etukansi.jpg

Bazar Kustannus Oy

www.bazarkustannus.fi

Suomentanut Sanna Manninen

Ruotsinkielinen alkuteos Gurun i Pomonadalen

© Mikael Bergstrand, first published by Norstedts, Sweden in 2015.

Published by agreement with Norstedts Agency.

ISBN 978-952-279-405-5

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Sussille

1

”Look, sir! He is coming now! High up on white horse! Very much north Indian! Very unusual here in south!”

Hurmioitunut puhuja suuntasi terävän kyynärpäänsä ylöspäin suoraan kahden kylkiluuni väliin. Jos minulla ei olisi ollut paksusti ihonalaisrasvaa, isku olisi tehnyt todella kipeää. Nyt se tuntui lähinnä samalta kuin kylkipistos liian nopealla hölkkälenkillä. Loin kärsivän katseen lyhyeen ja hintelään nuorukaiseen, joka oli alkuillasta esittäytynyt morsiamen Keeran-serkuksi ja ryhtynyt oma-aloitteisesti oppaakseni englannin kielen valmiuksiensa vuoksi. Samalla hänestä oli tullut myös yksi häiden keskushahmoista, sillä minun talvenkalpeat kasvoni herättivät ikävä kyllä runsaasti huomiota. Häihin pestattu videokuvaaja oli kuvannut minua jo vähintään puoli tuntia.

Keeranin valkoiset hampaat säkenöivät tummaa ihoa vasten, kun hän hymyili leveästi ja iski kyynärpäänsä toistamiseen kylkeeni meitä seuraavan yleisön edessä.

”Kuunnelkaa, herra! Äänekästä intialaista musiikkia! Pohjoisesta ja etelästä! Se on sekoitus, aivan kuten morsiuspari!”

Viimeinkin huomio kääntyi muualle. Keeran karjui saadakseen äänensä kuuluviin rumpujen kuminan, symbaalien räminän ja trumpettien falskin töräyttelyn yli. Lähestymässä oli vaskiyhtye, jota lungeihin ja kauhtuneisiin punaisiin paitoihin pukeutuneet paljasjalkapojat valaisivat raahaamillaan suurilla lampuilla. Sekalaisiin univormuihin sonnustautuneet soittajat olivat koreita kuin joulukuuset mitaleineen, tupsukoristeisine epoletteineen ja kultalippaisine koppalakkeineen. Kukkasin koristeltu vaunu kuljetti norsujumala Ganeshan patsasta, sen ympärillä savuavat suitsukkeet täyttivät ilman raskaalla makealla tuoksulla, ja hajustetun udun takana, korkealla ison valkoisen ratsun selässä, näin vilaukselta hänet.

Parhaan ystäväni Yogin.

Vilkaisin tukevista bambukepeistä rakennettua valaistua koroketta, jolta Yogin äiti, rouva Thakur, saattoi seurata poikansa saapumista joutumatta tungeksimaan muiden vieraiden kanssa juhlapaikan sisäänkäynnin ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa näin alati palelevan nivelrikkoisen muorin pukeutuneena johonkin muuhun kuin kuluneeseen salwar kameez -pukuunsa ja nyppyiseen villatakkiinsa, joita hän käytti aina kotona Sundar Nagarissa istuessaan natisevassa televisiotuolissaan syytämässä ohjeita palvelusväelle. Nyt hän näytti varsin tyylikkäältä kultakirjaillussa sinisessä sarissa ja harmaat hiukset poikkeuksellisesti sykerönä niskassa. Kaiken lisäksi hän hymyili lempeästi. Olisi melkein voinut luulla, että hänestä oli sopivasti häihin mennessä tullut lauhkea ja hienotunteinen vanha rouva, ellei hän olisi säännöllisin väliajoin nostanut suurennuslasia kaihin sumentaman silmänsä eteen ja tarkastellut maailmaa pelottavalla kykloopinkatseellaan, joka kuvasti niin hyvin hänen todellista luonnettaan.

Rouva Thakur laski suurennuslasin alas ja kääntyi ylpeän näköisenä vieressään istuvan herra Krishnamurtin, Lakshmi-morsiamen isän puoleen, kupersi kätensä suun ympärille ja huusi jotakin. Vanhalla miehellä oli uurteiset kasvot ja toisessa korvassa iso vanhanaikainen kuulokoje, joka ei rouva Thakurin toistuvista huudoista päätellen toiminut aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Herra Krishnamurti kuitenkin nyökkäsi kohteliaasti ja kiersi harmaanvalkoisia viiksiään vakavan näköisenä, kuten sopi intialaiselle isälle, jonka tytär oli menossa naimisiin ja lähdössä kodistaan lopullisesti. Ehkä huolestunut ryppy isän kulmakarvojen välissä johtui siitä tosiseikasta, että Lakshmi joutuisi asumaan juuri rouva Thakurin kanssa seuratessaan aviomiestään Delhiin.

Puolijalokivin kirjottu valkoinen sherwani kiristi Yogin pyöreää vatsaa kuin makkarankuori. Punaisesta turbaanista roikkui pieni kukista tehty verho, joka kätki kasvot osittain. Värähdin liikutuksesta, ja käsivarsikarvani nousivat pystyyn illan lämpimästä tuulenvireestä huolimatta. Valmistelevia hääseremonioita oli vietetty kolme päivää, mutta nyt oli vihdoinkin vuorossa suuri juhla, josta Yogi oli puhunut niin kauan. Tuskin saatoin uskoa että olin paikalla, vastoin kaikkia odotuksia.

”Nyt tulee iso pamahdus! Hyvin iso pamahdus!” Keeran huusi ja osoitti miesjoukkoa, joka oli sytyttämässä ilotulitteiden sarjaa.

Äänekkäät paukahdukset lähettivät sokkiaallon ruumiini läpi. Vedin henkeä ja tunsin rikin ja ruudin pistävän hajun, kun pitkät papattimatot rätisivät vimmatusti kadulla aivan valkoisen hevosen vieressä. Hurjat raketit sinkoutuivat mustalle taivaalle kuin palavat keihäät ja räjähtivät värin ja valon orgiaksi, ja koko ajan vaskiyhtye jatkoi soittimiensa pahoinpitelyä. Tamililaiseen vesthi-lannevaatteeseen pukeutunut tanakka herra, jolla oli paljas yläruumis ja paksu kukkaseppele kaulassa, kierteli heittelemässä musikanteille kymmenen rupian seteleitä yhtä mielivaltaisesti kuin puolisokea vanhus ruokkii sorsia puiston lammella. Syntyi sähäkkä käsikähmä almuista, mikä hajotti vaskiyhtyeen keskittymistä entisestään.

Nuoret miehet tanssivat itsensä hikeen yhä ahtaammassa piirissä sulhasen ja hänen hevosensa ympärillä, kun taas nuoret naiset seisoivat säädyllisen matkan päässä ja yrittivät taputtaa käsiään rytmittömän musiikin tahdissa. Juuri kun ajattelin, että heppaparka onnistui pysyttelemään ihmeen rauhallisena kaiken metelin ja temmellyksen keskellä, se hirnahti säikähdyksestä ja kavahti takajaloilleen.

Yogin turbaani lensi päästä, ja hänen löyhä otteensa ohjaimista irtosi. Hän hapuili epätoivoisesti jotakin mihin tarrautua ja onnistui saamaan otteen hevosen harjasta. Sen ansiosta hän pysyi satulassa siihen saakka kun hevosen etukaviot iskivät maahan. Ehdin nähdä kauhun Yogin silmissä ennen kuin hän sinkoutui kuin katapultin ammus laajassa kaaressa hevosen pään yli. Kolmen neljän metrin ilmalennon jälkeen hän laskeutui tiiviisti pakkautuneeseen väkijoukkoon, joka sulki hänet sisäänsä juoksuhiekan lailla. Kuulin rouva Thakurin läpitunkevan äänen huutavan Yogin nimeä ja lähdin puskemaan väentungoksen läpi kohti laskeutumispaikkaa. Pelkäsin kuollakseni, että ystäväni tallattaisiin maahan rytäkässä. Orkesteri lakkasi soittamasta, ja taivaalla yksittäinen noitapilli ujelsi pahaenteisesti. Huuto ja kiljahtelu muuttuivat huolestuneeksi muminaksi, ja kun olin Keeranin avustuksella raivannut tieni puolimatkaan, sydämeni hakkasi yhtä paljon pelosta kuin rasituksesta.

Sitten yhtäkkiä Yogin pyöreä pää putkahti esiin ihmisjoukosta kuin aavistuksen kärsinyt kukannuppu. Pienestä otsahaavasta tihkui verta, ja toinen silmä oli punainen. Vesipullolla ja liinalla varustautunut vanha nainen ryntäsi päättäväisesti pyyhkimään haavan, sitten kokonainen käsivarsien metsä nosti Yogin kahden nuoren miehen harteille, jotta kaikki näkisivät että hän oli niin ehjä kuin kohtuudella voi vaatia hengenvaarallisen hevosen selästä putoamisen jälkeen. Koko seurakunta huokaisi yhteen ääneen helpotuksesta. Vaskiyhtye ryhtyi taas soittamaan, tanssi jatkui ja pyrotekniset harjoitukset käynnistettiin uudelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun viimein pääsin Yogin luo ja onnistuin saamaan katseyhteyden hänen terveeseen silmäänsä, onnettomuuden aiheuttama sokki näytti haihtuvan. Yogin jäykkä ja pelokas ilme pehmeni ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn, joka paljasti aukon hammasrivistössä.

”Herra Gora, oletko se tosiaan sinä?! Olet sydämellisesti tervetullut!”

2

Kaoottisen alun jälkeen meno rauhoittui tuntuvasti. Juhlaa varten oli vuokrattu paikkakunnan ainoan kunnollisen hotellin iso valaistu puutarha, ja siellä vallitsi huomattavasti hillitympi tunnelma kuin kadulla. Yogi laastaroitiin hotellin aulassa jotakuinkin edustavan näköiseksi ennen morsiamen kohtaamista, ja sillä välin hääväki kävi hyvällä ruokahalulla tarjoilujen kimppuun.

Kokkeja oli yli kolmekymmentä ja apulaisia tuplasti enemmän, ja heillä kaikilla oli kädet täynnä työtä, kun he kestitsivät vieraita lukuisilla kojuilla. Lisäksi univormuasuiset tarjoilijat kiertelivät tarjoilemassa intialaisia pikkupurtavia ja alkoholittomia cocktaileja tamiliyhtyeen viihdyttäessä meitä kappaleilla, jotka kuulostivat Bollywood-popin ja balkanilaisen kansanmusiikin sekoitukselta.

Jotkut huvittelivat tarkastelemalla minua hiukan lähempää. Keeran ja hänen jenginsä seurasivat jokaista askeltani, ja kun kävin kookoschutneyyn kastetun rapean medu vadan kimppuun, kuvaaja työnsi kameransa aivan lähelle, jotta vieraat saattoivat tarkkailla jauhavia hampaitani puutarhan nurkkaan pystytetyltä skriiniltä.

Keeran selitti, että häät olivat erittäin erikoiset ja epätavalliset, sillä Etelä-Intiassa vihkiäiset pidettiin yleensä aamulla. Hän ei ollut koskaan ennen ollut iltahäissä. Eikä häissä, joihin sulhanen saapui valkoisella hevosella, puhumattakaan häistä, joissa hevonen heitti sulhasen selästä.

”Mutta hyvin iso pamahdus on tavallinen myös meillä”, hän vakuutti ja lupaili lisää ilotulitusta myöhemmin illalla.

Kun viimein onnistuin irrottautumaan innokkaiden tervehtijöiden joukosta, pyyhkäisin katseellani puutarhaa ja huomasin rouva Thakurin kumaran olemuksen. Hänellä oli keppi tukenaan ja joku nainen rinnallaan. Menin heidän luokseen ja tervehdin kohteliaasti. Nainen esittäytyi Yogin Neepa-siskoksi. Ulkoisesti hän oli veljensä täydellinen vastakohta: pitkä, viileä ja etäisesti hymyilevä. Rouva Thakur näytti olevan yhä järkyttynyt poikansa dramaattisesta putoamisesta, ja kesti hetken ennen kuin hän tunnisti ...