ISBN 978-951-31-9426-0

Tämän kirjan kirjoittamiseen on saatu apuraha Suomen tietokirjailijat ry:ltä.
Kuvat: Keskusrikospoliisi

© 2017 Jouni Ranta, Marko Erola ja Kustannusosakeyhtiö Tammi

Kansi: Timo Numminen
Etukannen maalaus: Keskusrikospoliisi

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Taiteella liiketoimintaa harjoittavat ovat
enimmäkseen huijareita.

– PABLO PICASSO

1. Itäkeskuksen Särestöniemi

Joskus olut on niin halpaa, että sitä kuuluu juoda, vaikka ei ryyppäisikään.

Eräänä päivänä syksyllä 2013 istuin tuttavani kanssa kahden ja puolen euron oluella Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevassa kuppilassa, kun seuraamme tuppautui vieras mies. Tunkeilija oli noin 45-vuotias ja siististi pukeutunut, ei mitään keskikaljakuppiloiden kantajengiä. Hän kertoi kuulleensa meidän keskustelevan taiteesta, mikä oli hyvinkin mahdollista, koska minun ääneni on kantava ja alkuiltapäivästä ravintolassa oli hiljaista. Hän kysyi, olemmeko kenties taulukauppiaita.

Hänellä olisi myytävänä Reidar Särestöniemen työ.

Baarit eivät olleet vieraita Reidarille, ja hänestä keskusteleminen kaljakuppilassa on minulle tuttuakin tutumpaa puuhaa. Satunnaisten baarituttujen kanssa tulee aina juttua siitä, mitä itse kukin on tehnyt työkseen. Kun kerron toimineeni pitkään taidekauppiaana, joka kerta pari kolme ihmistä innostuu, että olisi sellainen ja sellainen taulu, onkohan se minkään arvoinen, voisitkohan katsoa. Baareissa olen tehnyt alustavat kaupat varmaan tuhansista tauluista.

Ikävä kyllä, vain ani harva myyjä- tai ostajakandidaatti on soittanut virottuaan.

Tämä Särestöniemeä kaupitellut soitti. Sovimme tapaamisen, johon pyysin ottamaan mukaan paitsi taulun myös sen alkuperä- ja omistajahistorian. Taulun historia, hienosti sanottuna provenienssi, on usein tärkeämpi kuin itse taulu. Lisäksi kerroin myyjälle, etten itse myy enää mitään. Olen pelkkä prosenttimies, kymmeneen pinnaan tyytyväinen juoksupoika, joka vie taulut muille kauppiaille myytäväksi. Myynti voisi toisin sanoen kestää jonkin aikaa.

Tapasimme seuraavalla viikolla. Hän lykkäsi kouraani ryppyisen paperin. Siitä tiesin heti, ettei hän myynyt omaansa vaan jonkun muun taulua. Tauluun on nimittäin erilainen suhde, kun se on oma. Taulun omistajat kertovat ensin taulustaan intoa puhkuen ja vasta sitten antavat saman paperilla. Tämä kaveri ehti tuskin tervehtiä, kun kädessäni oli jo lappunen.

Metri kertaa metrin kokoisen, punakeltasävyisen työn teoshistoria oli kiinnostava. Provenienssi kertoi taulun olevan vuodelta 1980, vuodelta ennen Särestöniemen kuolemaa. Joku antiikkikauppias oli ostanut taulun suoraan Särestöstä, taiteilijan kuuluisasta korpiateljeesta. Suoraan taiteilijalta ostettu taulu on aina vähän hankala tapaus. Jos kuittia tai muuta tositetta ei ole, ostohistoriaa on mahdoton todentaa.

Toisaalta ei ole mitenkään harvinaista, että taulu on suoraan taiteilijalta. Eero Nelimarkka esimerkiksi saattoi ryyppäämään lähtiessään ottaa mukaansa toistakymmentä taulua, joita hän myi sitä mukaa kuin rahat hupenivat viinaan ja takseihin. Taulut hän signeerasi vasta luovuttaessaan. Infrapunalampulla erotettavissa oleva jälkisigneeraus on aina hieman epäilyttävä. Nelimarkan signeeraukset tosin saattoivat parin Carillo-pullon jälkeen mennä ylösalaisinkin, joskus jopa väärälle puolelle taulua.

Vaikeasti todennettavan ostohistorian lisäksi tässä Särestöniemessä oli toinenkin epäilyttävä seikka. Kehyksen kiilat näyttivät uusilta varsinaisiin kehyksiin nähden.

Otin toimeksiannon. Minun tehtäväni ei ollut pohtia, oliko taulu sitä, mitä sen väitettiin olevan, vai eikö ollut. Taulu saattoi hyvinkin olla aito. Siltä se ainakin näytti. Jos se ei ollut aito, edessäni seisova juoksupoika ei välttämättä edes ymmärtänyt kaupittelevansa epäilyttävää taulua. Edes hänen toimeksiantajansa ei välttämättä ymmärtänyt.

Minun tehtäväni ei ollut tutkia taulun aitoutta tai moralisoida. Minun tehtäväni oli viedä taulu proveniensseineen jollekin itseäni viisaammalle taidekauppiaalle. Hän osaisi minua paremmin arvioida taulun aitouden ja tarvittaessa tutkituttaa sen Ateneumissa. Mieluummin ottaisin muutaman satasen välityspalkkion kuin alkaisin itse pähkäillä Särestöniemen aitoutta.

Kirjoitin provenienssin puhtaaksi ja otin taulusta valokuvan. Ajattelin tarjota taulua maan arvostetuimpiin kuuluvalle taidekauppiaalle Paul Hörhammerille, ja Hörhammer halusi aina ensin nähdä valokuvan, ettei taulua turhaan kuljeteltaisi edestakaisin. Kuvan otettuani vein taulun erään tuttavani toimistolle odottamaan Hörhammerin yhteydenottoa.

Hörhammer on monta taulua hylännyt, mutta ei tätä. Muutaman viikon odottelun jälkeen taulu siirtyi Hörhammerille. Hänen alustava tarjouksensa oli 9 000–10 000 euroa. Siitä osasin laskea, että Hörhammer yrittäisi myydä taulua yli 20 000 eurolla – kohtuullinen hinta kotimaisen taiteen kestosuosikin ja taidekaupan ilmapuntarin Särestöniemen työstä.

Hörhammer ei saanut taulua liikkumaan. Yksi vakavasti kiinnostunut ostajaehdokas oli, mutta hänkin etsi isompaa Särestöniemeä. Kuukaudet kuluivat. Minulle taulun myytäväksi tuonut kaveri kyllästyi odottamaan rahojaan ja pyysi tauluaan takaisin. Toppuuttelin ja kysyin, miten paljon hän taulustaan haluaa. Kerroin, että Hörhammerin lompsa on kunnossa mutta mahdottomia ei kannata pyytää. Hän oli joustava. Sovimme hinnaksi 5 500 euroa.

Vein rahat samaan baariin, missä ensimmäisen kerran tapasimme. Rahan vaihdettua lompakkoa totesin, että tarjoa nyt edes kalja. Höh, kaveri tuhahti, sain murto-osan siitä, mitä piti saada. Vastasin, että sinähän se hullu olet, kun myyt Reidarisi niin halvalla, älä minulle kiukuttele.

Tuoppi jäi tarjoamatta. En ole nähnyt häntä sen koommin.

Aikansa turhaan taulua kaupiteltuaan Hörhammer vei sen Hagelstamille. Jos minä olisin vienyt, en olisi päässyt kunnianarvoisan antiikki- ja taidehuutokauppakamarin tuulikaappia pidemmälle. Taulu olisi heti tuomittu väärennökseksi. Kun taulun sen sijaan vei jalosukuinen Paul Hörhammer ja sen otti vastaan yhtä jalosukuinen Mikael Schnitt, herrat luultavasti ylistivät taulua kuin yhdestä suusta ja hinnoittelivat sen yhteistuumin.

Keväällä 2014 huomasin taulun Hagelstamin huutokauppaluettelossa (myyntikohde numero 210). Työn nimeksi oli keksitty ”Lapin aurinko”. Lähtöhinta oli 16 000 euroa, mutta toukokuun lopulla pidetyssä modernin taiteen ja designin huutokaupassa vasarahinnaksi tuli 18 000 euroa. Se ei ole järisyttävä hinta Särestöniemestä, mutta markkinat eivät olleet häävit eikä pienehkö työkään ollut tekijänsä parhaita. Oli hinta kuitenkin yli kolme kertaa hankintahinta.

Vasarahinnan päälle tulee vielä huutomaksu, tekijänoikeuskorvaus ja arvonlisäverot. Ostaja pulitti ”Lapin auringosta” noin 23 000 euroa. Minun osuuteni Hörhammerin tekemästä voitosta oli 1 600 euroa. Ennen kuin sain välityspalkkion käteeni, tapaamisestani myyjän kanssa oli mennyt melkein vuosi. Sitten alkoi varsinainen hauskuus.

Muutama kuukausi huutokaupan jälkeen kuulin poliisin käyneen Hörhammerilla. Häntä oli kuulusteltu. Poliisilla oli menossa iso taideväärennöstutkinta. Tutkinnan aikana oli takavarikoitu kamera, jossa oli kuvia sadoista tauluista. Yksi kuva muistutti kovasti Hagelstamin huutokauppaluettelossa ollutta ”Lapin aurinkoa”, sitä minun kaupittelemaani Särestöniemeä.

Yhdennäköisyys ei vielä todista, että taulu on väärennös. Poliisilla oli kuitenkin painava syy epäillä taulua väärennökseksi: kamera takavarikoitiin mieheltä, jota oli vuosikausia epäilty paitsi väärennösten välittämisestä myös niiden maalaamisesta.

Hörhammer selitti kaupungilla, että poliisi oli kuullut häntä asiantuntijana. Minä puolestani vietin pari unetonta yötä. Arvelin, että poliisi hakee pian minutkin kuulusteltavaksi. Ystäväni kehotti etsimään myyjän, mutta tämän nimi ei enää muistunut mieleen. Jostain Lahden ja Kouvolan väliltä hän sanoi olevansa, mutta niin isolta alueelta on paha lähteä hakemaan.

Löysikö hän minut sattumalta? Vai oliko kyse täsmähyökkäyksestä?

En ollut enää vuosiin tehnyt aktiivisesti taulukauppaa, mutta puhelimeni soi edelleen kerran viikossa. Taulukauppa on vaikeaa. Myyjä haluaa usein tuekseen jonkun, joka ymmärtää taidetta ja sen kauppaa. Minulla on kovan kauppiaan maine, ja nykyisin olen vähään tyytyväinen. Otan muutaman satasen välistä. Siksi joku on aina tarjoamassa jotain taulua.

Poliisi haki minut ennen pitkää Pasilaan. Kerroin sen, mitä olen edellä kertonut. Tammikuussa 2015 Ateneum tutki ”Lapin auringon”. Materiaalit ja taidehistoriallinen vertailu osoittivat taulun väärennökseksi. Taulu oli jonkun muun kuin Särestöniemen maalaama. Teoksen Hagelstamilta ostanut suuren metsäyhtiön naisjohtaja halusi rahansa takaisin.

Kuulustelupöytäkirjojen mukaan Ateneumin johtava konservaattori Kirsti Hiltunen oli nähnyt taulun ensimmäisen kerran Hagelstamin huutokauppaa edeltäneessä näytössä. Hän piti työtä huonolaatuisena ja kyseenalaisti sen aitouden. Hiltunen kertoi poliisille, että oli esittänyt epäilynsä Hagelstamin Mikael Schnittille. Schnitt ei tuntunut ottavan epäilyä vakavasti.

Schnitt puolestaan kertoi poliisille, ettei tunne Hiltusta, mutta voisi kyllä nähdessään tunnistaa tämän. Kohtaamisen Hiltusen kanssa huonosti muistaneen Schnittin mielestä Hiltunen ei sanonut taulua väärennökseksi vaan pikemminkin ”heikoksi”. Hiltusen lausahduksen Schnitt tulkitsi kannanotoksi työn taiteellisesta tai rahallisesta arvosta.

Kuulusteluissa sanotun voi tiivistää näin: Minä luotin Hörhammerin ammattitaitoon. Hörhammer luotti Hagelstamin ammattitaitoon. Hagelstam luotti Hörhammerin ammattitaitoon. Ostaja luotti Hagelstamin ammattitaitoon. Jokainen luotti johonkuhun.

Kaikilla oli vilpitön mieli.

Vilpitön mieli suomalaisen taidekaupan toimijoilla on ollut aina. Sen seurauksena suomalaisten kotien paraatipaik...