ei aavistustakaan", minä vastasin. Olisi turha huolestuttaa Sarahia sieppauksella, ennen kuin asia vahvistuisi. "On joka tapauksessa kiva mennä syömään yhdessä. Tuntuu kuin en olisi nähnyt sinuakaan viikkoihin."

Se oli hyvin kohtelias tapa sanoa: "En ole hitto vieköön nähnyt sinua viikkoihin, senkin roisto – eikö sinun pitäisi olla yksi minun parhaita ystäviäni?"

"Minulla on ollut kiireitä", Sarah vastasi edes yrittämättä valehdella. Olin puolittain odottanut, että hän näyttäisi raskausvatsan, mutta helpotuksekseni hän oli samanlainen tikku kuin aina ennenkin. Tai ei tietenkään helpotuksekseni. Ei kai kukaan ole helpottunut, kun laiha ystävä on edelleen laiha. Ja pahinta oli, että hänellä oli valtavat rinnat. Selittäkää minulle, miten se on reilua. "Töissä on ollut ihan paskamaista. Minä tarvitsen uuden työpaikan. Tiedät varmaankin, että teille haetaan uutta tapahtumapäällikköä."

"Haetaanko?" minä vastasin, vaikka tiesin asian vallan mainiosti.

Sarah avasi puseronsa ylimmän napin ja sulki sen uudelleen, veti kauluksen tiukemmin kaulansa ympärille ja jupisi itsekseen.

"En ymmärrä, miksei hän voinut vain sanoa, että mennään syömään?" Sarah ihmetteli vaihtaen jälleen aihetta, koska kävi edelleen kuumana Viestin vuoksi. "Miksi kaikki tämä draama?"

Koska sinä olisit perunut, niin kuin olet perunut kaiken muunkin viimeisten puolentoista kuukauden ajan, minä vastasin mielessäni.

"Koska hän on amerikkalainen?" minä ehdotin ääneen.

"Hän muutti tänne pysyvästi jo kymmenen vuotta sitten", Sarah kiisti. "Ei hän voi enää vedota amerikkalaisuuteensa. Minä katkaisen virallisesti meidän välimme."

"Ehkä hän muuttaa takaisin", minä ehdotin, mutta toivoin, ettei se olisi totta. Laurenin sairaasta äidistä ja raskaana olevasta siskosta oli ollut viime aikoina paljon puhetta. Ja kukapa haluaisi viettää jälleen yhden surkean kesän Briteissä, kun voisi juoda cocktaileja merenrantatalossa Hamptonissa ja hoitaa siskon uutta vauvaa? "Hän halusi ehdottomasti tavata tänä iltana."

Itse asiassa minä olin aika innoissani. En käynyt koskaan ulkona arki-iltaisin. En koskaan. Aivan, tiedän sen kuulostavan säälittävältä, mutta teen paljon töitä, ja kaikki parhaat ystäväni ovat vakiintuneet. Miksi lähteä ulos, kun voi olla kotona viinipullon kanssa, tehdä fajitoja ja nauraa hervottomasti puhallettavan poikaystävän/tyttöystävän kanssa? Se on ihan hienoa, minä tajuan sen, koska teen samoin oman kumppanini, ison ginipullon kanssa. Ja kiitos kysymystä, olemme oikein onnellisia yhdessä.

Sarah sen sijaan ei näyttänyt olevan innoissaan, vaan suorastaan surkea.

"Hän on aina niin vaativa", Sarah sanoi tiukentaen iänikuista sykeröään. Sarahilla oli tietty tyyli. Hän piti aina tukkaansa päälaella sykeröllä. Hänellä oli aina täydellisesti rajatut silmät ja kaulaan asti napitettu pusero. Siitä huolimatta hän näytti aina upealta. Ja siitä huolimatta minä inhosin sitä sykeröä. Olisin halunnut leikata sen irti pensassaksilla. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska olen Hyvä Ystävä. "Hän ei anna koskaan vaihtoehtoja. En olisi halunnut lähteä tänä iltana ulos, olisin vain halunnut mennä kotiin."

"En tiedä, mitä sinä yrität minulle kertoa, mutta minulla on epämääräinen tunne, ettei sinua oikein huvittaisi lähteä ulos syömään", minä vastasin.

Sarah rypisti otsaansa. Minä hymyilin.

"No, sinulla on hieno meikki", minä sanoin tarttuen ystävääni käsikynkästä, pitipä hän siitä tai ei. "Onhan se sentään jotain."

"Ihan sama."

Aina kun vähänkin epäilyttää, kannattaa kehua naisen rajausta.

Sarah päästi minun käsivarteni väistääkseen keskellä jalkakäytävää juoksevaa pelottavaa laumaa esiteini-ikäisiä. "Minä en vain halua olla ulkona koko iltaa", hän sanoi väistäessään taitavasti nuoret. "Minua ei huvita. Kuka haluaa olla ulkona Lontoossa torstai-iltana? Ei kukaan. Silloin on liikkeellä pelkkiä runkkareita."

Minä huomasin yli-innokkaan ilmeeni näyteikkunassa ja yritin häivyttää sen, ennen kuin Sarah huomaisi ja läimäyttäisi sen pois naamaltani. Runkkarit ja minä! Jos joku halusi olla Marinasaurus Rex, niin olkoon. Minä en antaisi sen pilata iltaani. Luultavasti.

*

"Siinähän te olette!"

Lauren oli ahtautunut ruuhkaiseen baarin meidän saapuessamme sinne kuin Tittelijee ja Titteliei. Sarah salli itseään halattavan pikaisesti, ennen kuin tilasi tuplaginitonicin. Minä sen sijaan sain kaikkien aikojen rutistuksen. Lauren on petollisen vahva. Lauren käy kuntosalilla. Käsittääkseni ne kaksi asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa, mutten ole perehtynyt asiaan omakohtaisesti, jotta voisin todistaa teoriani oikeaksi.

"Mistä on kyse?" utelin vaihtaessani painoa jalalta toisella ja haroessani tukkaani käsilläni. Se oli näyttänyt ihan hyvältä töistä lähtiessäni, tai siis ruskealta ja siististi leikatulta, mutta ollessani niin monien sievien ihmisten ympäröimänä, puhumattakaan kahdesta parhaasta vaaleasta ystävästäni, olin varma, että se oli takkuinen ja rasvainen ja pitäisi ajaa kokonaan pois. Tai kenties sitoa niskaan poninhännälle. Ehdottomasti jompaakumpaa.

"En kerro, ennen kuin olemme käyneet istumaan", Lauren sanoi heilauttaen upean tukkansa pois kasvoiltaan, minun kasvoilleni. "Minulla on pöytä, ja olen tilannut samppanjaa – et tarvitse drinkkiä, Sarah."

Sarah vilkaisi Laurenia synkästi, pudotti vitosen tiskille ja kumosi ginitonicinsa parilla kulauksella kurkkuunsa.

"Samppanjaa? Mitä me juhlimme?" minä utelin.

"Jestas sentään, Maddie." Laurenin katse tuikki. Aivan kuin joku olisi jo nauttinut samppanjaa. "Odota kymmenen sekuntia."

Sarahin innottomasta asenteesta huolimatta Lauren hymyili yhä meidän päästessämme pöytään. Meillä oli aina tapana vitsailla hänen edessään, että hän oli niin paljon meitä huolitellumpi, koska oli amerikkalainen, ja hänen selkänsä takana (tietenkin ihan kiltisti) me vakuuttelimme itsellemme sen johtuvan siitä, ettei hän ollut eläissään tehnyt oikeita töitä. Sinä iltana hän näytti vielä tavallistakin häikäisevämmältä.

"No, mitä teille kahdelle kuuluu?" Lauren kysyi antaessaan tarjoilijan vetää hänelle tuolin esiin. "En ole nähnyt teitä ikuisuuksiin."

"Ihan tavallista", minä vastasin. Miksen minä ollut tehnyt mitään tukalleni? Laurenin vaalea tukka kihartui aina kauniisti latvoista, aivan kuin keijukainen olisi käynyt suutelemassa sitä. "Shona sai kutsun mammografiaan, mutta hän oli kuullut sen sattuvan, joten hän pani minut käymään siellä ensin."

"Lähettikö sinun pomosi sinut mammografiaan?" Sarahin silmät laajentuivat lautasiksi.

"Miten joku voi lähettää toisen mammografiaan?" Lauren ihmetteli tökäten minua vasempaan tissiin. "Jessus sentään, Maddie."

"En minä tiedä", minä sanoin läimäyttäessäni hänen kätensä pois. "Se oli minun kalenterissani – en edes ajatellut sitä ennen kuin vasta jälkeenpäin. Luulin, että kaikki menevät. Äläkä töki minun tissejäni ihmisten nähden."

"Niin kuin se muka olisi pahinta, mitä hän on tehnyt", Sarah sanoi rummuttaen pöytää ja vahtien haukan tavoin, kun tarjoilija avasi samppanjapullokorkin päällä olevan folion. "Pahempaa minusta oli se, kun hän pyysi tarjoamaan saattohoitoa pidätyskyvyttömälle koiralleen."

Minä pohdin asiaa hetken.

"Se oli ihan mukava koira silloin, kun se ei paskonut joka paikkaan", minä vastasin.

"Mutta kun se paskoi koko ajan joka paikkaan", Sarah väitti.

"Sattuiko se?" Lauren kysyi nyrpistäen nenäänsä koiranpaskakeskustelulle. "Siis mammografia?"

Minä kiedoin käsivarret rintani ympärille ja nyökkäsin. "Sen ajatteleminenkin sattuu. Se on kuitenkin tärkeä asia."

"Niin on", Sarah myönsi. "Silloin kun sitä tarvitsee. Sinä olet kolmekymmentäyksivuotias nainen, jonka suvussa ei ole rintasyöpää ja joka kidutti iltapäivän tissejään pomoaan miellyttääkseen. Se on eri asia. Kai hän varasi itselleen uuden ajan?"

"Minä varasin hänelle magneettikuvausajan", minä selitin hiljaa ja hiirimäisen nöyrästi. "Hän ei innostunut mammografiasta raporttini luettuaan."

Sarah katsoi minua paljon puhuvasti. "Minä en ymmärrä, mikset sano itseäsi irti", Lauren huomautti, ennen kuin Sarah ennätti räjähtää. "Olet ollut hänen assistenttinsa, mitä, kymmenen vuottako, Maddie. Voisit olla assistentti missä vain. Odota, älä avaa sitä vielä", Lauren komensi tarjoilijaa tämän tarttuessa samppanjapullon korkkiin. "Haluan ehdottaa maljaa."

"Voi jessus, saanko siinä tapauksessa Hendrick’sin ja tonicin, tuplana", Sarah pyysi.

"Minulle myös, kiitos", minä sanoin käteni kohottaen.

"Kuulkaa kaverit…" Laurenin ääni muuttui yleensä hieman ruikuttavaksi, kun hän ei saanut tahtoaan perille. Kummallista kyllä niin ei tapahtunut usein. "En halua, että te olette humalassa."

"Emme me ole humalassa", minä lupasin. "Olemme vain hilpeässä hiprakassa. Sitä paitsi kyllä sinä tiedät, ettei ole helppo ottaa lopputililiä ja löytää noin vain uusi paikka. Tilanne on nykyään vaikea kaikkialla."

"Tapahtuma-assistenttien töitä on aika paljon", Sarah huomautti. "Oletko edes katsonut?"

"En kai minä vaihtaisi yhdestä paskaduunista toiseen paskaduuniin? Sitä paitsi ei se aina niin kamalaa ole", minä sanoin valmistautuen pitämään hyvin harjoitellun Miksi en jätä kamalaa työpaikkaani -puheeni. "Minä kerron teille vain pahimmat osat. Työni on mielenkiintoista. Saan tehdä paljon erilaisia asioita, muut työntekijät ovat mukavia, ainoastaan Shona osaa olla toisinaan hankala. Ja saan tavata paljon ihmisiä…"

"Hankala? Kuuletko sinä edes itseäsi?" Sarah vastasi vakuuttumatta. "Seuraavaksi ilmestyt silmä mustana ja väität, että ’hän lyö minua vain koska rakastaa minua’. Sinä pysyt siellä, koska et uskalla lähteä pois. Olen tuntenut sinut liian kauan, Mads. Olet asunut samassa asunnossa kymmenen vuotta, ollut töissä samassa paikassa kymmenen vuotta…"

"Minulla on ollut samat parhaat ystävät kymmenen vuotta", minä keskeytin toivoen kuulostavani uhkaavalta. "Ehkä minun todellakin pitäisi tehdä muutoksia."

"Saat taatusti järjestää upeita juhlia", Lauren totesi. Ihana, rauhaa rakentava Lauren. "Ja saat aina ilmaista kakkua niin paljon kuin haluat."

"Saan todellakin aina ilmaista kakkua", minä vahvistin katsoen merkitsevästi Sarahia, joka oli hyvin usein syönyt sitä kakkua kiitollisena. "Kiitos, Lauren."

"Voisit silti olla onnellisempi, jos lähtisit", Lauren jatkoi herttaisesti hymyillen. "Mekin saattaisimme nähdä sinua useammin."

Lauren, mokoma kaksinaamainen, selkään puukottava lehmä.

"Entä miten sinulla menee, Sarah?" Lauren kysyi ilmeestäni piittaamatta. "Mitä sinulle kuuluu?"

"Ei mitään", Sarah vastasi saadessaan ginitonicin eteensä. "Kiirettä, väsymystä ja sitä rataa."

"Rankka päivä töissä, vai?"

"Kaikki työpäivät ovat rankkoja", Sarah vastasi. "Maddie ei ole ainoa, joka tarvitsee uuden työpaikan."

Lauren vilkaisi minua pikaisesti, ja minä vastasin katseeseen silmät suurina ja hämmentyneinä. Kun Sarah oli pahalla tuulella, oli turha yrittää pakottaa häntä kertomaan tarkemmin.

"Avataan samppanja", Lauren päätti iloisesti ja viittasi tarjoilijaa tulemaan pullon kanssa. "Ennen kuin alamme jälleen puhua mammografiasta ja koiranpaskasta."

Minä hymyilin leveästi. "Tämä on ihan normitorstai-ilta."

"En minä ihan tällä tavalla ollut tätä suunnitellut", Lauren sanoi ottaessaan pöydän alla olevasta olkalaukustaan kaksi kauniisti käärittyä vaaleanpunaista lahjapakettia. Niissä oli paljon kiharrettua nauhaa. Siis todella paljon. "Minulla on kuitenkin uutisia, jotka haluan kertoa teille."

Sarah tuijotti lahjoja, tuijotti Laurenia, hengitti syvään ja kumosi sitten toisen ginin kurkkuunsa. "Voi ei", hän kuiskasi.

"Mitä?" Minä katsoin ystävästä toiseen niin nopeasti, että olisin voinut nostaa heitä vastaan syytteen niskan retkahdusvammasta. "Mitä?"

"Michael kosi minua eilen illalla", Lauren ilmoitti hypistellen hetken kättään ja näytti sitten niin ison timanttisormuksen, että sen täytyi olla Claire’sin asusteliikkeestä. Se ei voinut mitenkään olla aito. "Me olemme kihloissa."

En ollut ikinä nähnyt Laurenia niin onnellisena, ja Lauren oli aina onnellinen. Lauren oli onnellinen, minä olin onnellinen, tarjoilija oli onnellinen ja Sarah oli… oho. Hmm. Sarah ei näyttänyt onnelliselta. Mikäli et tiedä, niin kestää tasan seitsemän sekuntia, kun ällistynyt hiljaisuus muuttuu vaivautuneeksi hiljaisuudeksi. Ennen kuin tajusinkaan, olin keskellä kiusallisinta tilannetta, jota minulla oli koskaan ollut etuoikeus kokea. Laurenin hymy alkoi hyytyä ja riemastunut ilme muuttua jähmeän hämmentyneeksi, kun taas Sarah näytti siltä kuin olisi ollut mammografiassa siinä ja sillä hetkellä.

"Oletko sinä raskaana?" minä kysyin.

Se ei selvästikään ollut oikea kysymys.

"Jessus sentään, Maddie, en!" Lauren pyöritteli silmiään ja alkoi murjottaa. "Toivon hänen kosineen minua rakkaudesta. Sellaista sattuu. Muistatko, kun Sarah meni naimisiin? Iso valkoinen mekko, kirkko, juhlat ja morsiusneidot?"

"Voi ei", Sarah sanoi jälleen, sillä kertaa kuiskaten. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, eikä hän suostunut katsomaan meitä kumpaakaan, ei edes potkaistessani häntä pikaisesti pöydän alla.

"Siksi pyysinkin teitä tulemaan tänne tänään", Lauren jatkoi pysy tyynenä ja jatka vain -äänellään. Hän oli amerikkalaissyntyinen, mutta brittiläisen tyyni tarvittaessa. Hän osasi teeskennellä ammattilaisen tavoin, ettei jotain ollut tapahtunut. "Pyytääkseni teitä morsiusneidoiksi."

"Totta kai!" minä huudahdin. Morsiusneidoksi! Laurenin morsiusneidoksi! Lauren oli menossa naimisiin! Grrr! Siis ei kun hurraa! "Uskomatonta, Lauren – tule tänne."

Halaaminen tuntui kohteliaan oikealta eleeltä, mutta muutuin puolikkaan sydämenlyönnin aikana hurmioituneen onnellisesta tuskallisen tietoiseksi siitä, että olisin pian ryhmän ainoa vanhapiika. Halasin silti häntä, sen sijaan että olisi puukottanut häntä voiveitsellä sydämeen. Minut oli kasvatettu kunnolla.

"Sarah, eikö olekin uskomatonta?" minä kysyin kohottaen kulmakarvojani toiselle ystävälleni pöydän toisella puolella Laurenin näyttäessä sormustaan tarjoilijalle, joka kohteliaasti esitti olevansa kiinnostunut.

Sarah ei kuitenkaan vastannut. Meidän olisi pitänyt hihkua ja saada naapuripöytien asiakkaat esittämään kiusaantuneita onnitteluja, mutta sen sijaan että olisi ponnahtanut seisomaan ja halaamaan, Sarah tuijottikin polviinsa kyyneleet poskille valuen.

"Sarah?"

Sarah kohotti kätensä ja yritti niellä kyyneleensä pystyäkseen puhumaan. Vanha kunnon emotionaalisesta ummetuksesta kärsivä Sarah oli viimein räjähtänyt. Hän oli liian liikuttunut kyetäkseen liikkumaan. Se oli oikeastaan aika vaikuttavaa – Sarah ei nimittäin koskaan itkenyt. Kun olimme olleet hänen isoäitinsä hautajaisissa, hän oli tökännyt minua kylkeen ja kehottanut minua hillitsemään itseni. Nyt hänet sai kuitenkin vihdoin viimein liikuttamaan meidän rakkaan ystävämme yllätyskihlaus tylsähkön miehen kanssa – miehen, jonka mielestä siivoustarvikkeet olivat sopiva rakkaudenosoitus.

"Minä taidan oksentaa", Sarah kuiskasi.

Sellaista reaktiota kumpikaan meistä ei ollut odottanut.

"Mikä hätänä? Oletko kunnossa?" minä kysyin.

Sarah kohotti katseensa ripsiväri poskille levinneenä, huulet tiukasti yhteen puristuneina, ja pudisti päätään hieroen käsiään yhteen aivan kuin halpavaateketjun asuun pukeutunut lady Macbeth.

"Ne ovat morsiusneitojen päiväkirjat", Lauren jatkoi päättäväisen iloisena käydessään takaisin istumaan ja ojentaessaan kaksi vaaleanpunaista pakettia pöydän yli. "Voitte kirjoittaa muistiin kaikki onnelliset muistot, esimerkiksi sen, kun pyysin teitä morsiusneidoikseni ja kun näytin teille kihlasormustani ja kun Sarah sanoi haluavansa oksentaa?"

Vasta silloin minä huomasin, ettei Sarahin vasemmassa kädessä ollut timantin timanttia. Ei kihlasormusta, ei vihkisormusta.

Voi helvetin kuustoista.

"Haloo, te kaksi, minä olen menossa naimisiin!" Lauren sanoi, ennen kuin minä ennätin reagoida. Hän heilutteli uuden korun koristamaa kättään ennättämättä huomata toisen paljasta kättä. "Mikä hätänä? Olkaa iloisia!"

"Anteeksi, en tarkoittanut olla epäkohtelias", Sarah sanoi kohottaen samppanjalasinsa ja kumosi sen sitten kerralla tyhjäksi. "Steve pyysi minulta viikonloppuna eroa, mutta siitä huolimatta malja sinulle. Kippis."

Joten, rakas päiväkirja, hyvää tässä on se, että sain tänä iltana tämän kauniin päiväkirjan, mutta huonoa tässä on se, että jouduin kestämään yhden elämäni kiusallisimmista illoista. Se ei loppujen lopuksi tainnut olla sen arvoista.

Tietoja sinusta

Morsiusneitona oleminen ei ole vain sitä, että pukeutuu päiväksi kauniiseen mekkoon ja pääsee valokuvaan!

Sen lisäksi, että opit tuntemaan morsiamen vielä paremmin kuin tällä hetkellä tunnet, sinun on aika oppia tuntemaan myös itsesi paremmin. Täytä alla olevat kohdat, niin saatat yllättyä huomatessasi, mitä olet saavuttanut ja miten voimakas ja suurenmoinen nuori nainen sinä jo olet.

 

Muista, että morsiamella oli hyvä syy valita sinut!

 

Tukkani väri: vaaleanruskea

Silmieni väri: vihreä

Paras fyysinen ominaisuuteni: tissit

Asiat, joista en itsessäni pidä: reidet takapuoli pankkitilin saldo mutta ne ovat minun!

 

Kolme parasta ominaisuuttani: uskollisuus, huumorintaju, sinnikkyys (kuten tämä päiväkirjakin todistaa)

 

Olen hyvä ystävä, koska: Olen hyvä kuuntelija, muistan kaiken ja minulla on aina giniä

 

Kolme asiaa joita teen tästä päivästä lähtien elääkseni onnellisempaa ja terveempää elämää:

Poistan kaikki ostossovellukset kännykästäni, ennen kuin olen konkurssissa

Lakkaan seuraamasta ex-poikakaverini Facebook-sivua

Katson ex-poikaystäväni Facebook-sivua vain kerran viikossa

Luen kaikki merkittävät kirjat, jotka Sarah on antanut minulle, sen sijaan että vain katson Wikipediasta kaikkien palkittujen kirjojen nimet ja väitän kaikille lukeneeni ne

Hankin mahtavan poikakaverin ja postaan meistä niin paljon kuvia, että ihmiset, joita en edes tunne, poistavat minut ystävälistaltaan/lakkaavat seuraamasta minua

Alan meditoida ja tutustua itseeni voidakseni olla todella onnellinen

Heitän kuivasampoon hemmettiin ja pesen tukkani oikeasti useammin

2

Perjantai 15. toukokuuta

Tänään tunnen: Halua syödä kaikkea mahdollista.

Tänään olen kiitollinen: Siitä, että olen liian laiska lähteäkseni kaupungille ostamaan kaikkea mahdollista.

Koska tiesin, että joutuisin tekemään koko lauantain töitä McCallanin häiden vuoksi, olin suunnitellut viettäväni koko perjantai-illan sohvalla löhöten ja surkeita televisio-ohjelmia katsoen ja käymällä läpi miljoonia sähköpostiviestejä, joita Lauren oli jo lähettänyt häistään ja pikaisesti järjestetyistä kihlajaisistaan, jotka oli määrä pitää sunnuntai-iltapäivänä. Aivan, kahden päivän varoitusajalla. HAUSKAA.

Hän oli toistaiseksi ehdottanut minulle viittätoista erilaista häämekkoa, kuutta hääpaikkaa ja kysynyt, pystyisimmekö saamaan Beyoncén esiintymään häävastaanotolle vai emme – emmekä me olleet vielä edes virallisesti aloittaneet häiden suunnittelua.

Miksi minulla oli tunne, ettei jutusta tulisi lainkaan helppoa?

Olin juuri aloittanut kohteliaan version vastauksesta "Ei, emme voi hankkia yhtä maailman suosituimmista muusikoista esiintymään häävastaanotolla, senkin ääliö", kun Sarahin tekstiviestit alkoivat tulla. Oli hänen ensimmäinen iltansa sinkkuna kymmeneen vuoteen, eikä hänellä mennyt hyvin, vaikka hän oli lähettänyt aiemmin sinä päivänä jo seitsemäntoista "Kaikki hyvin" -tekstiviestiä.

Tuntia myöhemmin hän oli ovellani pullokassi kädessään.

"Anteeksi, että täällä on niin sotkuista", minä sanoin työntäessäni lehtipinon sohvapöydältä lattialle, niin että hän saattoi panna varovasti käsilaukkunsa sen tilalle.

"Ainahan täällä on sotkuista", Sarah huomautti väsyneenä ja alistuneena ojentaessaan minulle ginipullon ja katsoessaan asuntoni kaaosta. Avara pohjaratkaisu oli tuntunut hyvältä ajatukselta asuntoon muuttaessani, mutta oikeasti olin vain tuplannut tilan, jonka saatoin sotkea. Ainakin hän oli ymmärtänyt tuoda tonicia mukanaan. Minulla ei ollut koskaan kaapeissani mitään tarjottavaa, ellei avaamatonta Ryvita-pakettia ja miltei tyhjää sokerimaissihiutalepakkausta laskettu. "Olen tottunut siihen – sinun sotkusi on lohduttavaa. Drinkit. Nyt heti."

On helppo antaa asuntonsa muuttua tyhjien noutoruokarasioiden kaatopaikaksi, jos siellä ei ole ketään muuta, mutta on vaikea puolustaa surkeaa kodinhoitoaan kasvotusten kenellekään. Sebin muutettua pois en ollut viitsinyt pitää paikkoja järjestyksessä. Pölyallergiastakin paranee uskomattoman nopeasti, kun vain oikein yrittää.

"Minun oli tarkoitus siivota tänä iltana", minä valehtelin. "Minusta oli kuitenkin tärkeämpää viettää laatuaikaa parhaan ystäväni kanssa. Oikaise toki, jos olen väärässä."

"Saatat ehkä ollakin." Sarah läimäytti molemmat kämmenensä keittiön sivutasolle ja virnisti minulle kireästi. "Tämä paikka loukkaa ihmisoikeuksia."

"Ole hiljaa ja juo ginisi", minä sanoin penkoessani kaapin perältä puhtaita laseja. "Shona oli tänään todella pottumaisella päällä."

En ole ylpeä itsestäni, mutta yritin lykätä avioerosta puhumista, kunnes olisin saanut ainakin yhden drinkin. En tiennyt, miten puhua avioerosta. Jos olisin saanut etukäteisvaroituksen, olisin saattanut käydä ostamassa purkkikaupalla jäätelöä ja kaivaa Pretty Woman -DVD:ni esiin, koska niin me olimme tehneet Dave Stevensonin tehtyä Sarahille oharit kuudennen luokan halloweendiskossa. En tiennyt sellaisen tilanteen protokollaa.

"Tiedän, että soitimme sinulle suutamme asiasta, mutta sinun pitää ihan oikeasti etsiä uusi työpaikka", Sarah sanoi siirtäessään sohvalta pinon ryppyisiä puseroita nojatuoliin ja istuutuessaan itse niiden tilalle. "Uskomatonta, että menit mammografiaan pomosi sijasta. Pomollasi ei ole mitään sananvaltaa sinun tisseihisi, ellet sitten makaa hänen kanssaan ylennyksen toivossa."

"Mistä tiedät, etten makaa?"

"Koska sinä menit välittömästi oksentamaan Laurenin suudeltua sinua yliopiston juhlissa, kun hän halusi tehdä vaikutuksen Stephen Jonesiin."

"Se liittyi yhtä paljon Aftershock-shotteihin kuin karsastukseeni valelesbolaisuutta kohtaan", minä vastasin. "Kyllä minä voisin olla lesbo."

"Et pystynyt edes katsomaan Orange Is the New Black -sarjaa."

"Aivan, mutta se johtuu siitä, että pelkään kuollakseni joutuvani vankilaan ja päätyväni jonkun lutkaksi", minä selitin. "En siksi, että pelkäisin rakastavaa, kunnioittavaa, vapaaehtoista kumppanuutta naisen kanssa."

"Et sinä ole lesbo, Maddie, sinä olet vain nynny", Sarah vakuutti.

"Aivan, tiedän", minä sanoin viipaloidessani nahistunutta sitruunaa giniimme. "Kun sisko on lesbo, siitä on ainakin se etu, ettei hoe kaikille ’miten mukava olisi olla lesbo, koska silloin kaikki olisi niin paljon helpompaa’, sillä ei se ole."

Sarah nyökkäsi ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan ääriään myöten ginitonicilla täytetyn punaviinilasin. "Muistatko sen tytön, jonka kanssa siskosi seurusteli ensimmäisenä vuonna Durhamissa? Millainen mulkku."

"Aivan, naiset osaavat olla yhtä viheliäisiä kuin miehet", minä myönsin.

"No, joka tapauksessa minä olen aika miesvastainen juuri nyt", Sarah sanoi pyöritellen lasiaan kädessään, mutta juomatta siitä.

Siinä se tuli. Puhe. Me puhuisimme, ja minä olisin kannustava ja välittävä, niin että Sarah voisi lähteä kotiin tietäen olevansa uskomaton ihminen, joka kaikesta tuskastaan huolimatta oli äärettömän ja ehdottoman rakastettava. Minun olisi vain sanottava oikeat asiat.

"Ahaa."

Olin tosi surkea.

Onneksi Sarah ei tuntunut suuttuvan vajavaisesta ystävyydestäni, vaan alkoi puhua siitä huolimatta. Minä pudotin sitruunaviipaleen hänen lasiinsa, kävin istumaan ja puristin lasiani tiukasti. Minun tarvitsisi vain kuunnella.

"Asiat ovat olleet aika huonosti jo jonkin aikaa", Sarah kertoi. "Kai minä olin vain tottunut siihen. Hän oli paljon poissa, ja minä olen tehnyt niin kovasti töitä… sitä ei huomaakaan, miten nopeasti kaikki voi mennä pieleen. Emme olleet harrastaneet seksiäkään varmasti kolmeen kuukauteen. En vain ollut ajatellut sitä."

Minä nyökkäsin. Kolme kuukautta. Oliko se pitkä aika? Olin unohtanut.

"Sitten hän tulee kotiin yhtenä päivänä ja alkaa aivan yllättäen selittää, ettei homma toimi ja että hän haluaa avioeron. Hän haluaa avioeron, noin vain."

"Mitä sitten oikein tapahtui?" minä kysyin niin varovasti kuin vain osasin. "Mitä hän tarkalleen ottaen sanoi?"

Niitä kahta kysymystä olin kysellyt häneltä pojista yksitoistavuotiaasta asti. Oli uskomattoman masentavaa, että kävimme samaa kesk...