Englanninkielinen alkuteos I Let You Go
Copyright © Clare Mackintosh 2014
First published in Great Britain in 2014 by Sphere, an imprint of Little,
Brown Book Group
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0492-6
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0687-6
Alexille
Prologi
Tuuli lennättää märkiä suortuvia naisen kasvoille, ja hän siristää silmiään sateessa. Tällainen sää saa jokaisen kiristämään tahtia ja kiiruhtamaan eteenpäin liukkailla jalkakäytävillä leuka takinkauluksen suojaan upotettuna. Ohiajavat autot roiskuttavat vettä kengille, ja liikenteen melussa hän kuulee vain muutaman sanan iloisesta rupattelusta, joka alkaa heti koulun porttien avautuessa. Poika puhua pulputtaa taukoamatta ja on niin innoissaan että sanat pyrkivät ulos hänen suustaan nurinkurisesti ja epäjärjestyksessä. Nainen on kuulevinaan jotakin parhaasta ystävästä, avaruuteen liittyvästä projektista ja uudesta opettajasta. Hän katsoo poikaa ja hymyilee tämän innostukselle välittämättä kaulahuivinsa läpi tunkeutuvasta kylmyydestä. Poika virnistää takaisin ja kallistaa päätään taaksepäin maistaakseen sateen. Hänen tummat silmäripsensä takertuvat toisiinsa sateessa.
”Tänään opin kirjoittamaan oman nimeni, äiti!”
”Fiksu poika”, hän sanoo ja pysähtyy antamaan kunnon suukon tämän kostealle otsalle. ”Näytätkö minulle sitten, kun päästään kotiin?”
He kävelevät niin ripeästi kuin viisivuotiaan jalat sallivat, ja nainen kantaa vapaassa kädessään pojan laukkua, joka lonksuu hänen polviaan vasten.
Melkein kotona.
Ajovalot välähtelevät märällä asfaltilla, ja niiden loiste sokaisee heidät muutaman sekunnin välein. He odottavat sopivaa hetkeä ja syöksyvät sitten ruuhkaisen kadun yli, ja nainen puristaa pehmeän villalapasen sisällä olevaa pientä kättä tiukemmin, niin että pojan täytyy juosta pysyäkseen tahdissa. Kaiteisiin on liimautunut litimärkiä lehtiä, joiden kirkkaat värit ovat jo tummentuneet penseänruskeiksi.
He tulevat hiljaiselle kadulle, koti on jo ihan kulman takana, ja sen viettelevä lämpö tuntuu kutsuvalta. Kotikorttelin turvassa nainen irrottaa otteensa pojan kädestä pyyhkäistäkseen märät suortuvat silmiltään, ja liikkeen aikaansaama pisararyöppy saa hänet nauramaan.
”No niin”, hän sanoo, kun he kääntyvät viimeisessä kadunkulmassa. ”Jätin valot palamaan meitä varten.”
Punatiilitalo kadun toisella puolella. Kaksi makuuhuonetta, pienenpieni keittiö ja puutarha täynnä ruukkuja, joihin hän aina suunnittelee istuttavansa kukkia. He asuvat kahdestaan.
”Otetaan kisa, äiti!” Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
”Tule nyt!”
Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tuntee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.
Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.
Se on ohi silmänräpäyksessä.
Nainen polvistuu pojan viereen ja yrittää kuumeisesti löytää tämän pulssin. Katsoo oman hengityksensä muodostamaa yksinäistä valkoista pilveä ilmassa. Näkee tumman varjon pojan pään alla ja kuulee oman parahduksensa kuin se tulisi jostakusta toisesta. Hän katsoo huuruista tuulilasia, sen pyyhkijät lennättävät pimenevään iltaan litroittain vettä, ja hän kirkuu näkymättömissä olevaa kuljettajaa auttamaan.
Nainen nojautuu eteenpäin lämmittääkseen poikaa omalla kehollaan, avaa takkinsa peittääkseen heidät molemmat, ja takin liepeet imevät tiellä olevaa vettä. Hän suukottaa poikaa ja anelee tätä heräämään. Heidät ympäröinyt keltainen valo kutistuu kapeaksi juovaksi: auto peruuttaa kadulla. Moottori varoittavasti ulvahtaen auto peruuttaa ja kääntyy vaivalloisesti ympäri kapealla kadulla ja naarmuttaa kiireessä yhtä kadun varressa kasvavaa vuorivaahteraa.
Sitten on pimeää.
Ensimmäinen osa
1
Rikoskomisario Ray Stevens seisoi ikkunan vieressä ja katseli miettiväisenä toimistotuoliaan, jonka käsinoja oli ollut rikki jo ainakin vuoden. Tähän asti hän oli vain käytännöllisesti päättänyt olla nojaamatta vasemmalle puolelle, mutta hänen lounastaukonsa aikana joku oli kirjoittanut tuolin selkänojaan mustalla tussilla ”viallinen”. Ray mietti, johtaisiko työturvallisuusosaston uusi into tehdä välineistön tarkastuksia myös siihen, että tuoli vaihdettaisiin uuteen, vai olisiko hänen kohtalonsa johtaa Bristolin poliisilaitoksen rikostutkintaosastoa tuolista, joka saattoi hänen uskottavuutensa vakavasti kyseenalaiseksi.
Ray nojautui eteenpäin ottamaan tussin kirjoituspöydän sotkuisesta ylälaatikosta, polvistui ja korjasi kirjoituksen viallisesta viralliseksi. Toimiston ovi avautui, jolloin Ray nousi kiireesti seisomaan ja laittoi tussin korkin takaisin kiinni.
”Ai, Kate, olin juuri…” Ray vaikeni tunnistaessaan Katen kasvoilla olevan ilmeen jo melkein ennen kuin näki printatun tutkintapyynnön hänen kädessään. ”Mitä on tekeillä?”
”Liikennepako Fishpondsissa. Viisivuotias poika kuoli yliajossa.”
Ray ojensi kätensä ottaakseen paperin ja silmäili sitä sillä aikaa, kun Kate seisoi kiusaantuneena ovensuussa. Hän oli saanut hiljattain siirron ja työskennellyt rikostutkintaosastolla vasta muutaman kuukauden, joten hän ei ollut vielä löytänyt paikkaansa. Mutta Kate oli hyvä työssään, parempi kuin arvasikaan.
”Rekisterinumeroa ei siis ole?”
”Ei minun tietääkseni. Partiovuorossa olevat ovat eristäneet paikan, ja ylikonstaapeli on paraikaa ottamassa lausuntoa lapsen äidiltä. Hän on pahasti sokissa, niin kuin arvata saattaa.”
”Sopiiko sinulle jäädä tänään pidempään?” Ray kysyi, mutta Kate nyökkäili jo ennen kuin hän oli saanut kysymyksen loppuun. He vaihtoivat puolittaisen hymyn tunnistaessaan molemmat adrenaliiniryöpyn, josta nauttiminen tuntui aina niin väärältä, kun jotain näin kauheata oli tapahtunut.
”Selvä, lähdetään sitten.”
He nyökkäsivät tervehdykseksi ryhmälle tupakoitsijoita, jotka olivat kokoontuneet sateensuojaan takaoven katoksen alle.
”Miten menee, Stumpy?” Ray kysyi. ”Käyn Katen kanssa Fishpondsin liikennepakopaikalla. Voitko ottaa yhteyttä aluetiedustelukeskukseen ja kysyä, onko mitään vielä ilmennyt?”
”Selvä.” Vanhempi mies veti viimeiset sauhut sätkästään. Rikosylikonstaapeli Jake Owenia oli kutsuttu Stumpyksi niin pitkän aikaa hänen urallaan, että oli aina yllättävää kuulla hänen koko nimensä luettuna ääneen oikeussalissa. Harvasanaisella Stumpylla oli kentältä enemmän tarinoita kuin hän välitti kertoa, ja hän oli epäilemättä Rayn paras rikosylikonstaapeli. Miehet olivat hoitaneet partiovuoroja yhdessä useamman vuoden, ja pieneen kokoonsa nähden yllättävän vahva Stumpy oli erinomainen työpari.
Katen lisäksi Stumpyn tiimiin kuului vakaa Malcolm Johnson ja nuori Dave Hillson, innokas mutta itsenäinen ylikonstaapeli, jonka määrätietoiset ponnistelut langetettavien tuomioiden varmistamiseksi olivat Rayn makuun riskirajoilla. He olivat yhdessä hyvä tiimi, ja Kate oppi heiltä nopeasti. Kate suhtautui työhön palavan intohimoisesti, mikä sai Rayn muistelemaan kaiholla omia aikojaan nälkäisenä rikosylikonstaapelina, kun seitsemäntoista vuotta byrokratiaa ei vielä ollut selättänyt häntä.
Kate ohjasi tunnuksetonta Corsaa pahenevan iltaruuhkan halki Fishpondsin kaupunginosaan. Hän oli kärsimätön autoilija, joka naksutteli kieltään, kun he jäivät punaisten valojen taakse, ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen, mikä heitä viivytti. Hän ei ollut hetkeäkään liikkumatta vaan naputteli ohjauspyörää sormillaan, rypisti nenäänsä ja vaihtoi asentoa istuimellaan. Kun autojono alkoi taas liikkua, Kate nojasi eteenpäin aivan kuin se olisi vauhdittanut heidän matkaansa.
”Kaipaatko pillejä ja vilkkuvaloja?” Ray kysyi.
Kate virnisti. ”Ehkä vähän.” Rajaus Katen silmien ympärillä oli tuhriutunut, mutta muuten hänen kasvonsa olivat meikittömät. Tummanruskeat kiharat olivat karanneet hänen kasvoilleen huolimatta kilpikonnakuvioisesta soljesta, jonka oli oletettavasti tarkoitus pitää ne kurissa.
Ray kaivoi esiin kännykkänsä soittaakseen tarpeelliset puhelut, varmistaakseen, että kolarintutkintayksikkö oli matkalla, että vuorossa oleva ylikomisario oli tietoinen tilanteesta ja että joku oli kutsunut paikalle tutkinta-auton – kömpelön kulkuneuvon, joka oli ahdettu täpötäyteen suojakankaita, hätävaloja ja kuumaa juotavaa. Kaikki oli tehty. Totta puhuen kaikki oli aina tehty, hän ajatteli, mutta rikoskomisariona vastuu siitä oli hänellä. Tavallisesti partiossa olevat ärsyyntyivät, kun rikostutkinnan väki ilmaantui paikalle ja alkoi käydä läpi asioita uudelleen, mutta sillä tavalla se oli määrä hoitaa. He olivat kaikki kokeneet tilanteen itsekin: jopa Ray, joka oli viettänyt virkapuvussa mahdollisimman vähän aikaa ennen etenemistä urallaan.
Hän otti yhteyden tilannetiedotuskeskukseen ja ilmoitti heidän olevan perillä viiden minuutin kuluttua, mutta kotiin hän ei soittanut. Ray oli ottanut tavakseen soittaa Magsille sen sijaan niinä harvoina kertoina, jolloin tiesi pääsevänsä lähtemään kotiin ajoissa, mikä tuntui paljon käytännöllisemmältä lähestymistavalta pitkiä päiviä vaativassa työssä.
Heidän kääntyessään kadunkulmassa Kate hidasti auton vauhdin mateluksi. Puolisen tusinaa poliisiautoa oli parkkeerattu hujan hajan kadulle, ja niiden hälytysvalot heittivät joka toinen sekunti sinisen loisteen tapahtumapaikan yli. Valonheittimiä oli kiinnitetty metallisiin kolmijalkoihin, ja niiden kirkkaat valokeilat loistivat tihkusateessa, joka oli onneksi hieman laantunut viimeisen tunnin aikana.
Heidän lähtiessään Kate oli poikennut ottamaan takkinsa ja vaihtamaan korkokenkänsä saappaisiin. ”Käytännöllisyys on tärkeämpää kuin tyyli”, Kate oli nauranut nakatessaan kenkänsä lokeroonsa ja vetäessään saappaat jalkaansa. Ray ei juuri koskaan ajatellut kumpaakaan mainituista, mutta nyt hän toivoi, että olisi edes ottanut takin mukaan.
He pysäköivät auton noin sadan metrin päähän suuresta valkoisesta teltasta, joka oli pystytetty suojaamaan mahdollista todistusaineistoa sateelta. Yksi teltan sivuista oli auki, ja he näkivät sen sisällä rikospaikkatutkijan nelinkontin pyyhkimässä jotakin, jota he eivät nähneet. Kauempana kadulla toinen paperiseen haalariin sonnustautunut henkilö tutki paraikaa yhtä tietä reunustavista suurista puista.
Kun Ray ja Kate lähestyivät tapahtumapaikkaa, heidät pysäytti nuori konstaapeli, jonka heijastintakin kaulus oli vedetty niin ylös, että Ray hädin tuskin näki hänen kasvonsa hatun lipan ja kauluksen välistä.
”Iltaa, sir. Täytyykö teidän päästä katsomaan rikospaikkaa? Minun täytyy kirjata teidät ylös.”
”Ei, kiitos”, Ray vastasi. ”Voitko kertoa, missä ylikonstaapeli on?”
”Hän on pojan äidin kotona”, konstaapeli sanoi. Hän osoitti kadun varressa olevien pienten rivitaloasuntojen suuntaan, ennen kuin vetäytyi taas kauluksensa sisään. ”Numero neljä”, kuului kauluksen vaimentama jälkihuomautus.
”Luoja, tuo on kyllä kurja tehtävä”, Ray sanoi, kun he kävelivät Katen kanssa pois. ”Muistan, että kerran koeajalla ollessani valvoin rikospaikkaa kaksitoista tuntia kaatosateessa ja että sain rikoskomisariolta läksytyksen, kun en hymyillyt hänen saapuessaan paikalle kello kahdeksan seuraavana aamuna.”
Kate nauroi. ”Senkö takia halusit erikoistua?”
”En ainoastaan sen takia”, Ray vastasi. ”Mutta oli se osasyynä. Ei, halusin erikoistua pääasiassa sen takia, että olin kyllästynyt siihen, että jouduin luovuttamaan kaikki isot jutut rikostutkijoille, enkä päässyt koskaan selvittämään mitään tapausta loppuun. Entä sinä?”
”Tavallaan samoista syistä.”
He saapuivat konstaapelin osoittamien talojen luokse. Kate jatkoi puhumista, kun he etsivät numero neljän.
”Hoidan mieluummin vakavia rikoksia. Mutta halusin erikoistua pääosin sen takia, että tylsistyn helposti. Pidän monimutkaisista tutkinnoista, joita joutuu pähkäilemään ihan tosissaan. Ratkon mieluummin kryptoja kuin tavallisia ristisanoja. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?”
”Täydellisesti”, Ray vastasi. ”Vaikka olenkin aina ollut surkea kryptoissa.”
”Niihin on oma konstinsa”, Kate sanoi. ”Voin joskus opettaa sen. No niin, tässä on numero neljä.”
Talon etuovi oli hyvässä maalissa ja hieman raollaan. Ray työnsi sen auki ja huusi sisälle.
”Rikostutkintayksikkö, sopiiko meidän tulla sisälle?”
”Olemme olohuoneessa”, kuului vastaus.
He puhdistivat kengänpohjiaan ja kävelivät sitten kapeata käytävää ohi täpötäyteen ahdetun naulakon, jonka alle lapsen punaiset kumisaappaat oli laitettu siististi aikuisten saapasparin viereen. Lapsen äiti istui pienellä sohvalla katse kiinnittyneenä siniseen, nyöreillä suljettavaan koululaukkuun, jota hän puristi sylissään.
”Olen rikoskomisario Ray Stevens. Otan osaa poikanne vuoksi.”
Nainen kohotti katseensa Rayhin ja kietoi repun nyörin käsiensä ympärille niin tiukasti, että se jätti punaiset painaumat hänen ihoonsa.
”Jacob”, hän sanoi kyyneleettömin silmin. ”Hänen nimensä on Jacob.”
Sohvan vieressä keittiötuolilla epämukavasti istuva virkapukuinen ylikonstaapeli tasapainotteli sylissään paperipinoa. Ray oli nähnyt miehen laitoksella, muttei tiennyt tämän nimeä. Hän vilkaisi miehen virkamerkkiä.
”Brian, voisitko mennä Katen kanssa keittiöön ja kertoa hänelle tähän mennessä saamasi tiedot? Haluaisin esittää todistajalle muutaman kysymyksen, jos se vain sopii. Siinä ei mene kauan. Samalla voisit ehkä keittää teetä.”
Brianin kasvojen ilmeestä näki selvästi, ettei tehtävä ollut hänelle lainkaan mieluinen, mutta hän nousi ja lähti huoneesta Katen kanssa, epäilemättä valittamaan tälle siitä, että rikoskomisario käytti asemaansa hyväkseen. Ray ei jäänyt murehtimaan sitä.
”Olen pahoillani, että joudutte vastailemaan vielä kysymyksiin, mutta on ehdottoman tärkeää, että saamme mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman nopeasti.”
Jacobin äiti nyökkäsi, muttei nostanut päätään.
”Ymmärtääkseni ette nähneet auton rekisterikilpeä?”
”Se tapahtui niin nopeasti”, nainen vastasi, ja sanat saivat tunteet valloilleen. ”Jacob kertoi koulupäivästään, ja sitten… päästin irti hänen kädestään vain sekunniksi.” Hän kietoi laukun nyörin tiukemmin kätensä ympärille, ja Ray näki, kuinka hänen sormensa muuttuivat valkoisiksi. ”Se kävi niin nopeasti. Auto tuli niin lujaa.”
Nainen vastaili Rayn kysymyksiin hiljaa eikä ilmaissut turhautumistaan, joka oli tilanteessa varmasti väistämätöntä. Raystä oli epämiellyttävää piinata toista tällä tavalla, mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
”Miltä kuljettaja näytti?”
”En nähnyt sisälle autoon”, nainen vastasi.
”Oliko autossa matkustajia?”
”En nähnyt sisälle”, nainen toisti jäykällä ja värittömällä äänellä.
”Selvä”, Ray sanoi. Mistä ihmeestä he aloittaisivat tutkinnan?
Nainen katsoi häntä. ”Löydättekö te kuljettajan? Sen miehen, joka tappoi Jacobin. Löydättekö te hänet?” Hänen äänensä murtui, ja sanat hajosivat muuttuen matalaksi valitukseksi. Hän nojautui eteenpäin puristaen koululaukkua vatsaansa vasten, ja Ray tunsi painetta rintakehässään. Hän veti syvään henkeä ja karkotti tunteen väkisin.
”Teemme kaiken voitavamme”, hän sanoi ja inhosi itsekin vastauksensa latteutta.
Kate tuli keittiöstä Brian kannoillaan mukanaan mukillinen teetä. ”Sopiiko, että hoidan lausunnon nyt loppuun?” Brian kysyi.
Tarkoitat varmaan, että lopeta minun todistajani piinaaminen, Ray ajatteli. ”Kyllä, kiitos – pahoittelen keskeytystä. Saitko kaiken, mitä tarvitsemme, Kate?”
Kate nyökkäsi. Hän näytti kalpealta, ja Ray mietti, oliko Brian sanonut jotain, mikä oli saanut hänet pois tolaltaan. Vuoden päästä hän tuntisi Katen yhtä hyvin kuin muutkin tiiminsä jäsenet, mutta vielä hän ei ollut aivan selvillä Katen luonteesta. Sen verran Ray tiesi, että Kate oli suorapuheinen eikä epäröinyt ilmaista omia mielipiteitään tiimin tapaamisissa ja oli myös nopea oppimaan.
He lähtivät talosta ja kävelivät vaitonaisina takaisin autolle.
”Onko kaikki hyvin?” Ray kysyi, vaikka oli selvää, ettei ollut. Katen leuka oli kireä ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet kalpeiksi.
”Ihan OK”, Kate sanoi, mutta hänen äänensä oli käheä, ja Ray tajusi, että hän yritti pidätellä itkua.
”Hei”, Ray sanoi, ojensi käsivartensa ja kietoi sen kömpelösti Katen harteille. ”Johtuuko se tästä tapauksesta?” Ray oli vuosien varrella kehittänyt itselleen suojautumismekanismin tällaisten tilanteiden varalle. Melkein kaikilla poliiseilla oli sellainen – sen takia poliisiaseman ruokalassa murjaistuihin vitseihin ei kannattanut suhtautua vakavasti – mutta ehkä Kate oli erilainen.
Kate nyökkäsi ja veti vavahdellen syvään henkeä.
”Olen pahoillani. Tavallisesti en ole tällainen. Olen käynyt kymmeniä kertoja kertomassa omaisille kuolemasta, mutta… Luoja, se poika oli viisivuotias! Ilmeisesti Jacobin isä ei ole koskaan halunnut olla missään tekemisissä poikansa kanssa, joten he ovat aina olleet kahdestaan. En osaa kuvitellakaan, mitä äiti joutuu nyt kokemaan.” Katen ääni murtui, ja Ray tunsi paineen palaavan rintakehäänsä. Hänen suojautumismekanisminsa perustui siihen, että hän keskittyi tutkintaan – käsillä olevaan todistusaineistoon – eikä miettinyt liikaa tapaukseen liittyvien ihmisten tunteita. Jos hän miettisi liian pitkään, miltä tuntuu nähdä oman lapsen kuolevan syliinsä, hänestä ei olisi hyötyä kenellekään, etenkään Jacobille ja tämän äidille. Rayn ajatukset käväisivät tahtomattaan hänen omissa lapsissaan, ja hän tunsi järjetöntä halua soittaa kotiin ja tarkistaa, että molemmat olivat turvassa.
”Anteeksi.” Kate nielaisi ja väläytti nolostuneen hymyn. ”Lupaan, etten ole aina tällainen.”
”Hei, ei se mitään”, Ray sanoi. ”Kaikille on käynyt noin.”
Kate kohotti toista kulmakarvaansa. ”Onko sinullekin? Ajattelin, ettet ole kovin herkkää laatua.”
”Minullakin on hetkeni.” Ray puristi Katen olkapäätä ja veti sitten kätensä pois. Hän ei uskonut, että mikään työssä vastaan tullut tapaus olisi saanut häntä varsinaisesti itkemään, mutta lähellä se oli ollut. ”Pärjäätkö?”
”Pärjään. Kiitos.”
Kun he lähtivät ajamaan, Kate vilkaisi vielä onnettomuuspaikkaa, jossa rikospaikkatutkijat edelleen työskentelivät.
”Millainen kusipää tappaa viisivuotiaan pojan ja kaasuttaa matkoihinsa?”
Ray ei epäröinyt. ”Juuri siitä me aiomme ottaa selvän.”
2
En halua juoda teetä, mutta otan mukin silti vastaan. Pitelen sitä käsieni välissä ja painan kasvoni höyryyn, kunnes se polttaa. Kipu saa ihoni kirvelemään, puuduttaa poskeni ja pistää silmiäni. Vastustan vaistonvaraista halua kohottaa kasvoni kuumasta höyrystä: tarvitsen sen tuomaa tunnottomuutta sumentamaan mielikuvat, jotka eivät jätä minua rauhaan.
”Toisinko sinulle jotakin syötävää?”
Hän seisoo vieressäni, ja tiedän, että minun pitäisi kohottaa kasvoni, mutta en pysty. Miten tuo mies voi tarjota minulle syötävää ja juotavaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut? Pahoinvointi velloo sisälläni, ja nielaisen pakottaakseni sen pisteliään maun takaisin. Hän syyttää minua tapahtuneesta. Hän ei ole sanonut niin, mutta hänen ei tarvitse, sen näkee hänen silmistään. Ja hän on oikeassa – se oli minun syytäni. Meidän olisi pitänyt mennä kotiin eri kautta, minun ei olisi pitänyt puhua, minun olisi pitänyt pysäyttää hänet…
”Ei kiitos”, vastaan hiljaa. ”Minulla ei ole nälkä.”
Näen onnettomuuden mielessäni yhä uudestaan. Haluan pysäyttää sen, mutta kuvasarja pyörii taukoamatta: näen hänen vartalonsa paiskautuvan konepeltiä vasten kerta toisensa jälkeen. Kohotan mukin uudelleen kasvoilleni, mutta tee on jäähtynyt, eikä sen lämpö enää tee kipeää ihollani. En tunne kyyneleiden tuloa, mutta paksut pisarat räjähtävät pudotessaan polvilleni. Katson, kuinka ne imeytyvät farkkuihini, ja raavin kynnellä reidessä olevaa savitahraa.
Katselen huonetta kodissa, jota olen luonut niin monta vuotta. Verhoja, jotka on ostettu koristetyynyihin sopiviksi, ja taideteoksia, joista osan olen itse tehnyt ja osaan ihastunut gallerioissa niin, että minun on ollut pakko ostaa ne. Kuvittelin tekeväni kotia, mutta todellisuudessa se oli vain talon kalustamista.
Toista kättäni pakottaa. Tunnen pulssin nopean ja kevyen sykkeen ranteessani. Olen iloinen kivusta. Toivoisin, että sitä olisi enemmän. Toivon, että auto olisikin osunut minuun.
Hän puhuu taas. Poliisit etsivät autoa kaikkialta… sanomalehdissä vedotaan silminnäkijöihin… tapaus tulee uutisiin…
Huone kieppuu, ja kiinnitän katseeni kahvipöytään ja nyökkäilen sopivissa kohdissa. Hän astelee ikkunalle ja takaisin. Haluaisin, että hän kävisi istumaan – hän hermostuttaa minua. Käteni vapisevat, ja lasken koskemattoman teemukini pöydälle ennen kuin se putoaisi, mutta posliini kolahtaa lasista pöytälevyä vasten. Hän vilkaisee minua turhautuneena.
”Anteeksi”, minä sanon. Suussani maistuu metallilta, ja tajuan purreeni alahuuleni sisäpuolen verille. Nielaisen veren, sillä en halua kiinnittää huomiota itseeni pyytämällä nenäliinaa.
Kaikki on muuttunut. Koko elämäni muuttui sillä hetkellä, kun auto liukui märällä asfaltilla. Näen kaiken selvästi aivan kuin seuraisin tilannetta syrjästä. En voi jatkaa tällä tavalla.
Kun herään, en hetkeen ole varma, mikä tämä tunne on. Kaikki on samalla tavalla kuin ennenkin, ja kuitenkin kaikki on muuttunut. Ennen kuin edes avaan silmäni, kuulen päässäni hurahduksen, kuin maanalaisen junan äänen. Ja taas päässäni alkaa pyöriä kirkasvärinen filmi, jota en pysty pysäyttämään enkä laittamaan äänettömälle. Painan kämmenet ohimoilleni, aivan kuin pystyisin karkottamaan kuvat mielestäni raa’alla voimalla. Mutta ne tulevat siitä huolimatta, vahvoina ja nopeina aivan kuin voisin muuten unohtaa, mitä on tapahtunut.
Yöpöydällä on messinkinen herätyskello, jonka sain Eveltä, kun menin yliopistoon – ”Koska muuten et koskaan ehdi luennoille” – ja järkytyn nähdessäni, että kello on jo puoli yksitoista. Kipu kädessäni on heikompi kuin päänsärky, joka sokaisee minut, jos liikutan päätäni liian nopeasti. Kun nousen sängystä, jokaista lihastani kivistää.
Vedän ylleni eiliset vaatteet ja menen puutarhaan pysähtymättä keittämään kahvia, vaikka kurkkuni on niin kuiva, että nieleminen on vaivalloista. En löydä kenkiäni, ja kylmyys pistelee jalkojani, kun kävelen nurmikolla. Puutarha ei ole suuri, mutta talvi on tulossa, ja kun pääsen sen toiselle puolelle, varpaani ovat tunnottomat.
Puutarha-ateljee on ollut pyhäkköni viimeisen viiden vuoden ajan. Ohikulkijan silmissä se ei ole juuri puutarhavajaa kummempi, mutta sinne minä menen ajattelemaan, työskentelemään ja pakoon. Puisella lattialla on aina dreijastani putoilevien savimöykkyjen jättämiä tahroja. Dreija on kiinnitetty keskelle ateljeeta, jotta voin kulkea sen ympärillä ja astahtaa kauemmas katsomaan työtäni kriittisesti. Kolmella seinällä on hyllyjä, joille asettelen veistokseni järjestelmällisessä kaaoksessa, jonka logiikan vain minä voin ymmärtää. Yhdessä paikassa ovat keskeneräiset teokset, toisessa poltetut mutta maalaamattomat ja kolmannessa asiakkaita odottavat teokset. Veistoksia on satoja, ja silti jos suljen silmäni, pystyn tuntemaan sormissani jokaisen muodon ja kämmenissäni saven kosteuden.
Otan avaimen piilopaikasta ikkunalistan alta ja avaan oven. Näkymä on pahempi kuin kuvittelin. Lattia on rikkinäisten savipalasten peitossa: haljenneiden ruukkujen pehmeälinjaiset kyljet päättyvät äkisti vihaisina törröttäviin sirpaleisiin. Puisilla hyllyillä ei ole mitään, työpöytä on pyyhkäisty tyhjäksi, ja ikkunalaudalla olevat pikkuruiset hahmot on murskattu tunnistamattomiksi, auringon valossa kimmeltäviksi siruiksi.
Oven vieressä lepää pieni naista esittävä patsas. Valoin sen viime vuonna osana hahmosarjaa, jonka tein Cliftonissa olevaa kauppaa varten. Olin halunnut saada aikaan jotakin todellista, jotakin mahdollisimman epätäydellistä ja silti kaunista. Tein kymmenen naista, joista jokaisella oli omat muotonsa, möykkynsä, arpensa ja epätäydellisyytensä. Otin mallia äidistäni, siskostani, savenvalukurssillani olevista tytöistä ja puistossa näkemistäni naisista. Tämä patsas esittää minua. Etäisesti, niin ettei kukaan tunnista, mutta kuitenkin se esittää minua. Sillä on vähän liian lattea rintakehä, vähän liian kapea lantio, vähän liian isot jalat. Niskakuopassa takkuun mennyt hiussuortuva. Kumarrun poimimaan patsaan. Olin luullut sen olevan ehjä, mutta kun kosketan patsasta, savi murenee käsissäni, ja patsas halkeaa kahtia. Katson rikkinäisiä palasia ja paiskaan ne sitten kaikin voimin päin seinää, missä ne pirstoutuvat pieniksi palasiksi, jotka ropisevat työpöydälleni.
Vedän syvään henkeä ja päästän ilman hiljaa ulos.
En ole varma, kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä tästä yhtenä kappaleena.
Kannettava tietokoneeni on keittiössä. Siinä on valokuvia, osoitteita ja tärkeitä tietoja, joita saatan tarvita jonakin päivänä ja joita en ole tullut ajatelleeksi tallentaa muualle. Minulla ei ole aikaa miettiä sen tekemistä nyt, ja vaikka tietokone on painava ja hankalasti kuljetettava, laitan sen laukkuuni. Laukkuni on melkein täysi, mutta minun on otettava mukaan vielä yksi pala menneisyydestäni. Hylkään paksun puseron ja muutaman t-paidan tehdäkseni tilaa puiselle rasialle, jonka seetripuisen kannen alle olen kasannut muistojani. En avaa rasiaa – minun ei tarvitse. Siellä on valikoima teini-ikäisenä aloitettuja päiväkirjoja, joita on kirjoitettu satunnaisesti ja joista on revitty katumusta herättäviä sivuja, kuminauhalla sidottu nippu konserttilippuja, tutkintotodistukseni ja lehtileikkeitä ensimmäisestä näyttelystäni. Ja valokuvia pojastani, jota rakastin miltei mahdottoman paljon. Kallisarvoisia valokuvia. Niitä on vähän verrattuna siihen, kuinka paljon häntä rakastettiin. Hänellä oli niin pieni vaikutus tähän maailmaan, mutta hän oli minun maailmani keskipiste.
En pysty vastustamaan kiusausta, vaan avaan rasian ja poimin käteeni päällimmäisen valokuvan: hempeämielisen kätilön ottaman Polaroid-kuvan siltä päivältä, jona hän syntyi. Hän on pieni vaaleanpunainen nyytti, jota tuskin erottaa sairaalan valkoisen peitteen alta. Valokuvassa käsivarteni ovat tuoreen, rakkautta ja uupumusta huokuvan äidin kömpelössä poseerausasennossa. Kaikki oli ollut niin kiireistä, niin pelottavaa ja niin erilaista kuin niissä kirjoissa, joita olin ahminut raskausaikana, mutta rakkauteni ei ollut koskaan horjunut. Yhtäkkiä minun on vaikea hengittää, laitan valokuvan takaisin rasiaan ja työnnän rasian kassiini.
Jacobin kuolema on etusivun uutinen. Se kirkuu minulle ohittamani autokorjaamon pihasta, kulmakaupan ovesta ja bussipysäkin jonosta, jossa seison aivan kuin olisin samanlainen kuin muutkin. Aivan kuin en olisi lähdössä pakoon.
Kaikki puhuvat onnettomuudesta. Miten niin saattoi tapahtua? Kuka sen oli voinut tehdä? Jokaisella bussipysäkillä saadaan tuoreita uutisia, ja juoruilu kulkee bussissa eteenpäin niin, etten voi välttyä siltä.
Se oli musta auto.
Se oli punainen auto.
Poliisit tekevät pian pidätyksen.
Poliisilla ei ole johtolankoja.
Viereeni istuutuu nainen. Hän avaa sanomalehden, ja yhtäkkiä tuntuu kuin joku puristaisi rintakehääni. Jacobin kasvot tuijottavat minua, hänen silmänsä moittivat minua siitä, etten suojellut häntä ja annoin hänen kuolla. Pakottaudun katsomaan häntä ja kurkkuuni muodostuu kova pala. Näkökenttäni sumenee, enkä pysty lukemaan sanoja, mutta ei minun tarvitse – olen nähnyt jonkinlaisen version samasta artikkelista jokaisessa sanomalehdessä, jonka olen tänään nähnyt. Järkyttyneiden opettajien lausuntoja, kadun varteen jätettyihin kukkiin liitettyjä muistokirjoituksia, kuolinsyyn tutkimus – se oli aloitettu, mutta lykätty sitten myöhemmäksi. Toisessa valokuvassa on keltaisista krysanteemeista tehty seppele uskomattoman pienen arkun päällä. Nainen tuhahtaa ja alkaa puhua, puolittain itselleen, ajattelen, mutta ehkä hän uskoo, että minulla on mielipide asiaan.
”Kauhea tapaus, vai mitä? Ja vielä aivan joulun alla.”
En sano mitään.
”Ajaa nyt sillä tavalla pois pysähtymättä.” Nainen tuhahtaa uudelleen. ”Vaikka toisaalta”, hän jatkaa, ”poika oli viisivuotias. Millainen äiti antaa sen ikäisen lapsen ylittää kadun yksin?”
En voi sille mitään – minulta pääsee nyyhkäys. Kuumat kyyneleet alkavat huomaamatta virrata poskilleni ja nenäliinaan, joka ojennetaan hellästi käteeni.
”Voi pientä”, nainen sanoo aivan kuin lohduttaisi lasta. En tiedä, tarkoittaako hän minua vai Jacobia. ”Sitä ei osaa kuvitellakaan, vai mitä?”
Mutta minä osaan, ja haluan sanoa hänelle, että kuvitteleepa hän mitä tahansa, se on tuhat kertaa pahempaa. Nainen kaivaa minulle toisen nenäliinan, ruttuisen mutta puhtaan, ja kääntää sanomalehdestä sivun, jossa kerrotaan Cliftonin jouluvalojen sytyttämisestä.
En olisi koskaan uskonut lähteväni pakoon. En olisi koskaan uskonut, että minun tarvitsisi lähteä.
3
Ray nousi kolmanteen kerrokseen, missä ympäri vuorokauden toiminnassa olevan poliisilaitoksen kiihkeä hälinä vaihtui rikostutkintaosaston päivätyötä tekevien työntekijöiden hiljaisiin kokolattiamattopäällysteisiin toimistotiloihin. Hä...