Kansi

Nimiö

PETRI TAMMINEN

SUOMEN HISTORIA

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

© Petri Tamminen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Piia Aho

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31027-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

”Naapurin Regina-hevonen laidunsi

meidän niityllämme kesät 1962 ja -63.”

Hannu Raittila: Nollapiste

Suomi itsenäistyy

SUOMI ITSENÄISTYY

TSAARIN armeijan sotilasosasto kaivoi Karstulassa linnoituksia. Aino Koskinen, kolmenkymmenen ikäinen komearaaminen ompelija, rakastui venäläiseen upseeriin. Käytiin pitkillä kävelyretkillä ja keskusteltiin, Aino ja upseeri ja tulkki. Syksyllä sotilasosasto kutsuttiin kiireesti Pietariin. Upseeri lupasi kirjoittaa, mutta kirjettä ei koskaan kuulunut. Aino kulki metsissä ja itki. Hänen sydänsuruaan ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.

1917

VIELÄ vanhoilla päivillään äiti halusi leipoa kakut ja pullat ja piparkakut itse niin kuin hän oli leiponut lapsuudestaan asti. Äiti oli varttunut Karhulan kartanossa Kramerin perheen kasvattityttärenä. ”Vem har bakat så goda pepparkakor?” Mannerheim kysyi kahvipöydässä. ”Vår lilla Vieno”, rouva Kramer vastasi ylpeänä. Äidin lapsuudenaikainen reseptivihko on tallessa ja siinä se sata vuotta vanha piparkakkujen ohje:

250 gr voita hierotaan vaahdoksi

100 gr siirappia ja 2 kkup sokeria, nämä kiehautetaan, mausteet lisätään 2 tlus kanelia 1 tlus inkivääriä ja 1 tlus neilikkaa 1 tlus pomeranssia

500 gr hienoa vehnäjauhoja

1 tlus suudaa

1 kananmuna vispataan viimmeksi

voi sekoitetaan siirappiin sen ollessa kuumaa

1917

Kansalaissota

KANSALAISSOTA

SOTAVETERAANI Sointu Toivonen kuoli kyljessään se sama painauma, joka hänellä oli ollut syntymästään asti, kylkiluut tekivät mutkan ja jättivät ihon kuopalle. Toivonen oli työskennellyt kolmekymmentä vuotta rakennuksilla maalarina. Hän oli sotinut jatkosodassa ja talvisodassa ja käynyt sitä ennen ylimääräiset kertausharjoitukset ja armeijan. Hän oli syntynyt Punkalaitumella. Pari viikkoa ennen hänen syntymäänsä valkoiset olivat tulleet yöllä taloon. Kun isää ei löytynyt, partionjohtaja survaisi odottavaa äitiä kiväärinpiipulla vatsaan.

1918

KUN pikkulikkana kyselin papalta, että olitteko tekin pappa vapaussodassa, pappa sanoi, että ei mulla ollu aikaa lähteä pyssy selässä pitkin mettiä koohottaan. Oli se kuitenkin naapurinsa Koivistoisen kanssa vienyt viljasäkkejä Vilppulaan, silloin kun siellä oli kahinat pahimmillaan. Perillä oli tuttu mies tingannut niiltä tunnussanaa. Paskanmarjat me sun tunnussanastas, se Koivistoinen oli sanonut. Paluumatkalla ojassa makasi kuollut mies. Se oli sen Koivistoisen poika. Nostetaan se sun kyytiis kun sullon pitempi reki, se Koivistoinen sanoi. Mitään muuta ei ollut puhuttu.

1918

ENOLLA oli kapinan aikaan luukku saunakamarin lattiassa. Sinne se aina livahti, jos tuntui että joku saattaa tulla kyselemään, ja tietenkin tuntui, siihen maailman aikaan. Pitkät ajat se siellä piileskeli, lattian alla, mitä nyt yöllä hiukan tuvassa vilahti. Sopivat tytön viemään sille ruokaa. Että jos joku metsänreunasta katselee, ei ne nelivuotiasta osaa epäillä.

1918

ISOISÄLLÄ oli kamarin ikkunan alla aina sukset valmiina. Talon seinustalta vietti mäki alas kalliojyrkänteelle. Jyrkänteen reunalla seisoi petäjä. Isoisä oli suunnitellut asian niin, että kun ne tulevat, hän hyppää suksille ja laskee jyrkänteen reunalle mutta kaappaakin sitten käsivarrellaan petäjän rungosta ja tekee niin äkkinäisen mutkan, etteivät takaa-ajajat ehdi enää kääntää suksiaan.

1918

Lapuan liike

LAPUAN LIIKE

KARJAMIES rupesi puhumaan, että isä olisi lapualaisten mustalla listalla ja että ne saattaisi tulla sen joku yö koppa-autolla hakemaan. Isä oli sen karjamiehen kanssa hyvissä väleissä vaikka ne eri leiristä olikin, se oli niin hyvä suustaan se karjamies. Sillä oli sellainen sanontakin, että jutusta juttua syntyy. Mikä totta onkin. Isä pyysi sitä karjamiestä lähettämään lapualaisille semmoiset terveiset, että hänellä on kaksi vihaista koiraa pihassa ja aina pyssy tyynyn alla. Että tervetuloa vaan. Karjamies lupasi viedä terveiset. Näin reteästi sanoi isä, mutta monta vuotta kuitenkin pelkäsi, että milloin ajaa koppa-autot pihaan.

1926

Kieltolaki

KIELTOLAKI

ISÄNI työskenteli 1910-luvulla poliisina Sörkässä. Hänen käsityksensä viinan kirouksesta olivat sieltä peräisin ja samoin niiltä lamavuosilta, kun tutut isäntämiehet takasivat humalapäissään lainoja ja menettivät talonsa. Äiti oli Suomen ensimmäisen tyttölippukunnan Kevään liiton perustaja, ja partiossa raittius on tietenkin keskeinen arvo. Mutta oli se minun vanhempieni ehdottomuus silti jotain aivan erikoista. Isä ei hyväksynyt edes ehtoollisviiniä. Ja kun hän oli sairastanut espanjantaudin ja lääkäri oli määrännyt siihen hätään konjakkia, isä ei ollut suostunut sitäkään ottamaan, ei edes vakavasti sairaana. Kieltolaki oli minun vanhemmilleni pyhä asia ja kieltolain kumoaminen suuren surun päivä. Isän lempijuoma oli puolukkamehu.

1932

Viipuri

VIIPURI

PÄÄSIN isän mukana Viipuriin. Käveltiin Monrepoon puistossa ja syötiin ravintola Norsussa, semmoinen ihan kotiruokapaikka niin kuin nykyään on baarit tai ainakin ennen oli. Isä osti minulle puisen viivoittimen, mittasin sillä pöydän leveyttä. Sinne Viipuriin jos voisi pysäyttää ajan. Isä ja minä puiston penkillä, joku patsas siinä vieressä, pisaroita ilmassa mutta aurinkokin paistaa ja lehmuksissa on isot lehdet. Sen jos saisi ottaa ja sitten 50-luvulta eteenpäin taas melkein kaiken, niin tämähän olisi yhtä juhlakranssia tämä elämä. Mutta kun välissä oli ne vuodet, että lapset itki ja naiset itki ja miehet itki, ja aina oli joku jonnekin lähdössä ja koko ajan veisattiin, vanhat ukot hatut kourassa. Ja lapset niin yksin ja äidit kamalan yksin ja pelko kuin kipua. Minun tulee tuolla yhden talon kohdalla aina mieleen, kuinka siitä oli seinästä pala pois ja ikkunanpokat repsotti ja kadulla sirpaleitten seassa makasi verinen tyyny. Viipurissa oli ehjät talot.

1935

Sodan pelko

SODAN PELKO

TURUSSA Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytöt kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinäkuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon.

1936

Uimaopetus

UIMAOPETUS

UIMAKOULU pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

1937

Talvisota

TALVISOTA

JOONAS Pietilä työskenteli Kivennavalla rajavartijana. Oltiin hyvissä väleissä venäläisten virkaveljien kanssa, vaihdettiin tupakkaa ja tietoja kanalintujen liikkeistä. Marraskuun alussa venäläiset lakkasivat tervehtimästä. Vaimo Martta kyseli, mitä rajalla puhuttiin, oliko sota tulossa, uskaltaisiko hän enää ruveta pyykinpesuun. Kun vaatteet olivat lopulta likaisina kaikki, Martta päätti, että nyt hän panee pyykit likoon. Silloin tuli lähtö; Martta ja yksivuotias tytär saivat mukaansa vain ne vaatteet, jotka heillä oli yllään. Junassa tytär seisoi äidin hameen päällä ja hameenhelma repesi. Martta matkusti viikon päivät monilla eri junilla kotiseudulleen Oulaisiin halkinainen hame yllään.

1939

EVAKKOJUNASSA vieras mies antoi minulle pikkulikalle omituisen ruskean palasen. Puristin sen kämmeneeni ja pidin siellä, kun en ymmärtänyt mikä papana se on. Hetken päästä ihmettelin, mitä tahmeaa sormien välistä valuu. Enhän minä tuntenut suklaata.

1939

KUUSIVUOTIAS Anna pesi äitinsä kanssa pyykkiä kotonaan Vähä-Pulkkilassa, kun naapurin emännät kiiruhtivat pihaan ja kysyivät: ”Oletteko te kuulleet että sota on syttynyt?” Äiti katsoi pyykinpesun rypistämiä sormiaan ja sanoi: ”Herran tähden kun mun kädet ihan vapisee.”

1939

KUN se ensimmäinen ilmahälytys tuli, rehtori ryntäsi luokkaan ja kysyi: ”Onko tämä alku vai loppu?”

1939

KOKOONNUTTIIN kaikki juhlasaliin. Rehtori nousi lavalle ja sanoi, että hän pahoittelee syvästi mutta Suomi on nyt sodassa Venäjän kanssa ja me jätämme tulevaisuutemme Jumalan haltuun. Edessä pienet alkoivat itkeä ja takana isot ja naisopettajat. En osaa sanoa, kuinka kukin selvisi sieltä kotiinsa. Minä ainakin ajattelin, että nyt minä kuolen. Kotona äiti itki, hän itki koko sen talven. Meillä lapsillakin oli tapana sanoa, että tänään elät mutta huomenna kuolet. Vasta hyvin hitaasti, joskus viikkojen päästä, kun elettiin aina vain, alettiin taas hiukan uskoa pärjäämiseen tällaisessakin maailmassa.

1939

SIRPALESUOJA oli ihan naapurissa, Vaasankadulla. Valkoisiin pukeutunut sairaanhoitaja tarjosi meille lapsille Figarol-pastilleja ja mummoille päänsärkypulveria. Punaisen Figarol-rasian kansi aukesi lokeroksi, johon valkoisena hohtavat pyöreät pastillit vierivät. Jokainen sai ottaa siitä kaksi.

1939

MEREN jäälle putosi yhtenä yönä seitsemän pommia. Venäläiset taisi luulla jäässä kulkevaa railoa junaradaksi. Munninmaan saaressa asuva Hanna kertoi seuraavana päivänä kaupalla, kuinka häntä harmitti, kun hänen ulko-ovensa aukesi aina kun pommi räjähti.

1939

HELSINKILÄISEN teatteriorkesterin viulisti Märtha Fogelholm-Kugusceff sai rahaa. ”Ja har fått pengar”, hän kuulutti kaikille ja osti matkalipun siskonsa luokse Haminaan. Fogelholm-Kugusceff ei tiennyt, että siskon talosta olivat ikkunat särkyneet ja sisko lähtenyt lottatehtäviin. Kotka...