Nimiö

E L James

Fifty Shades

Satutettu

Suomentanut Riie Heikkilä

Kustannusosakeyhtiö Otava

Omistuskirjoitus

Z:lle ja J:lle

Rakastan teitä aina rajattomasti

Kiitokset

Olen hurjassa kiitollisuudenvelassa Sarahille, Kaylle sekä Jadalle. Kiitos kaikesta, mitä olette tehneet puolestani.

HURJAN suuret kiitokset myös Kathleenille ja Kristille, jotka tekivät likaisen työn ja järjestelivät asioita.

Kiitos myös Niallille, miehelleni, rakastajalleni ja (ainakin yleensä) parhaalle ystävälleni.

Lisäksi suurkiitos kaikille niille uskomattoman ihanille naisille, jotka minulla on ollut ilo tavata sen jälkeen kun kaikki tämä alkoi ja jotka nyt ovat ystäviäni: kiitos Ale, Alex, Amy, Andrea, Angela, Azucena, Babs, Bee, Belinda, Betsy, Brandy, Britt, Caroline, Catherine, Dawn, Gwen, Hannah, Janet, Jenn, Jill, Kathy, Katie, Kellie, Kelly, Liz, Mandy, Margaret, Natalia, Nicole, Nora, Olga, Pam, Pauline, Raina, Raizie, Rajka, Rhian, Ruth, Steph, Susi, Tasha, Taylor ja Una. Kiitos myös niille monille lahjakkaille, hauskoille ja lämminhenkisille naisille (ja miehille) jotka olen tavannut netissä. Tiedätte kyllä keitä olette.

Kiitos Morganille ja Jennille kaikesta Heathmaniin liittyvästä.

Ja lopuksi kiitos Janinelle, kustantajalleni. You rock. Siinä kaikki.

Prologi

Mies on palannut. Äiti nukkuu, tai sitten hän on taas sairas.

Piiloudun. Käperryn pienelle sykkyrälle keittiönpöydän alle. Sormieni lomasta näen äidin. Hän nukkuu sohvalla. Hänen kätensä retkottaa tahmealla vihreällä matolla. Miehellä on jalassaan suuret saappaat, joissa on kiiltävät soljet. Hän seisoo äidin edessä ja huutaa.

Sitten hän lyö äitiä vyöllä. Ylös! Ylös! Senkin vitun hullu huora. Senkin vitun hullu huora. Senkin vitun hullu huora. Senkin vitun hullu huora. Senkin vitun hullu huora. Senkin vitun hullu huora.

Äiti päästää nyyhkäisyä muistuttavan äänen. Lopeta. Ole niin kiltti ja lopeta. Äiti ei huuda, hän vain käpertyy sikiöasentoon.

Työnnän sormet korviini ja suljen silmäni. Sitten ääni loppuu.

Mies kääntyy, ja näen hänen saappaansa, kun hän lampsii keit­tiöön. Hänellä on edelleen vyö kädessään. Hän etsii minua.

Sitten hän yhtäkkiä kumartuu ja virnistää. Hän haisee pahalta: tupakalta ja viinalta. Siellä sinä olet, senkin pikkuinen paskiainen.

Hän herää hyytävään kiljahdukseen. Luoja! Hän on hien peitossa, ja hänen sydämensä jyskyttää. Mitä helvettiä? Hän pomppaa istumaan sängyssään ja laskee päänsä käsiinsä. Ei helvetti. Ne ovat palanneet. Minä huusin unissani. Hän vetää syvään henkeä ja yrittää rauhoittua ja tyhjentää päästään ja sieraimistaan halvan viskin ja ummehtuneiden Camel-savukkeiden löyhkän.

Ensimmäinen luku

Olen selviytynyt jo kolmesta päivästä ilman Christiania ja lisäksi vielä ensimmäisestä työpäivästäni. Aika on mennyt kuin siivillä: olen uppoutunut uusiin kasvoihin, haastaviin työtehtäviin ja herra Jack ­Hydeen. Herra Jack Hyde… hymyilee minulle siniset silmät tuikkien ja nojaa työpöytääni.

”Loistavaa työtä, Ana. Meistä tulee varmasti mahtava tiimi.”

Onnistun kuin ihmeen kaupalla pakottamaan huuleni hymyntapaiseen.

”Alan tehdä lähtöä, jos sopii”, mutisen.

”Tietenkin, kellohan on jo puoli kuusi. Huomiseen.”

”Hyvää illanjatkoa, Jack.”

”Hyvää illanjatkoa, Ana.”

Nappaan laukkuni, vedän takkini ylle ja suuntaan ovelle. Kun olen päässyt ulos, vedän keuhkoni täyteen Seattlen varhaisillan raikasta ilmaa. Se ei täytä alkuunkaan rinnassani olevaa tyhjiötä, joka on ammottanut paikallaan lauantaiaamusta saakka muistuttaen kivuliaasti kokemastani menetyksestä. Raahustan bussipysäkille päin katse maahan luotuna. Tuijotan jalkojani ja pohdin elämääni ilman rakasta Wandaa, vanhaa kuplavolkkariani… Audista puhumattakaan.

Työnnän ajatuksen välittömästi pois mielestäni. Ei. Älä ajattele häntä. Minulla olisi tietenkin varaa ostaa auto – jopa mukava uusi auto. Oletan, että Christian maksoi minulle vähän enemmän kuin oli tarpeen, ja ajatus jättää kitkerän maun suuhuni. Työnnän sen kuitenkin tiehensä ja yritän pitää mieleni niin turtana ja tyhjänä kuin vain mahdollista. En saa alkaa ajatella häntä. En halua alkaa itkeä uudelleen – en ainakaan keskellä katua.

Asunto on tyhjä. Minulla on ikävä Katea, jonka kuvittelen löhöävän Barbadoksella viileä drinkki kädessään. Napsautan plasmatelevision päälle, jotta sen ääni täyttäisi tyhjiön ja loisi vaikutelman siitä että minulla on seuraa, mutta en katso televisioruutua vaan tuijotan rävähtämättä tiiliseinää. Olen täysin turta. En tunne mitään muuta kuin kipua. Kuinka kauan tätä kestää?

Ovisummeri saa minut hätkähtämään ja vie ajatukseni hetkeksi muualle. Sydämeni jättää yhden lyönnin väliin. Kuka se voi olla? Painan sisäpuhelimen nappulaa.

”Lähetys neiti Steelelle.” Langan toisessa päässä on tylsistynyt, konemainen ääni, joka saa pettymyksen hulahtamaan lävitseni. Laskeudun innottomasti pohjakerrokseen, jossa nuori mies maiskuttaa äänek­käästi purukumia ja pitelee kädessään suurta pahvilaatikkoa nojaten ulko-oveen. Allekirjoitan lähetyksen ja vien paketin yläkertaan. Laatikko on valtava ja yllättävän kevyt. Sen sisällä on kaksi tusinaa pitkävartisia, valkoisia ruusuja, joiden seassa on kortti.

Onnittelut ensimmäisen työpäiväsi johdosta.

Toivottavasti kaikki meni hyvin.

Kiitos purjelentokoneesta. Hyvin huomaavaista.

Se on kunniapaikalla työpöydälläni.

Christian

Tuijotan koneella tulostettua tekstiä, ja rinnassani jyskyttävä tyhjyyden tunne kasvaa entisestään. Hänen assistenttinsa epäilemättä lähetti kortin. Christianilla tuskin oli asian kanssa paljoakaan tekemistä. Katson ruusuja – ne ovat kauniita, eikä minulla millään ole sydäntä heittää niitä pois. Vaellan kuuliaisesti keittiöön etsimään niille maljakkoa.

Päiväni alkavat sujua rutiinilla: herään, menen töihin, itken ja menen nukkumaan. Tai siis yritän mennä nukkumaan. En onnistu pakenemaan Christiania edes unissani. Hänen harmaat palavat silmänsä, eksynyt katseensa ja kuparinhohtoinen tukkansa kummittelevat joka paikassa. Ja musiikki… sitä tulvii joka paikasta… en kestä enää kuunnella sitä. Yritän vältellä sitä kaikin tavoin. Jopa kauppakeskusten iloiset mainossävelmät saavat minut kavahtamaan.

En ole kertonut asiasta kenellekään – en edes äidille tai Raylle. En kerta kaikkiaan pysty leppoisaan jutusteluun juuri nyt. En halua kuullakaan siitä. Olen oma suljettu saarivaltioni: tuhottu, sodan runtelema maatilkku, jossa mikään ei kasva ja jonka tulevaisuudennäkymät ovat synkeät. Kyllä, juuri sellainen minä olen. Töissä kykenen mitäänsanomattomaan small talkiin, mutta siinä kaikki. Tiedän, että jos juttelisin vaikkapa äidin kanssa, romahtaisin vielä pahemmin – eikä minussa ole enää yhtäkään kohtaa, joka ei jo olisi luhistunut täysin.

Minulla on vaikeuksia syödä. Keskiviikkona lounasaikaan onnistun syömään yhden jogurtin, joka onkin ensimmäinen asia jonka olen onnistunut saamaan suustani alas perjantain jälkeen. Säilyn hengissä dieettikokiksen ja latten avulla – olen oppinut sietämään kahvia. Kofeiini saa minut pysymään käynnissä, mutta toisaalta se tekee minut entistä levottomammaksi.

Jack on alkanut pörrätä ympärilläni niin kiivaasti, että minua ärsyttää. Hän kyselee jatkuvasti henkilökohtaisuuksia. Mitä hän oikein haluaa? Olen kohtelias, mutta haluan pitää hänet käsivarrenmitan päässä.

Istuudun alas ja ryhdyn käymään läpi hänelle tulleita kirjeitä. Olen iloinen siitä, että työtehtäväni ovat näinkin vähäpätöisiä. Sitten sähköpostini kilahtaa, ja käännyn nopeasti tarkistamaan, keneltä viesti on tullut.

Voi helvetti. Viesti on Christianilta. Voi ei, ei täällä… ei töissä.

Lähettäjä: Christian Grey

Otsikko: Huominen

Päiväys: 8. kesäkuuta 2011 14:05

Vastaanottaja: Anastasia Steele

Hyvä Anastasia,

pahoitteluni häiritsemisestä työaikaan. Toivon että kaikki sujuu hyvin. Saitko kukkalähetykseni?

Huomasin, että ystäväsi valokuvanäyttelyn avajaiset ovat huomenna. Olen varma, ettet ole vielä ehtinyt hankkia itsellesi uutta autoa, ja ajomatkaa on aika paljon. Veisin sinut oikein mielelläni näyttelyyn, jos niin haluat.

Palataan asiaan.

Christian Grey

Toimitusjohtaja, Grey Enterprises Holdings, Inc.

Kyyneleet tulvahtavat silmiini. Ponnahdan nopeasti pois työpöytäni takaa, syöksyn vessaan ja piiloudun vessakoppiin. Josén näyttely. Olin unohtanut koko jutun, ja lupasin Josélle, että tulisin avajaisiin. Hemmetti. Christian on oikeassa: kuinka oikein ajattelin mennä paikalle?

Läimäytän otsaani. Miksei José ole soittanut minulle? Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, miksei kukaan ole soittanut minulle? Olen ollut niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes ole huomannut että kännykkäni on ollut täysin ääneti.

Helvetti! Olen idiootti. Minulla on edelleen puhelunsiirto päällä, ja kaikki puheluni ovat siirtyneet BlackBerryyn. Voi paska. Kaikki puheluni ovat siis menneet Christianille – ellei hän sitten ole heittänyt koko BlackBerryä pois. Mistä hän sitä paitsi sai uuden sähköpostiosoitteeni?

Mies, joka tietää jopa kengännumeroni, saa varmasti helposti selville myös sähköpostiosoitteeni.

Kykenenkö tapaamaan hänet uudelleen? Pystynkö todella siihen? Haluanko ylipäänsä edes nähdä häntä? Suljen silmäni ja taivutan päätäni taaksepäin, kun kipu ja kaipaus iskeytyvät lävitseni. Vastaukset ovat tietenkin myöntäviä.

Ehkä – ehkä voisin kertoa Christianille, että olen muuttanut mieleni… Ei, ei, ei. En pysty olemaan ihmisen kanssa, joka nauttii kivun tuottamisesta ja joka ei kykene rakastamaan minua.

Kivuliaat muistot laukkaavat pääni lävitse – liitelemme taivaalla, pidämme toisiamme kädestä kiinni, suutelemme, olemme kylvyssä… Muistan Christianin hellyyden, huumorintajun ja synkän, raukean ja seksikkään tuijotuksen. Minulla on ikävä häntä. Erostamme on kulunut viisi tuskallista päivää, jotka ovat tuntuneet ikuisuudelta. Itken itseni uneen iltaisin toivoen etten olisi lähtenyt kävelemään, toivoen että Christian voisi olla erilainen, toivoen että voisimme olla yhdessä. Kuinka kauan tämä järkyttävän paha olo kestää? Minusta tuntuu kuin kulkisin kiirastulen läpi.

Kiedon käsivarteni vartaloni ympärille ja puristan niitä tiukasti toisiaan vasten pitääkseni itseni kasassa. Minulla on ikävä Christiania. Minulla on kamala ikävä häntä… olen rakastunut. Siinä se.

Anastasia Steele, sinä olet töissä! Minun on oltava vahva, mutta toisaalta haluan kovasti mennä Josén näyttelyn avajaisiin, ja syvällä sisimmässäni tiedän, että masokistinen puoleni haluaa nähdä Christianin. Vedän syvään henkeä ja palaan työpöytäni ääreen.

Lähettäjä: Anastasia Steele

Otsikko: Paraskin sanomaan!

Päiväys: 8. kesäkuuta 2011 14:25

Vastaanottaja: Christian Grey

Hei Christian

Kiitos kukista, ne ovat ihania.

Kyllä vain, olisin kiitollinen kyydistä.

Kiitos.

Anastasia Steele

Kustantajan assistentti, Seattle Independent Publishing

Kun tutkin puhelintani, huomaan että siinä on edelleen soitonsiirto päällä. Kaikki puhelut siirtyvät suoraan BlackBerryyn. Jack on kokouksessa, joten soitan nopeasti Josélle.

”Hei José, Ana täällä.”

”Hei vaan, muukalainen!” Josén ääni on niin lämmin ja ystävällinen, että olen vähällä purskahtaa uusiin kyyneliin.

”En voi puhua pitkään. Mihin aikaan minun pitäisi olla huomenna paikalla?”

”Oletko sinä edelleen tulossa?” Hän kuulostaa ilahtuneelta.

”Tietenkin olen.” Hymyilen aidosti ensimmäistä kertaa viiteen päivään ja näen sieluni silmin, että Josénkin kasvoilla on leveä virne.

”Avajaiset alkavat puoli kahdeksalta.”

”Nähdään silloin. Hei sitten, José.”

”Hei sitten, Ana.”

Lähettäjä: Christian Grey

Otsikko: Huominen

Päiväys: 8. kesäkuuta 2011 14:27

Vastaanottaja: Anastasia Steele

Anastasia hyvä

Mihin aikaan tulisin hakemaan sinua?

Christian Grey

Toimitusjohtaja, Grey Enterprises Holdings, Inc.

Lähettäjä: Anastasia Steele

Otsikko: Huominen

Päiväys: 8. kesäkuuta 2011 14:32

Vastaanottaja: Christian Grey

Josén avajaiset alkavat puoli kahdeksalta. Mikä aika olisi sinusta hyvä?

Anastasia Steele

Kustantajan assistentti, Seattle Independent Publishing

Lähettäjä: Christian Grey

Otsikko: Huominen

Päiväys: 8. kesäkuuta 2011 14:34

Vastaanottaja: Anastasia Steele

Anastasia hyvä

Portland on aika kaukana. Haen sinut varttia vaille kuusi.

Odotan ilolla tapaamistamme.

Christian Grey

Toimitusjohtaja, Grey Enterprises Holdings, Inc.

Lähettäjä: Anastasia Steele

Otsikko: Huominen

Päiväys: 8. kesäkuuta 2011 14:38

Vastaanottaja: Christian Grey

Nähdään silloin.

Anastasia Steele

Kustantajan assistentti, Seattle Independent Publishing

Voi hyvä luoja. Olen tapaamassa Christianin, ja ensimmäistä kertaa viiteen päivään mielialani kohoaa hiukan ja suon itselleni luvan pohtia, miten Christianilla on mennyt.

Onko hänellä ollut ikävä minua? Luultavasti ei yhtä kova ikävä kuin minulla. Onko hän jo löytänyt uuden palvelijan? Ajatus on niin tuskallinen, että työnnän sen oitis pois mielestäni. Katson Jackille saapunutta kirjepinoa, joka minun on avattava ja lajiteltava, ja yritän olla ajattelematta Christiania.

Sinä yönä kieriskelen ympäri sänkyäni yrittäen saada unen päästä kiinni. Ensimmäistä kertaa eromme jälkeen en itke itseäni uneen.

Loihdin silmieni eteen Christianin sillä hetkellä kun erosimme, juuri ennen kuin lähdin. Hänen kidutettu ilmeensä kummittelee mielessäni. Muistan ettei hän halunnut minun lähtevän, mikä silloin tuntui kummalliselta. Miksi ihmeessä olisin jäänyt hänen luokseen, kun asiat olivat ajautuneet niin kamalaan umpikujaan? Pyörittelimme molemmat omia ongelmiamme – minä rangaistuksien pelkoa, hän… minkä pelkoa? Rakkaudenko?

Käännyn kyljelleni ja halaan tyynyäni sydän täynnä ylitsevuotavaa surua. Christian uskoo, ettei hän ansaitse rakkautta. Miksi hänestä tuntuu siltä? Johtuuko se hänen kasvatuksestaan? Johtuuko se hänen biologisesta äidistään – siitä narkkarihuorasta? Ajatukseni piinaavat minua aamuvarhaiseen saakka – silloin vaivun lopulta katkonaiseen, uupuneeseen uneen.

Päivä tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi, ja Jack on minulle epätavallisen kohtelias. Epäilen, että se johtuu Katen luumunvärisestä mekosta ja hänen vaatekaapistaan vohkimistani mustista, korkeakorkoisista saappaista, mutta en jää märehtimään asiaa sen pidemmäksi aikaa. Teen vakaan päätöksen ostaa lisää vaatteita ensimmäisellä palkallani. Mekko on päälläni löysempi kuin aikaisemmin, mutta vähät välitän koko asiasta.

Lopultakin kello on puoli kuusi, ja nappaan takkini ja käsilaukkuni yrittäen hillitä hermojani. Tapaan aivan kohta Christianin!

”Onko sinulla tänään treffit?” Jack kysyy harppoessaan työpisteeni ohi matkallaan ulos.

”On. Ei. Ei oikeastaan.”

Hän kohottaa kulmakarvaansa selvästi kiinnostuneena. ”Poikaystäväsi kanssako?”

Lehahdan punaiseksi. ”Ei, ystävän kanssa. Ex-poikaystävän kanssa.”

”Huomenna voisit lähteä kanssani drinkille töiden jälkeen. Ensimmäinen viikkosi on mennyt hienosti, Ana. Meidän pitäisi vähän juhlia sitä.” Jack hymyilee, ja hänen kasvoillaan käy kummallinen ilme, joka saa minut levottomaksi ja kiusaantuneeksi.

Sitten Jack työntää kädet taskuihinsa ja harppoo kaksoisovien läpi ulos. Rypistän otsaani hänen loittonevalle selälleen. Onkohan hyvä idea lähteä drinkeille pomon kanssa?

Pudistan päätäni. Ensin minun täytyy selviytyä illasta Christian Greyn kanssa. Miten minä pystyn tähän? Kiiruhdan vessaan loihtimaan loppusilauksen.

Vessan seinässä on suuri peili, ja luon itseeni pitkän, armottoman katseen. Olen yhtä kalpea kuin yleensäkin, ja liian suurten silmieni ympärillä on tummat renkaat. Näytän riutuneelta kummitukselta. Kunpa osaisin meikata. Laitan silmiini hiukan ripsiväriä ja rajaan niitä rajauskynällä. Nipistelen poskiani siinä toivossa, että saisin niihin edes hiukkasen väriä. Suin hiuksiani kunnes ne asettuvat kauniisti selälleni. Sitten vedän syvään henkeä. Tämän on nyt kelvattava.

Kävelen hermostuneena aulan läpi hymy huulillani ja vilkutan vastaanottotiskin Clairelle. Luulen, että hänestä ja minusta voisi tulla ystävät. Jack juttelee vielä Elizabethin kanssa, kun lähden ovia kohti. Hän hymyilee leveästi ja kiiruhtaa avaamaan ne minulle.

”Sinun jälkeesi, Ana”, hän mutisee.

”Kiitos.” Hymyilen hermostuneena.

Taylor odottelee ulkona ajorampin luona. Hän avaa auton takaoven. Luon epäröivän silmäyksen Jackiin, joka on seurannut minua ulos saakka. Hän katsoo Audi-katumaasturia epäuskoisena.

Sitten käännyn kiivetäkseni autoon, ja siinä hän istuu – Christian Grey on silmieni edessä. Hänellä on yllään harmaa pukunsa ilman solmiota, ja valkoisen paidan ylin nappi on auki. Hänen harmaat silmänsä hehkuvat.

Suutani kuivaa. Hän näyttää suurenmoiselta. Ainoa ongelma on, että hän mulkoilee minua vihaisesti. Miksi?

”Milloin sinä viimeksi söit?” hän tokaisee, kun Taylor sulkee oven takanani.

Hemmetti. ”Hei, Christian. Niin, minustakin on oikein hauska nähdä sinua.”

”En halua kuunnella nokkeluuksiasi juuri nyt. Vastaa.” Christianin silmät leimuavat.

Voi helvetti. ”Ööh… söin lounasaikaan jogurtin. Ai niin, ja banaanin.”

”Milloin sinä viimeksi söit kunnon aterian?” hän kysyy happa­masti.

Taylor liukuu rattiin ja käynnistää moottorin suunnatakseen sitten liikenteen sekaan.

Vilkaisen ulos ja näen Jackin vilkuttavan minulle. En tosin tajua, kuinka hän muka näkee minut tumman ikkunalasin läpi. Vilkutan takaisin.

”Kuka tuo on?” Christian tivaa.

”Pomoni.” Katsahdan vieressäni istuvaa kuvankaunista miestä, jonka suu on puristunut tiukaksi viivaksi.

”No? Milloin sinä viimeksi söit?”

”Christian, se asia ei ihan oikeasti ole sinun ongelmasi”, mutisen tuntien itseni uskomattoman uhkarohkeaksi.

”Kaikki sinun ongelmasi ovat minunkin ongelmiani. Kerro.”

Eivätkä ole. Vaikerran turhautuneena ja luon katseeni taivaaseen. Christianin silmät kapenevat. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun tekee mieli nauraa. Yritän tarmokkaasti pitää kurissa ilmoille pyrkivän hihityksen. Christianin ilme pehmenee, kun hän näkee että minulla on kova työ pitää kasvoni peruslukemilla, ja hänen ihanilla huulillaan käy hymynhäivä.

”No?” hän kysyy nyt lempeämmällä äänellä.

”Viimeinen kunnon ateriani oli perjantaina syöty pasta alle vongole”, kuiskaan.

Christian sulkee silmänsä, ja raivo ja mahdollisesti myös katumus vyöryvät hänen ylitseen. ”Niinpä niin”, hän sanoo eleettömästi. ”Näytät siltä kun olisit laihtunut ainakin pari kiloa, ehkä enemmänkin. Ole niin kiltti ja syö, Anastasia”, hän sanoo moittivasti.

Tuijotan sylissäni kipristeleviä sormiani. Miksi Christian saa minut jatkuvasti tuntemaan itseni hakoteille joutuneeksi lapseksi?

Sitten hän liikahtaa ja kääntyy minuun päin. ”Miten sinulla menee?” hän kysyy ääni edelleen lämpimänä.

No, itse asiassa olen aivan hajalla… Nielaisen. ”Valehtelisin jos kertoisin, että kaikki on ihan hyvin.”

Hän vetää kiivaasti henkeä. ”Sama täällä”, hän mutisee ja kumartuu minua kohti tarttuakseen käsiini. ”Minulla on ikävä sinua”, hän lisää vielä.

Voi ei. Iho ihoa vasten.

”Christian, minä…”

”Ana kiltti, meidän täytyy jutella.”

Olen purskahtamaisillani itkuun. Ei. ”Christian, minä… ole niin kiltti… olen itkenyt niin kamalasti”, kuiskaan yrittäen pitää tunteeni aisoissa.

”Voi ei, kultaseni, älä.” Hän nykäisee kättäni, ja ennen kuin huomaankaan, olen hänen sylissään. Hänen käsivartensa ovat ympärilläni, ja hänen nenänsä on työntynyt hiuksiini. ”Minulla on ollut kamala ikävä sinua, Anastasia”, hän henkäisee.

Haluan riistäytyä irti hänen otteestaan säilyttääkseni jonkinlaisen etäisyyden, mutta hänen käsivartensa ovat kiertyneet ympärilleni. Hän puristaa minua rintaansa vasten. Olen sulaa siihen paikkaan. Voi, juuri tässä minä haluan olla.

Nojaan päätäni häneen, ja hän suutelee hiuksiani yhä uudelleen ja uudelleen. Tähän minä kuulun. Hän tuoksuu pellavalta, huuhteluaineelta ja suihkusaippualta sekä tietenkin suosikkituoksultani koko maailmassa – Christianilta. Annan itselleni luvan kuvitella pienen hetken ajan että kaikki järjestyy, ja repaleinen sieluni on hetken verran tyyni.

Hetkeä myöhemmin Taylor pysähtyy ajorampille, vaikka olemme vieläkin kaupunkialueella.

”Tule” – Christian laskee minut sylistään – ”olemme perillä.”

Mitä?

”Helikopterin laskeutumisalusta on tämän rakennuksen katolla.” Christian vilkaisee taloa ikään kuin se voisi selittää asian minulle.

Niinpä tietenkin. Charlie Tango. Taylor avaa oven, ja liu’un autosta ulos. Hän hymyilee minulle lämpimästi ja setämäisesti, ja minulle tulee heti turvallinen olo. Vastaan hänen hymyynsä.

”Minun pitäisi palauttaa nenäliinasi.”

”Pidä se, neiti Steele. Se tuo sinulle onnea.”

Lehahdan punaiseksi, kun Christian astelee luokseni auton toiselta puolelta ja tarttuu käteeni. Hän katsoo kysyvästi Tayloria, joka tuijottaa isäntäänsä vaitonaisen ilmeettömänä.

”Yhdeksältä?” Christian kysyy häneltä.

”Selvä, sir.”

Christian nyökkää ja kääntyy johdattamaan minut kaksoisovien läpi komeaan aulaan. Minusta on ihanaa tuntea hänen kätensä kättäni vasten ja aistia hänen ihanien, pitkien ja taitavien sormiensa kosketus. Tuttu sähkövirta on palannut välillemme – olen Ikaros, jota aurinko vetää puoleensa. Olen kärähtänyt jo kerran, ja silti olen palannut.

Kun pääsemme hissien luo, Christian painaa nappia. Vilkaisen häntä, ja huomaan että hänen huulillaan on vanha tuttu salaperäinen puolihymy. Kun ovet avautuvat, hän päästää kädestäni irti ja työntää minut sisään.

Kun ovet liukuvat kiinni, uskallan vilkaista häntä toisen kerran. Hän tuijottaa minua, ja kyllä, sähkövirta latautuu taas. Se on kouriintuntuvaa. Voin melkein maistaa välillämme sykkivän sähkölatauksen, joka vetää meitä toisiamme kohti.

”Voi taivas”, henkäisen paistatellessani alkukantaisessa, syvään juurtuneessa himossa.

”Minäkin tunnen sen”, hän sanoo silmät tummina ja tarkkaavaisina.

Intohimo alkaa sykkiä syvänä ja kovana nivusissani. Hän tarttuu käteeni ja silittää rystysiäni peukalollaan. Kaikki lihakseni jännittyvät tiukasti ja autuaallisesti.

Kuinka ihmeessä hän vieläkin onnistuu tekemään tämän minulle?

”Ole kiltti äläkä pure huultasi, Anastasia”, hän kuiskaa.

Vilkaisen ylös ja päästän huuleni vapaaksi. Haluan häntä nyt heti paikalla, tässä hississä. Miten muka voisin vastustaa häntä?

”Sinä tiedät, minkälaisen reaktion se aiheuttaa minussa”, hän mutisee.

Vai niin, minulla on siis edelleen vaikutus häneen. Sisäinen jumalattareni on mököttänyt viisi päivää, mutta nyt se näyttää heräävän henkiin.

Yhtäkkiä ovet avautuvat, ja lumous murtuu. Olemme katolla. Siellä tuulee kovasti, ja vaikka minulla on musta takkini päällä, minulla on kylmä. Christian kietoo käsivartensa ympärilleni vetäen minut vierelleen, ja kiiruhdamme Charlie Tangon luokse. Se on laskeutumisalustan keskellä, ja sen roottorin lavat pyörivät jo hitaasti.

Pitkä, vaalea, kulmikasleukainen mies, jolla on musta puku yllään, hyppää paikaltaan ja juoksee kumarassa luoksemme. Hän kättelee Christiania ja huutaa roottorin melun ylitse.

”Valmista on, sir. Helikopteri odottaa jo!”

”Onko kaikki tarkastukset tehty?”

”Kyllä, sir.”

”Tuletteko noutamaan helikopteria puoli yhdeksän maissa?”

”Kyllä, sir.”

”Taylor odottelee teitä ulkopuolella.”

”Kiitos, herra Grey. Turvallista matkaa Portlandiin. Näkemiin, rouva”, mies tervehtii minua. Christian pitää edelleen kädestäni kiinni ja kumartuu sitten johdattamaan minut sisälle helikopteriin.

Kun olen päässyt paikalleni, Christian sitoo minut tiukasti kiinni turvavöihini ja kiristää hihnat tiukalle. Hän katsoo minua tietävästi, ja hänen huulillaan väreilee taas arvoituksellinen hymy.

”Tämän pitäisi pitää sinut paikallasi”, hän mutisee. ”Täytyy sanoa, että minusta on todella hauskaa nähdä sinut kunnolla vyötettynä. Älä koske mihinkään.”

Lehahdan tummanpunaiseksi, ja Christian liu’uttaa etusormeaan poskellani ennen kuin ojentaa minulle kuulokkeet. Minustakin olisi ihanaa koskea sinua, mutta sinä et kuitenkaan antaisi minun tehdä sitä. Mulkaisen häntä vihaisesti. Sitä paitsi hän on kiskonut hihnat niin tiukalle, että kykenen hädin tuskin liikahtamaankaan.

Christian istuutuu paikalleen ja kiinnittää omat turvavyönsä. Sitten hän tarkastaa vielä kerran kaiken. Hänen asiantuntemuksensa on kiehtovaa. Hän laittaa omat kuulokkeensa korvilleen ja painaa sitten jotakin vipua, niin että roottorit alkavat pyöriä vimmatusti. Minusta tuntuu että tulen kuuroksi.

Sitten hän kääntyy minuun päin. ”Oletko valmis, beibe?” Hänen äänensä kaikuu kuulokkeissa.

”Olen.”

Hän hymyilee poikamaista hymyään. Ooh. En ole nähnyt sitä hirvittävän pitkään aikaan.

”Sea-Tacin lennonjohtotorni, täällä Charlie Tango kohteessa Gideon-­Gideon-Eemeli-Heikki. Olemme valmiita lähtemään Portlandista PDX:n kautta. Vahvistakaa viestini, olkaa hyvät. Loppu.”

Lennonjohdon sieluton ääni vastaa antaen lisäohjeita.

”Roger täältä tornista. Charlie Tangolle on myönnetty lähtölupa. Loppu.” Christian kääntää kahta vipua ja tarttuu ohjaussauvaan, ja niin helikopteri nousee hitaasti ja sulavasti öiselle taivaalle.

Seattle ja vatsani hulahtavat nopeasti kauas alapuolellemme, ja näkymä on mahtava.

”Olemme jo ajaneet takaa auringonnousua, Anastasia, ja tällä kertaa ajamme takaa auringonlaskua.” Christianin ääni kaikuu kuulokkeista. Käännyn hämmästyneenä tuijottamaan häntä.

Mitä tämä muka tarkoittaa? Miksi hän puhuu noin romanttisia? Hän hymyilee, enkä voi pidätellä ujoa hymyäni.

”Tällä kertaa näemme muutakin kuin vain ilta-auringon”, hän ­lisää.

Kun viimeksi lensimme Seattleen, oli pimeää. Tänä iltana näkymä on mahtava: meillä on kirjaimellisestikin lintuperspektiivi kaupunkiin. Olemme saavuttaneet korkeimpien rakennusten huiput ja nousemme silti koko ajan.

”Escala on tuolla.” Hän osoittaa kotiaan. ”Tuolla taas on Boeing, ja tuolla Space Needle -torni.”

Käännän päätäni. ”En olekaan koskaan käynyt siellä.”

”Vien sinut sinne – voisimme mennä sinne vaikka syömään.”

”Christian, me emme ole enää yhdessä.”

”Kyllä minä sen tiedän. Mutta ei se estä minua viemästä sinua sinne ja ruokkimasta sinua hiukan.” Hän mulkaisee minua äkäisesti.

Pudistan päätäni ja päätän olla ärsyttämättä häntä. ”Näkymä on aivan uskomaton. Kiitos vain.”

”Vaikuttavaa, eikö olekin?”

”On vaikuttavaa, että voit harrastaa tällaista.”

”Onko tuo tarkoitettu imarteluksi, neiti Steele? Minä olen monitaitoinen mies.”

”Tiedän sen varsin mainiosti, herra Grey.”

Hän kääntyy hymyilemään minulle, ja ensimmäistä kertaa viiteen päivään onnistun rentoutumaan hiukkasen. Ehkä tämä ei olekaan niin vaarallista.

”Miten uudessa työpaikassasi sujuu?”

”Ihan hyvin, kiitos. Työ on kiinnostavaa.”

”Millainen pomosi on?”

”Ihan mukiinmenevä.” Miten ihmeessä voisin kertoa Christianille, että Jack tekee oloni varsin epämukavaksi? Christian mulkaisee minua.

”Mikä hätänä?” hän kysyy.

”Vanhojen tuttujen asioiden lisäksi ei yhtään mikään.”

”Vanhojen tuttujen asioiden?”

”Christian, sinä todellakin osaat joskus olla varsin hidasjärkinen.”

”Hidasjärkinen? Minäkö? En ole varma pidänkö äänensävystänne, neiti Steele.”

”Ole sitten pitämättä.”

Hänen huulensa kaartuvat hymyyn. ”Minulla on ollut ikävä nokkelaa suutasi, Anastasia.”

Haukon henkeäni, ja minun tekisi mieli kirkua. Minulla on ollut ikävä sinua – kaikkea mikä sinuun liittyy – eikä vain suutasi! Pidän kuitenkin mölyt mahassani ja tuijotan ulos Charlie Tangon tuulilasista, joka on kuin pieni, taivaalla kelluva lasinen kultakalamalja. Suuntaamme etelään. Auringonlasku näkyy oikealla puolellamme; aurinko on matalalla horisontissa suurena ja palavan oranssina. Olen taas kerran Ikaros, joka on uskaltautunut aivan liian lähelle vaaraa.

Auringonlasku seuraa meitä, ja taivas on täynnä opaalin, vaaleanpunaisen ja akvamariinin sävyjä. Värit kietoutuvat yhteen sillä saumattomalla tavalla, johon vain luontoäiti pystyy. Ilta on kirkas ja raikas, ja Portlandin valot tuikkivat meille toivottaen meidät tervetulleiksi, kun Christian laskee helikopterin laskeutumisalustalle. Olemme taas saman kummallisen ruskean tiilirakennuksen katolla, josta lähdimme alle kolme viikkoa sitten.

Minusta tuntuu kuin olisimme olleet täällä eilen. Samaan aikaan minusta tuntuu kuin olisin tuntenut Christianin koko elämäni. Hän sammuttaa Charlie Tangon roottorit painamalla useampia vipuja, ja lopulta kuulen kuulokkeista ainoastaan oman hengitykseni äänen. Hmm. Se tuo mieleeni nopean välähdyksen Thomas Tallisin musiikista ja siihen liittyneestä kokemuksesta. Kalpenen. En todellakaan halua mennä sille alueelle juuri nyt.

Christian avaa omat turvavyönsä ja kumartuu avaamaan minunkin solkeni.

”Oliko matka teille mieleen, neiti Steele?” hän kysyy lempeällä ­äänellä ja silmät hehkuen.

”Kyllä kiitos, herra Grey”, vastaan kohteliaasti.

”No niin, mennäänpä sitten katsomaan sen pojan kuvia.” Hän ojentaa minulle kätensä, ja tartun siihen hypäten ulos Charlie Tangosta.

Meitä vastaan astelee harmaatukkainen, parrakas mies, joka hymyilee leveästi. Muistan että hän on sama konkari, joka oli täällä viime kerralla.

”Joe.” Christian päästää kädestäni irti kätelläkseen Joeta.

”Pidä helikopterista hyvää huolta. Stephan tulee hakemaan sen kahdeksan ja yhdeksän v...