Kansi

Nimiö

Eve Hietamies

Hammaskeiju

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

© Eve Hietamies ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Emmi Kyytsönen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31005-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Opettajille

Yksinhuoltajille

KIITOS

Mellunmäen ala-aste ja sen upeat opettajat.

Apu-lehden toimitus, te hauskat ja hassut kollegat!

Lääkäri Jyrki Törnwall

Jukka Väänänen

Hannu Koskela

www.sielunhalaus.fi

Erityiskiitos Otavan kustannustoimittaja Lotta Sonniselle, joka on kulkenut tämän yhteisen polun Pasasen poikien kanssa.

Ystävät ja läheiset.

Kirja on omistettu Charlie-koiran muistolle.

Tämän teoksen tekeminen on saanut tukea Taiteen Edistämiskeskukselta sekä Otavan Kirjasäätiöltä.

Nimeä puun osat.

Vastaus: LEHDT, OKSAT, RUUNK, JUUPET

(8-vuotiaan Antti Pasasen läksykirjasta, 2. lk)

1

Kun Paavo otti pipon pois päästään, aloin haroa sen hiuksia.

– Voi herravarjele. Mitäs tämä nyt on?

– Vesiväriä. Mä laitoin illalla.

– Vihreetä. Miksi?

Paavo väänsi suupielet alaspäin. – Ei se mun vikani ole, jos Hermanni ei osaa sekottaa värejä. Se sanoi, että keltasta ja sinistä.

– Mikä siitä piti tulla?

– Oranssi. Risto Räppääjä.

– Lähteekö pesussa?

– Ei lähde.

Oven takaa kuului kolahdus. Paavo kurkotti varpailleen ja soitti ovikelloa uudelleen. Tajusin äkkiä, että olisi kaiketi pitänyt hankkia kiitokseksi jotain, pullaa tai kukkia. Suklaata. Lamborghini.

Avain kääntyi lukossa, ovi loksahti auki. Kiskaisin Paavon viereeni seisomaan sekuntia ennen kuin se sai raskaan ulko-oven turvalleen. Uninen Reponen tuijotti tuulikaapista tukka pystyssä, tyynyn kuva vielä poskessa, räpytteli silmiään eteisen valossa. – Miten mä jotenkin arvasin.

– Onko Anna kotona?

– Sunnuntaiaamuna. Kello… seitsemän saakeli kolmekymmentä. Viiden lapsen äiti. Missä sä olettaisit sen olevan?

Anna kurkkasi Reposen olkapään yli. – Huomenta.

– Meillä on ongelma. Mulla on ongelma. Ikävä ongelma.

Anna ja Reponen vilkaisivat toisiaan. Anna huokasi, koska siinä me taas seisoimme, me Pasasen pojat, odottamassa, toivomassa, vahvasti uskomassa, että tapahtuisi maailmassa mitä tahansa, Reposen Annalla olisi aina siihen joku näkemys, ehdotus tai ratkaisu.

Siltä ovelta olin vuosien aikana käynyt kerjäämässä niin äidinmaidonvastiketta Paavolle kuin vaaleanpunaisia tyttöjenvaatteita (ei Paavolle vaan sen kaverille Tertulle). Siltä ovelta löytyi apu, kun piti oppia letittämään pikkutytön tukka tai karkottaa raptorit Paavon sängyn alta, kun Jari Sinkkosen ohjeet eivät enää toimineet tai Googlesta loppui neuvot kesken.

Anna tiesi ja osasi kaiken. Se silmäili Paavon vihreää tukkaa, mutta sanoin, ettei me sen takia tultu. Kyse oli kerta kaikkiaan isommista asioista.

– Pliis.

Anna pyöräytti silmiään. – Tulkaa sisään, mä laitan vaatteet päälle. Voitko Ilkka keittää kahvia?

– Seitsemän saakeli kolmekymmentä, Reponen murahti, mulkaisi alta kulmiensa. – Sunnuntaiaamuna!

– Sori.

Reponen keitti kahvit. Anna lähti yläkertaan vaihtamaan vaatteet ja Reposten kuopus Sanni aukaisi telkkarin.

Istuin omalla tutulla paikallani keittiön pöydän ääressä, join kahvia tutusta mukista ja katselin kuinka Reponen latasi pöytään aamupalatarvikkeita. Naama synkkänä niin kuin aina, se mies ei paljoa hymyillyt.

Tein Paavolle voileivän ja kutsuin sen syömään. Anna tuli keittiöön, kaatoi itselleen mukin kahvia, nojasi tiskipöytään.

– No?

Vilkaistiin Paavon kanssa toisiamme.

Tuuppasin sitä kylkeen. – Sano.

Paavo tuuppasi takaisin. – Sano sinä.

Tuuppasin sitä uudelleen. – Sun takia herätettiin tää porukka!

Paavo mupelsi hetken leipäänsä. Anna odotti. Reponen odotti. Sanni veti Paavon vieressä ruisleipää naamaansa eikä odottanut mitään.

Lopulta mulkaisin Paavoa kulmat kurtussa, että sinä saakeli aloitit tämän. – Nyt kysyt.

– Miten tehdään vauvoja, Paavo kysyi Annalta.

Reponen nappasi mukinsa ja lähti olohuoneeseen, minä nappasin omani ja lähdin Reposen perään.

Taputin ohimennen Annaa. – Mä ostan sulle kukkia.

En kuullut Annan vastausta, sillä suljin keittiön oven perässäni.

NOIN VUOSI SITTEN

– Älä tuijota mun reisiä!

Siirsin katseen puunlatvaan, musta varis keikkui oksalla rähjäämässä. – En mä tuijota sun reisiä.

Vähän vaan vilkuilin.

– Ja perkele, mikä risukko! Et sitten valopää keksinyt parempaa puskaa?

Aamupäivän aurinko kuumotti naamaani, joka oli palanut edellisviikonloppuna Reposten mökillä. Oltiin käyty vähän kalastelemassa. Anna keräsi sillä aikaa tyttöjen kanssa mustikoita ja antoi saaliistaan meille ämpärillisen. Kotona opeteltiin Paavon kanssa pakastamaan. Paavo tarvitsi vitamiineja ja minä tarvitsin uudet lukulasit, joihin ei ollut rahaa, mutta mustikat kuulemma paransivat näköä.

Nelli-Tupperware istui alas, riisui kengät jaloistaan, tarkisti korot ja ärsyyntyi, kun löysi toisesta naarmun. – Hittojako täällä istut? Keskellä pusikkoa?

– Istunpahan vaan.

Istuin, koska kukaan ei ollut kertonut, että ensimmäistä koulupäivää ei oikein voinut koulupäiväksi kutsua. Se kesti vain muutaman tunnin, ja siinä välissä oli vielä ruokailu. Koko viikko olisi samanlaista pätkäpäivää, vasta perjantaina saisivat tulevan vuoden lukujärjestykset ja minäkin saisin tietää, minkälaisten aikataulujen kanssa tuleva kouluvuosi elettäisiin.

Eskarin kanssa oli ollut paljon selkeämpää, koska päivät olivat aina saman mittaisia. Tumppasit penskan sisään ennen aamupalaa ja hait sen pois, kun se räkä valuen parkui pihalla, että taas kaikki muut lähtivät ennen mua.

Istuin koulun viereisellä kalliolla myös sen takia, ettei kotiin huvittanut mennä. Jääkaapissa taisi olla jotain kuollutta, ja Paavon huoneeseen en halunnut edes katsoa. Muutamakin hamstraaja olisi saattanut tuntea raastavaa kateutta sen huoneen ovella.

Paavon ensimmäinen kouluviikko oli minulle viimeinen kesälomaviikko.

Jo pari viikkoa ennen koulun alkua oltiin alettu puhua koulusta. Oli ostettu uusia vaatteita ja harjoiteltu koulumatka: ensin kahden pihan poikki Alepalle, siitä kävelysillan yli puistotielle, sitten iltapäiväkerhon, kaupungin leikkipuiston ja koulun kentän ohi kouluun. Oli toinenkin reitti, lyhyempi, mutta siinä olisi pitänyt ylittää katu.

Tietysti Paavo marisi, että miksi pitää mennä pitempi matka. Lopulta uhkasin laittaa pelikoneet, skuuttilaudan, telkkarin, jäätelöt ja koko maailmankaikkeuden kuukaudeksi jäähylle, jos se menisi kouluun muuta kuin Alepan kautta.

Aamulla Paavo oli tullut into piukeana herättelemään jo kuudelta. Käskin painua takaisin nukkumaan, koska ensimmäinen koulupäivä alkaisi vasta kymmeneltä. Jonkin aikaa se touhusi itsekseen keittiössä, mutta lopulta oli pakko nousta ylös ja siivota riisimurot, jotka se oli kaatanut kulhon reunan yli pöydän kautta lattialle.

Pari tuntia myöhemmin se tallusteli vieressä vähän vaisuna, Citymarketista ostettu reppu selässä. Uusissa vaatteissaan, käsi kädessä, jo tuttua reittiä Alepan ohi puistotielle. Sata metriä ennen koulua se irrotti käden kädestäni. Ymmärsin. Oltiin niin isoja. Jo ekaluokkalaisia.

Paavon opettaja Irja oli pelottava sillä tavalla, että jos olisin omistanut lakin, olisin napannut sen päästäni ja raapaissut kansakouluaikaisen kumarruksen. Pieni, kiharahiuksinen nainen pystyi hiljentämään pelkällä katseella seitsemäntoista seitsemänvuotiasta poikaa ja ainakin yhden aikuisen miehen. Luokalla oli myös kuusi tyttöä, niitä ei tarvinnut hiljentää. Mutta silloin kun Irja ei katseellaan vaientanut kansaa, se hymyili lempeästi ja silitteli Paavon tukkaa samalla kun kyseli siltä menneestä kesästä.

Ensimmäisen kerran oli tavattu helmikuun alussa kouluun ilmoittautumispäivänä. Täytin koulun aulan pöydän ääressä Paavon papereita, ja Irja istui vieressä katselemassa, kun Paavo piirteli joululomamuistoaan. Paperi oli täynnä konekivääreitä, panssarivaunuja ja taivaalla lentäviä ohjuksia. Suhahdin Paavolle, mikä lomamuisto tuo muka oli olevinaan. Paavo kohautti olkapäitään ja piirsi panssarivaunun viereen piparin.

Seuraavan kerran tapasimme kouluun tutustumispäivänä. Eräänä huhtikuisena kevätaamuna en vienytkään Paavoa eskariin vaan marssittiin kouluun ja istuttiin ruokalaan, missä opettajat esittelivät itsensä. Sitten ne luokka kerrallaan kokosivat joukkonsa. Paavo pääsi riemukseen samalle luokalle kaverinsa Hermannin kanssa, ja minä helpotuin siitä, että kaikista opettajista Paavo sai Irjan. Vaikka Irja oli pelottava, se osaisi ainakin pitää Paavon kurissa. Paavo tarvitsi elämäänsä autoritääristä äitihahmoa. Kuuluikohan sellainen opettajan työkuvaan?

Kun penskat lähtivät tutustumaan tulevaan luokkaansa, me vanhemmat jäimme kuuntelemaan rehtoria ruokalaan. Rehtori oli hyvännäköinen punapää, joka teki suorin sanoin selväksi, että tulevan kesän jälkeen loppuu sitten vauvailu. Että kohta ne ovat koululaisia. Mutta siitäkin selviää: koulunkäyntiin tarvitaan vanhempien tuki, säänmukainen vaatetus, kunnon uni, tukeva aamupala eikä Salattuja Elämiä.

– Se ei ole ekaluokkalaisen ohjelma, reksi sanoi ja tuijotti pistävän pitkään nyökkiviä vanhempia, joista osa vältteli reksin katsetta.

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkinlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Koko kesän olin miettinyt, miten paljon opettajalle kertoisin. Kertoisinko siitä, kun Paavo syntyi ja vaimoni Pia jätti minut seisomaan vauv...