Copyright © Mikko Kamula ja Gummerus Kustannus Oy
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0357-8
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0674-6
Isälleni,
joka kehotti minua elämään unelmani todeksi.
LUKU 1
Huudot kaikuivat Tenhon korvissa. Hän norkoili saunan ovensuussa osaamatta päättää, olisiko mieluummin sisällä vai ulkona. Tämä oli ensimmäinen synnytys, jota hän oli ollut todistamassa. Isä ja Mallu-mummo olivat valmistelleet saunan synnytystä varten. Lauteille ja lattialle oli levitelty puhtaita olkia, ja mummo oli hakenut myös uuden käyttämättömän vastan. Pyöreä luonnonkivistä ladottu kiuas oli yhä lämmin edellisen päivän kylpemisestä.
Pitkään aikaan ei ollut tapahtunut mitään uutta. Mateli vain voihki entistä enemmän tuskissaan ja oli yltä päältä hiessä. Mummo läiski häntä vastalla, jotta luut pehmenisivät ja lapsi tulisi helpommin ulos. Kerran isä oli ottanut selällään makaavaa Matelia jaloista kiinni ja heilutellut häntä, jotta synnytys olisi käynnistynyt. Ilmeisesti jotain oli pielessä, kun tästä kaikesta ei ollut apua.
”Onko äiti kunnossa?” Tenho kyseli.
”Hys, älä häiritse nyt”, mummo vastasi väsyneesti. ”Matelilla on raskas urakka kesken. Mene pois tieltä.”
Tenho tiesi olevansa tiellä mutta pettyi silti mummon sanoihin. Olihan hänelläkin oikeus tietää. Juuri kun Tenho astui saunan ovesta ulos, kuuli hän Matelin suusta erityisen kovan voihkaisun. Tenhoa itketti, kun hän ei kyennyt auttamaan mitenkään.
Pihalla häntä vastassa olivat ruishuhdalta palanneet Heiska ja Varpu. Heiska oli selvästi tehnyt koko päivän töitä muidenkin edestä, sillä hän näytti todella uupuneelta.
”Onko kaikki hyvin?” Varpu kysyi.
”En tiedä, mutta luulen, ettei lapsi halua syntyä. Mummo keitti tuhatlatvateetä, mutta äiti vain huutaa jatkuvasti”, Tenho sanoi kyyneleitä pidätellen.
”Ei synnytyskipuja yrteillä poisteta”, Heiska huomautti. ”Vaikka voi se vähän auttaa.”
”Sanoiko mummo niin? Ettei lapsi halua syntyä?” Varpu kysyi vakavana.
”Ei nuo kerro minulle mitään, hyvä kun edes huomaavat. Mutta niin minä olin kuulevinani.”
”Kuulostaa pahalta. Juvalla joku olisi voinut hakea tietäjän apuun, mutta täällä se ei onnistu. Matka on liian pitkä.”
”Mummo on taitava lapsenpäästäjä. Ei meidän kannata hätäillä”, Heiska sanoi.
”Mutta mummo ei ole mikään tietäjä”, Tenho nyyhkäisi ja lähti harppomaan pois saunalta.
Tenhon oli pakko päästä pois. Hän oli kuunnellut Matelin valitusta koko päivän eikä jaksanut enempää. Huoli ja turhautuminen purkautuivat huutona, joka kuului varmasti muidenkin korviin. Kuulukoon.
Tenho rymisteli pirtin avoimesta ovesta suoraan sisälle ja lysähti kolmijalkaiselle istuinrahille itkemään. Samalla hän kuitenkin ymmärsi, ettei siitä ollut hyötyä. Hänen pitäisi palata saunalle ja odottaa siellä. Tai hän voisi mennä aittaan nukkumaan. Mutta miten hän muka saisi unta, kun Matelilla oli niin kovat kivut? Hitaasti Tenho avasi silmänsä, antoi niiden tottua savupirtin hämärään ja tuijotti jalkojensa alla olevaa kovaksi poljettua maalattiaa. Peremmällä pirtin arvokkaammassa osassa oli lankkulattia, mutta ovensuusta alkavassa karsinassa sellaista ei tarvittu. Tenhon edessä kohosi jykevänä suuri kiuas, jolla taloa pidettiin talvella lämpimänä.
Tenho tunsi omituisen väristyksen ja kohotti katseensa ylemmäksi. Oliko siellä jotain? Ensin pimeydessä näkyivät vain silmät, mutta vähitellen alkoi hahmottua muutakin. Pikkuinen tumma olento katseli häntä välikatossa olevasta aukosta. Tenho tuijotti takaisin hiljaa ja jännittyneenä. Haltija näyttäytyi vain harvoin, mutta Tenhon läsnäolo ei tuntunut haittaavan vanhaa Mökköä niin paljon kuin muiden.
Sitten haltija teki jotain, mikä sai Tenhon kavahtamaan tuoliltaan. Se laskeutui vintille vievät tikkaat alas. Tenho vetäytyi kauemmaksi, kunnes tunsi kovan hirsiseinän selkänsä takana. Kolmen jalan pituinen pieni ukko oli noesta musta, ja sen päässä oli tummunut piippahattu. Olento ei ollut uhkaava, mutta läheltä katsottuna oli selvää, ettei se ollut kuin ihminen. Siitä huokui valtavaa voimaa, joka sai Tenhon vapisemaan.
Tenhon teki mieli paeta. Haltija oli pysähtynyt ja katseli häntä samalla tavalla kuin Tenho olisi saattanut katsella oksalla laulavaa lintua tai maassa ryömivää kotiloa. Vai näkyikö haltijan silmissä myös etäistä mielenkiintoa? Ehkä se odotti, mitä hän tekisi seuraavaksi. Tenhoa painoi kuitenkin suurempi huoli kuin pelko omasta turvallisuudesta. Se sai hänet puhumaan.
”Äiti kuolee synnytykseen”, Tenho sanoi ääni väristen. ”Pystytkö auttamaan?”
Mikään ei muuttunut haltijan ilmeessä. Nokisen olennon ajatuksia oli mahdotonta tulkita. Lopulta se kuitenkin vastasi:
”Mistä sinä sen tiedät? Ihmisen synnytys ei ole milloinkaan helppo.”
Vanhan Mökön ääni oli karhea, aivan kuin se ei olisi puhunut pitkään aikaan. Tenho keskittyi haltijan sanoihin.
”En tiedäkään. Äiti vain kärsii niin kovasti. Sinä pystyt varmasti jotenkin auttamaan.”
Haltija pudisti päätään ja sanoi: ”En voi tulla saunalle. Se ei ole minun aluettani.”
”Mitä minä sitten teen…”, Tenho vaikeroi.
Vanha Mökkö katseli häntä. Se raapi hetken leukaansa, huokaisi ja lähti kulkemaan takaisin kohti tikkaita. Hieman ennen niitä se kuitenkin seisahtui.
”No hyvä on. Tässä on pellavainen nyöri. Mene ja sido se synnyttävän naisen vyötärön ympäri, niin minä lausun sanat”, haltija sanoi ja kaivoi samalla jostain vaatteidensa kätköistä mustuneen nyörinpätkän Tenholle.
Sitten haltija alkoi mumista puoliääneen, ja Tenhon niskakarvat nousivat pystyyn. Sehän puhui vanhalla kielellä, tietäjien kielellä!
Kuu keritä, päivyt päästä
Otava yhä opeta
Täällä kurja kuikuttavi
Valittavi vaimo raukka
Polvin porstuan ovella
Kynsin saunan kynnyksellä.
Saata maille matkalaista
Ilmoille inehmon lasta
Noilta pieniltä periltä
Asunnoilta ahtahilta
Hätähisen huutaessa
Parkuessa pakkohisen…
Nyöri Tenhon kädessä alkoi tuntua lämpimältä. Haltija jatkoi edelleen mutinaansa, mutta Tenho ei jäänyt kuuntelemaan. Hän ryntäsi ulos pirtistä ja kohti saunaa.
Miksi haltija oli ilmestynyt juuri nyt? Oliko se vaistonnut hänen hätänsä ja halunnut auttaa? Jos tästä olisi apua, hänen täytyisi hyvittää apu haltijalle jotenkin.
Tenho saapui saunalle. Heiska ei ollut siellä, mutta kaikki muut olivat kerääntyneet selällään makaavan Matelin ympärille – jopa Varpu, joka ei erityisemmin pitänyt hänestä. Mateli hengitti raskaasti ja voihki kivusta. Isä piti häntä kädestä samalla, kun mummo ja Varpu yrittivät molemmat keksiä jotain kannustavaa sanottavaa. Tenho työntyi muiden väliin Matelin vierelle. Isä ei edes huomannut, mutta mummo ja Varpu katsoivat häntä vihaisesti.
”Tenho, älä tule taas tänne”, Mallu-mummo kivahti.
”Minulla on taika mukana. Tämä saa synnytyksen alkamaan”, Tenho ilmoitti ja näytti haltijan antamaa pellavanyöriä.
”Mitä sanoit?” mummo kysyi terävästi ja kääntyi katsomaan Tenhoa suoraan silmiin. Tenho tuijotti takaisin luomiaan räpäyttämättä ja kohotti uudelleen nyöriä.
”Tämä pitää sitoa äidin vyötärölle.”
Kukaan ei vastannut mitään. Tenho pelkäsi jo, että hänet heitettäisiin ulos, mutta sitten Mateli itse liikautti hieman kättään ja ojensi sormiaan Tenhoa kohti.
”Anna se sitten tänne”, mummo sanoi ja otti nyörin Tenholta.
Mallu-mummo kiersi pellavanyörin Matelin ympärille ja solmi sen navan kohdalta kiinni. Tenho ei uskaltanut edes hengittää, ja kaikki muutkin odottivat jännittyneinä. Myös Mateli makasi jonkin aikaa hiljaa liikkumatta. Sitten hänen suustaan pääsi valtava tuskan parkaisu, jota seurasi lisää samanlaisia huutoja.
Tenho hätääntyi. Oliko nyöristä sittenkin vain haittaa? Mummo alkoi kuitenkin välittömästi kannustaa Matelia, ja hetken päästä Tenhokin ymmärsi, että taika oli ilmeisesti toiminut. Lapsi oli vihdoin syntymässä.
Kaikki tuntui tapahtuvan tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mummo kuitenkin sanoi:
”Hyvä. Varpu, auta minua nostamaan hänet pystyyn. Ota toisesta kainalosta kiinni, juuri noin. Mateli, sinä roikut nyt Jukon kaulassa ja ponnistat kaikin voimin!”
”En jaksa enää”, Mateli puuskutti, ”pyörryttää.”
”Sinun on pakko jaksaa. Ajattele vauvaa, se ei selviä muuten.”
Mateli puri hampaansa yhteen, nojasi isän vahvoihin hartioihin ja pinnisti voimansa äärimmilleen. Lopulta hän onnistui puskemaan uuden elämän maailmaan. Tenho seurasi lumoutuneena, miten mummo otti verisen lapsen vastaan. Hänen ei varmaan kuuluisi nähdä tätä kaikkea, mutta kukaan ei ollut yrittänyt hätyyttää häntä pois. Tenho oli sentään tuonut taikavyön, joka roikkui nyt löysänä Matelin vyötäisillä.
Tenho katsoi vastasyntynyttä, kun tämä parkaisi ensimmäisen kerran äänekkäästi ja alkoi itkeä. Mummo piteli vauvaa ja puhdisti sitä. Miten pieni se olikaan. Sitten mummo antoi vauvan Varpun pideltäväksi ja leikkasi lapsen navasta lähtevän sinertävän nuoran poikki.
”Onneksi olkoon. Sait kauniin ja terveen oloisen tytön”, mummo sanoi hymyillen.
”Saanko vauvan syliini?” Mateli kysyi uupuneella äänellä.
”Ihan pian. Jälkeiset vielä. Pysy vain pystyssä ja yritä jaksaa, tämä on melkein ohi”, mummo kannusti ja sitoi samalla katkaisemansa nuoran Matelin jalkaan kiinni.
”Mitä sinä teet?” Varpu ihmetteli.
”Tämä on vain varmistelua, etteivät jälkeiset nouse sydämeen. Siitä seuraisi kuolema. Tai niin olen kuullut, vaikken ole kyllä koskaan nähnyt.”
Muut nyökkäilivät hyväksyvästi. Oli hyvä, että mummo oli auttamassa. Hän tiesi nämä asiat. Tenho tajusi olevansa todella väsynyt. Enää ei ilmeisesti ollut hätää, joten hän poistui saunasta ilman, että kukaan kiinnitti siihen mitään huomiota.
* * *
Lähteestä pulppuava vesi valui pienenä purona vähän matkaa alarinteeseen ja muodosti pihan reunalle kirkasvetisen lammen. Tenho upotti puisen saavin veteen ja veti sen ähkäisten ylös. Mallu-mummo oli pyytänyt häntä tuomaan vettä, mutta Tenhon voimat eivät riittäneet täysinäisen saavin kantamiseen. Kehtaisiko hän viedä puolillaan olevan vesisaavin pirttiin? Silloin hän joutuisi kuuntelemaan Varpun ilkkumista. Kymmenvuotiaan Tenhon ei tarvinnut vielä tehdä samalla tavalla töitä kuin muiden perheenjäsenten, mutta hänenkin piti auttaa. Sitten Tenho huomasi isän ja Heiskan kävelevän riihen suunnalta.
”Siinähän te olette. Mummo käski kertoa, että ruoka on valmista.”
”Sepä hyvä”, Heiska vastasi. ”Minulla onkin sudennälkä. Lyhteiden ahtaminen on raskaampaa kuin muistin.”
”Satokausi on vasta alkanut”, isä naurahti. ”Et ole vielä raskasta työtä tänä syksynä nähnytkään.”
Isä ja Heiska riisuivat paitansa ja ravistelivat niitä. Ilmaan lensi pölyä ja oljenkorsia. Tenhokin oli ollut aiemmin päivällä mukana sadonkorjuutöissä, mutta hän oli väsynyt melko nopeasti. Tenho vilkaisi hieman kateellisena veljeään, joka näytti jo lähes aikuiselta. Oikeastaan Heiska muistutti paljon isää. Häneltä puuttui ainoastaan isän lyhyt ja hieman ruosteensävyinen parta. Muuten molemmilla oli samat leveät hartiat, jämerät kasvot, ruskeat silmät, tumma tukka ja määrätietoisen terävä katse. Tenho oli itse luonnostaan hoikka ja pienikokoinen.
”Vanha Mökkö oli vienyt uhrilahjan”, Tenho sanoi. ”Tikkaiden juurelle jätetty ruoka oli kadonnut.”
Isä ja Heiska hätkähtivät ja katsoivat toisiaan.
”Se on hyvä”, isä sanoi. ”Haltija on syytä pitää tyytyväisenä, niin se tuo talolle onnea. Muuten se kannattaa kuitenkin jättää rauhaan.”
Tenho kohautti olkiaan. Hän oli tottunut siihen, että haltijoista puhuttiin varoen. Yksikään talo ei tullut toimeen ilman haltijoita, ja niitä kunnioitettiin sen vuoksi, mutta samalla niitä myös pelättiin ja välteltiin. Se oli Tenhon mielestä omituista.
”Ei vanha Mökkö ole vaarallinen. Sehän auttoi meitä. Ehkä se pitää lapsista. Eikö se tullut katsomaan minuakin silloin kun olin pieni?”
”Tuli”, isä totesi vaisusti. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun se pysytteli niin pitkään ihmisten ilmoilla. Seisoi vain hiljaa paikallaan ja tuijotti sinua välittämättä mistään muusta.”
Tenho nyökkäsi mietteliäästi. Hän oli tietysti kuullut tarinan moneen kertaan. Siksi hän oli saanut niin väkevän nimenkin. Lapsi oli nimetty Tenhoksi sen lumovoiman mukaan, joka veti haltijaakin puoleensa. Sitten hän hätkähti.
”Onko olemassa jokin toinenkin kerta?”
Isä hieroi partaansa ja huokaisi.
”Kun muutimme tänne Juvalta. Vanha Mökkö oli pirtinhaltijana jo siellä. Vanhan talon hirret purettiin ja kuljetettiin tänne uuden pirtin rakennuspuiksi. Kun viimeistä kuormaa lähdettiin viemään, haltija ilmestyi jostain ja istui kuorman päälle. Se lisäsi kuorman painoa niin paljon, etteivät hevosetkaan pystyneet sitä vetämään. Minun oli pakko pyytää sitä kävelemään. Perillä vanha Mökkö pujahti hirsiläjään ja tuli varmaankin sillä tavalla tämän uuden talon haltijaksi.”
”Niinkö tosiaan. En muista mitään tuollaista.”
”Minä muistan”, Heiska sanoi. ”Olit silloin vasta kuusivuotias. Ei ole ihme, jos olet unohtanut.”
Isä ja Heiska pukivat paidat takaisin ylleen, ja kaikki kolme kävelivät savupirtille. Heiska tarjoutui auttamaan Tenhoa vesisaavin kantamisessa, mutta Tenho raahasi itsepäisesti painavan saavin yksin perille asti, vaikka vettä läikkyi maahan melkoisesti. Parempi sekin kuin antaa veljen tehdä työ hänen puolestaan.
Sisällä naiset olivat kattaneet illallisen lähes valmiiksi. Tenho istui yhdelle pöydän lähellä olevista irtotuoleista ja rypisti kulmiaan muistaessaan, että nekin olivat Heiskan tekemiä. Isoveli tuntui olevan kaikessa häntä etevämpi. Harmistuneena Tenho kääntyi katsomaan Matelia, joka hämmensi rautaisessa padassa olevaa kuumaa kalakeittoa. Äkkiä Mateli voihkaisi ja painui kyyrympään asentoon.
”Mitä nyt?” Mallu-mummo kysyi huolestuneena.
”Ei mitään. En muistanut varoa liikkeitäni. Kaikki on hyvin.”
”Oletko varma?”
Mateli vain hymyili ja katsoi sylissään olevaa pientä myttyä rakastavasti. Tenho jakoi mummon huolen Matelin jaksamisesta. Mateli ei ollut hänen oikea äitinsä, mutta Tenholle hän oli kuin äiti. Heiska ja Varpu sen sijaan eivät koskaan kutsuneet Matelia äidiksi.
”Taasko sinä vain haaveilet, Tenho?” Varpu kivahti. ”Kasvoillasi on niin tyhjä ilme, että järkesi valuu pian suusta ulos.”
Tenho hätkähti ja katsoi sisartaan, joka nosteli ruoka-aineksia tuohikorista pöydän toisella puolella. Varpu vastasi katseeseen viekkaalla hymyllä. Miksi siskon piti aina kiusata? Ja miksi Tenho ei koskaan keksinyt mitään vastaansanomista?
Hetken kuluttua myös isä käveli pirtin perälle ja istui pitkän mäntypöydän ääreen. Tämä oli merkki jokaiselle siitä, että ruokailu alkaisi. Koko perhe mahtui helposti pöydän ääreen, ja tilaa olisi ollut vielä muutamalle vieraallekin. Sellaisia heillä kävi kuitenkin vain harvoin.
Ruokana oli hauesta valmistettua keittoa, jossa oli myös naurista ja erilaisia maustekasveja. Lisäksi pöydässä oli kananmunia, hapanta ruisleipää, voita ja metsästä poimittuja tuoreita mustikoita. Juomaksi oli vain vettä, sillä edellisvuoden viljavarastot olivat käyneet niin vähiin, ettei ruiskaljaan ollut enää aineksia. He olivat ehtineet hädin tuskin aloittaa ruokailun, kun isä rykäisi merkiksi, että halusi sanoa jotain.
”Nimenantojuhla on huomenna”, isä ilmoitti. ”Se pidetään hiidessä, joten siihen kuluu koko päivä. Aamulla ei tarvitse kuin ruokkia eläimet. Sen jälkeen lähdemme matkaan.”
Kaikki ottivat riemuiten vastaan tiedon tulevasta juhlasta. Sadonkorjuun aika oli kiireistä, ja Matelin raskaus oli verottanut hänen työkykyään koko kesän, joten muut olivat joutuneet ahertamaan tavallistakin enemmän. Vapaapäivä oli enemmän kuin tervetullut.
”Mikäköhän lapselle tulee nimeksi?” Varpu mietti.
”Se selviää myöhemmin”, isä sanoi. ”Sinne tulevat myös lähimmät naapurit sekä Yörnin äijä. Muut tapaamme sitten perillä, mutta tietäjän pitäisi saapua tänne jo tänään.”
”Ai tuleeko Yörnin äijäkin? Mahtavaa!” Tenho innostui.
”Hän juuri nimeää lapsen”, isä sanoi. ”Synnytys oli sen verran vaikea, että haluan varmistaa kaiken sujuvan tästä eteenpäin hyvin.”
Oli hyvä ajatus antaa tietäjän nimetä lapsi. Tenho oli kuullut tapauksista, joissa vauva oli jopa sairastunut vakavasti saatuaan väärän nimen. Silloin ei auttanut muu kuin antaa uusi nimi. Tietäjä keskustelisi ensin lapsen vanhempien kanssa. Hän kuuntelisi heidän nimiehdotuksensa, kyselisi synnytyksestä ja tiedustelisi, oliko syntymän jälkeen tapahtunut jotain poikkeavaa. Yön yli mietiskeltyään tietäjä voisi vahvistaa lapsen nimen.
Yörnin äijä oli mahtava tietäjä, joka asui yksin pienessä mökissään metsän keskellä. Hän oli myös taitava parantaja, jota saatettiin hakea apuun pitkienkin matkojen takaa. Keväällä hän oli käynyt kiertämässä heidänkin talon karjan, eikä eläimiä ollut toistaiseksi kadonnut tai joutunut petojen saaliiksi. Tietäjä oli samalla kaivertanut pienen käpälikön pirtin seinään ruokapöydän yläpuolelle. Merkki lupasi terveyttä ja vaurautta talon asukkaille ja suojeli onnettomuuksilta.
”Emme ole käyneet hiidessä kuin kerran tänä kesänä. Hyvä, että tuli toinenkin tilaisuus”, Mallu-mummo myhäili.
”Minusta se paikka on kyllä vähän karmiva”, Heiska sanoi.
”Miten se muka on karmiva?” Tenho sanoi. ”Siellähän on aina tosi rauhallista.”
”Puhu vain omasta puolestasi. Minä en pysty rauhoittumaan, kun on niin paljon kuolleita ympärillä.”
* * *
Sinä iltana Tenho vietti aikaa uuden pikkusiskonsa lähettyvillä, vaikka vauva ei tehnyt muuta kuin nukkui, itki ja imi äitinsä rintaa. Tenhosta oli silti jännittävää katsella tytön kasvoja ja miettiä, miltä ne mahtaisivat näyttää viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Hiukset olivat vaaleat, posket pyöreät, nenä pieni nypykkä ja suu todella pikkuinen.
Vauva oli itkenyt öisin niin paljon, että Tenho oli herännyt siihen, vaikka hän nukkui Heiskan kanssa vastakkaisella puolella pihaa olevassa aitassa. Luultavasti kukaan muukaan ei saanut kunnolla nukuttua. Varpu nukkui omassa aitassaan Heiskan ja Tenhon aitan vieressä, ja mummon aitta oli aivan savupirtin lähellä. Isä ja Mateli viettivät yönsä pirtissä vastasyntyneen kanssa.
Tenho oli kuullut yönitkettäjäisistä, jotka liikkuivat talojen lähellä ja pitivät pieniä lapsia öisin hereillä. Viime yönä, kun vauva oli parkunut erityisen paljon, Tenho oli koettanut tähyillä ulos. Hän oli nähnyt mustan koiran kieriskelevän pihalla ja vetäytynyt sydän pamppaillen takaisin aittaansa. Se oli saattanut olla vain heidän Hekku, mutta pimeässä oli vaikea sanoa varmasti.
”En ole tainnut vielä kiittää kunnolla”, Mateli sanoi yllättäen. Pirtissä ei ollut hänen, Tenhon ja vauvan lisäksi muita. ”Tarkoitan haltijan taikavyötä. Kuulin siitä vasta tänään.”
”Mutta siitähän juteltiin heti seuraavana päivänä. Sinä olit samassa huoneessa”, Tenho vastasi hämmentyneenä.
Mateli rypisti kulmiaan. ”Olen tainnut sitten unohtaa. Synnytyksen jälkeinen päivä oli… En oikeastaan muista siitä paljonkaan. Taisin olla melkoisen väsynyt.”
”Nukuit melkein koko päivän.”
”Sen jälkeen en ole juuri unta saanutkaan. Onneksi on kesä, niin te muut voitte sentään nukkua aitoissa.”
Tenho ei viitsinyt mainita, että vauvan itku kuului myös aittaan. Mateli huolehti asioista liikaa jo muutenkin.
”Mutta kiitos siitä mitä teit silloin. Myös haltijaa pitäisi kiittää. Onneksi annoitte sille jo uhrilahjan.”
”En oikein tiedä, kaipaako se muuta kiitosta. Sen ajatuksia on tosi vaikea tulkita.”
Mateli hiljeni hetkeksi. Sitten hän sanoi: ”Oli miten oli. Minäkin aion uhrata vanhalle Mökölle ja kiittää sitä. Minun täytyy ehkä muutenkin muuttaa ajattelutapaani. Tähän asti olen pyrkinyt välttelemään haltijoita. En tiennyt, että ne voisivat olla ystävällisiä tai avuliaita.”
Tenho oli aina tiennyt sen, tai ainakin uskonut niin. Mateli oli kuitenkin kotoisin muualta, Savilahdelta, läheltä kirkkoa. Elämä siellä oli varmasti erilaista, kuten myös suhtautuminen haltijoihin.
”Katsokaas tätä!” Heiska sanoi tullessaan sisälle pirttiin. ”Tein lapselle kätkytvivun.”
Heiskalla oli kädessään vahvan näköinen kuorittu oksa, jonka paksumpi pää haarautui kahteen osaan. Hän taivutteli oksaa heidän edessään.
”Tämä joustaa mutta on kestävä. Vipu kiinnitetään haarautuvasta päästä seinähirsien rakoihin, ja sen toiseen päähän voi sitoa hurstipussin. Lapsi laitetaan pussiin ja pussia keinutellaan, kunnes lapsi nukahtaa”, Heiska selitti innostuneesti. Kyseessä ei ollut mikään uusi keksintö, mutta Heiska käyttäytyi kuin olisi juuri valmistanut maailman ensimmäisen hurstikiikun.
”Kiitos Heiska”, Mateli hymyili.
”Voin tehdä näitä lisää, jos löydän sopivia oksia. Navetassa tällainen olisi ainakin kätevä. Voit ripustaa vauvan siihen siksi aikaa, kun ruokit eläimiä.”
Heiska rupesi sovittamaan vipua pirtin seinälle. Tenho seurasi ensin vierestä mutta kyllästyi sitten, kun kiinnittäminen ei tapahtunutkaan kovin nopeasti.
Ilta kului ja aurinko painui mailleen. Tenho alkoi jo harkita aittaan siirtymistä, kun oven takaa kuului yllättäen kopinaa. Oliko siellä joku? Omituista, ettei Hekku ollut haukkunut. Se varoitti poikkeuksetta kaikista tunkeilijoista. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, ovi aukesi ja sisään astui rähjäinen hahmo, jonka repaleista mekkoa ja matkaviittaa oli korjattu niin monilla nahanpaloilla ja nyöreillä, että niitä saattoi hädin tuskin kutsua yksittäisiksi vaatekappaleiksi. Parta ja pitkät hiukset heilahtelivat miehen katsellessa ympärilleen. Molemmissa oli aavistus harmaata.
”Terve taloon!” Yörnin äijä kailotti. ”Terve myös sinulle”, hän lisäsi kumartaen kevyesti kohti vintille johtavia tikapuita. Tenho oli näkevinään välikaton pimeässä aukossa tumman häivähdyksen.
”Juko Rautaparta! Etkö aio kutsua minua peremmälle?” tietäjä kysyi nauraa röhöttäen samalla kun jo asteli karsinan poikki kohti huoneen perällä olevaa pöytää, jonka ääressä isä istui.
”Peremmälle, peremmälle! Terve tulemasta. Istu ja paina puuta”, isä sanoi ystävällisesti.
Tenho ei viitsinyt edes laskea, mitä kaikkia käyttäytymissääntöjä tietäjä oli juuri rikkonut. Yörnin äijä ei koskaan piitannut sellaisista. Jos häntä kohdeltaisiin huonosti jossain talossa, hän vain jättäisi saapumatta sinne seuraavalla kerralla, kun tietäjää tarvittaisiin. Ei kannattanut ruveta vaatimaan tietäjältä samaa kuin muilta vierailta vain oman ylpeytensä tähden.
Yörnin äijä käveli huoneen perälle mutta pysähtyi nähdessään Matelin sylissä nukkuvan vauvan. ”Jaa-a, vai tuollainen. No onhan se hyvä syy pitää kunnon juhlat”, vanha tietäjä hekotti käheästi ja istahti sitten pöydän ääreen.
Mateli näytti vihaiselta. Tietäjä ei tosiaan piitannut käytöstavoista.
”Onkos täällä kaikki hyvin?” Yörnin äijä kysyi isältä. ”Ihmiset ja eläimet terveinä ja niin poispäin.”
”Meillä on kaikki kunnossa. Lapsi vain tarvitsee nimen ja ehkä pari suojaavaa taikaa elämän polulle.”
”Suojataika järjestyy kyllä. Tosin yksi riittää, minun taikani ovat vahvoja. Mutta lapsen nimestä meidän täytyy vielä keskustella. Onko teillä sauna lämpimänä?”
”Kävimme tosiaan saunassa tänään. Kyllä siellä vielä hyvinkin löylyn henki leijailee.”
”Niin arvelinkin. Minun pitäisi käydä kylpemässä”, Yörnin äijä tokaisi ja esitteli likaista vaateparttaan. Tietäjän ympärillä leijaili ummehtunut tuoksu. ”Tehdäänpä niin, että sinä Juko otat vähän huomista juhlaolutta mukaan ja tulet minun kanssa löylyihin juttelemaan.”
”Kuten haluat”, isä sanoi muka välinpitämättömästi, mutta oli luultavasti hyvillään ehdotuksesta. ”Tenho, mene valmistelemaan sauna löylykuntoon.”
Tenho nousi kuuliaisesti ja lähti ulos. Hän olisi halunnut jutella tietäjän kanssa, mutta sen ehtisi huomennakin. Tenho kantoi lammesta vettä saunalle ja laittoi vastan kylmään veteen likoamaan. Hän harkitsi hetken, pitäisikö hänen hakea myös olutta valmiiksi saunalle, mutta päätti sitten jättää sen tehtävän isälle. Tavallisesti hän saisi selkäsaunan, jos koskisi omin lupinensa juhlajuomaan. Oli parempi olla ottamatta sitä riskiä.
* * *
Vaitonainen seurue taivalsi kohti hiisilehtoa. Erityisesti isä ja Yörnin äijä kävelivät pää painuksissa saunottuaan ja juotuaan olutta lähes aamuun asti. He väittivät neuvotelleensa lapsen nimestä, mutta Tenho oli kuullut heidän hoilaavan kovaan ääneen vanhoja lauluja, vaikka yleensä saunaa pidettiin liian pyhänä paikkana sellaiseen. Matkalla hiiteen olisi sen sijaan tavallisesti laulettu, mutta nyt ainoa ääni oli Matelin vihainen puhina, kun uupuneet miehet yrittivät kerätä voimiaan tulevaa juhlaa varten.
Tenho kuitenkin käveli tuttua polkua pitkin kevein askelin. Hiisi oli alueen neljän talon yhteinen. Satunnaisesti sitä käyttivät myös jotkut etelämpänä asuvat ihmiset. Matkaa hiiteen kertyi kaksi peninkulmaa, mutta suurin osa siitä taittui vaivattomasti veneillä ja vain viimeiset kolme virstaa oli kuljettava maata pitkin.
Metsä muuttui valoisammaksi, ja edessä kohoavan mäen rinteillä koivut, niinipuut ja haavat heiluivat kevyesti tuulessa. Tenho yritti tähyillä, oliko muita ihmisiä vielä paikalla. Keskipäivällä, kun aurinko oli korkeimmillaan, olisi sovittu hetki. He olivat kuitenkin tilaisuuden järjestäjinä saapuneet jo aiemmin. Lehdossa näkyi siitä huolimatta liikettä.
”Tervehdys! Sujuiko matka hyvin?” tiedusteli Pönni Ihalempinen, perheensä pää ja ystävällisenä tunnettu mies.
”Terveyttä teillekin. Hyvin meni, mutta parempi nyt, kun metsässä rämpiminen on takana”, isä vastasi kättään laiskasti heilauttaen.
Ihalempiset olivat myös uudisasukkaita; perhe oli muuttanut vain muutama vuosi sitten jostain päin Rantasalmea. Isä ja Pönni tunsivat hyvin toisensa viimeisten vuosien ajalta. Molemmat olivat rakentaneet samaan aikaan uutta kotiaan ja kamppailleet saadakseen huhdat tuottamaan.
Pönnin vaimo Siina asteli miehensä vierelle ja tervehti myös tulijoita. Näytti siltä kuin hän olisi tullut hiiden takaosasta, jossa puita oli tiheämmässä ja aluskasvillisuus oli ryteikköisempää. Kuolleet haudattiin tavallisesti sinne. Siellä ei ollut yhtä synkkää kuin ympäröivässä havumetsässä, mutta kuitenkin varjoisampaa kuin aukiolla, jolla he nyt seisoivat. Aukio oli osin luonnon muovaama, osin ihmisjalkojen vuosien kuluessa tasoittama. Hiisiaukion reunalla kasvoi myös valtava haapa, joka haarautui Tenhon pään korkeudella kolmeen osaan. Haaran alapuolelta puun runko oli niin paksu, että tarvittiin kolmen miehen ketju ennen kuin kädet ylettyivät sen ympäri. Hiisi oli epäilemättä aikoinaan muodostunut juuri tuon pyhän puun ympärille.
”Hei Tenho! Viime kerrasta onkin aikaa.”
Ääni sai Tenhon kääntymään. Se oli Leko, joka oli vuoden Tenhoa vanhempi. He eivät olleet tavanneet kovin usein, mutta heistä oli tullut heti ensimmäisellä kerralla hyviä kavereita. Leko vaikutti hieman erilaiselta kuin ennen. Poika oli jäntevämpi, ja hänen liikkeissään oli jonkinlaista varmuutta ja rauhallisuutta, jota Tenho ei ollut niissä aiemmin huomannut.
”Hei. Mukava nähdä”, Tenho sanoi ujosti. Hänestä oli hieman vaikea olla tuttavallinen sellaisten seurassa, joita ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Onneksi se meni yleensä nopeasti ohi.
”Tule sinäkin tervehtimään, Kukka”, Siina kutsui tytärtään. Perheen neljäs jäsen, kuusivuotias Kukka pujotti toisen kätensä äitinsä käteen ja huiskutti toisella pirteästi.
”Olette tulleet yllättävän varhain. Lauloiko kukko omia aikojaan?” isä jutusteli Pönnin kanssa.
”Itse asiassa halusimme käydä tervehtimässä poikaamme. Siitä on kulunut nyt melkein vuosi”, Pönni vastasi hiljaa.
Isä vakavoitui. Niin tietenkin, Ihalempisten vanhin poika Kuisma oli kuollut vuosi sitten metsästysretkellä. Karhu oli raadellut hänet, ja hän oli menehtynyt verenvuotoon. Karhu oli metsän mahtavin peto. Kuolema sen kynsissä oli kenties kunniakkain tapa, jolla mies saattoi jättää tämän maailman taakseen, mutta kukaan ei halunnut sen tapahtuvan niin varhaisella iällä. Se oli ollut Kuisman ensimmäinen eräretki.
Tenhosta tuntui pahalta ajatella asiaa. Tänään oli Ihalempisten perheen viimeinen tilaisuus puhua Kuismalle. Kuolleiden sanottiin pysyvän vuoden ajan maanpäällisessä hahmossaan, ja sinä aikana heille oli mahdollista puhua aivan kuin ennenkin ja kertoa kuulumisia. Kun vuosi oli kulunut, vainaja ikään kuin sulautui muuhun hiidenväkeen. Yli vuoden kuolleina olleita muisteltiin yleensä yhtenä ryhmänä, kaikkia samanaikaisesti.
Naiset ryhtyivät järjestelemään yhteistä ateriaa ja miehet menivät sivummalle juttelemaan. Tenho jäi kahden Lekon kanssa. He olisivat tavallisesti menneet kiipeilemään puihin tai keksineet jonkin mukavan pelin aikansa kuluksi. Hiidessä ei kuitenkaan sopinut käyttäytyä liian riehakkaasti, joten Tenho mietti vaivaantuneena, mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa.
”Haluatko tulla käymään Kuisman luona?” Leko kysyi. ”En ehtinyt käydä tuolla perällä vielä. Ajattelin mennä nyt, mutta en oikein haluaisi olla siellä yksin.”
”Voinhan minä tulla”, Tenho vastasi. Hän liikkui mielellään hiidessä, myös sen takaosissa.
He kulkivat aukion laidalle ja jatkoivat sitten jonkin matkaa puiden sekaan. Tenho poimi matkalla olevista pensaista muutaman vadelman, jotka olivat tähän aikaan vuodesta parhaimmillaan. Hetken kuluttua Leko seisahtui vyötärönkorkuisen koivun eteen.
”Tähän Kuisma haudattiin vuosi sitten. Puu istutettiin haudan päälle. Isä sanoi, että sillä tavoin Kuisman on helpompi löytää oma paikkansa hiidessä.”
”Hän on varmasti jo löytänyt sen”, Tenho sanoi. ”Minä en oikeastaan tuntenut Kuismaa, mutta Heiska on kertonut, että hän oli mukava. Kuisma tulee varmasti toimeen kaikkien täällä olevien kanssa.”
Leko näytti miettivän mitä sanoisi. Sitten hän puhui: ”Äiti taisi käydä täällä jo äsken. Minä tulin samasta syystä, puhumaan sinulle viimeisen kerran. Älä huolehdi tilan töistä, olen auttanut isää ja yrittänyt tehdä sinunkin osuutesi. Minulla on ikävä sinua, mutta me yritämme pärjätä, joten yritä sinäkin. Hei sitten.”
Leko lähti kävelemään pois, mutta Tenho jäi paikoilleen. Hänen mieleensä oli noussut hämärä muisto, jossa hän itse seisoi samalla tavalla toisen pienen puun vierellä jättämässä jäähyväisiä. Voisiko se olla… Hän yritti hapuilla muistiaan, mutta mielikuva karkasi ulottumattomiin. Hän pudisti päätään ja lähti Lekon perää...