ANDIE BROCK

Elä hetkessä

Suomentanut Anne Tamminen

Andie Brock aloitti mielikuvitusystävien luomisen jo neljävuotiaana ja jatkaa sitä vieläkin. Kimaltelevat keijut ovat tosin antaneet tilaa sisukkaille sankarittarille ja seksikkäille sankareille. Onneksi Andiella on nykyisin myös oikeita ystäviä sekä mies, kolme lasta ja juro mutta rakastettava kissa. Andie asuu Bristolissa, ja jollei hän istu kirjoittamassa, hän saattaa hyvinkin olla punomassa seuraavan kiihkeän rakkaustarinansa juonikuvioita.

 

Äidilleni. Hän olisi ollut valtavan ylpeä minusta.

1

Lottie jähmettyi ovensuuhun nähdessään tummanpuhuvan arven, joka liukui otsalta yli silmäkuopan ja pari senttiä poskiluun päälle.

"Rafael?"

He tuijottivat toisiaan tummaksi paneloidun työhuoneen poikki kireän hiljaisuuden vallassa.

"Charlotte."

"Mitä… mitä sinulle kuuluu?"

"Olen hengissä." Mies nojasi työpöytäänsä rennon näköisesti, mutta hänen äänensä oli kylmä ja soinnuton. "Kuten näkyy."

Lottie nielaisi. "Olin kovin pahoillani – tarkoitan, kun kuulin onnettomuudesta."

"Kiitos", mies kivahti melkein Lottien sanojen päälle. Hän ei selvästikään halunnut myötätunnon osoituksia.

Eikä Lottie ollut tullut tänne tunteilemaan. Rafael ei sietänyt sellaista. Varsinkaan häneltä.

Lottie katseli, miten mies astui työpöytänsä takaa ja lähti kävelemään häntä kohti jäykin askelin, suoraselkäisenä hillityn harmaassa puvussaan, päätä pidempänä kuin hän itse. Hetken verran he seisoivat kasvokkain kuin kaksi toisiaan hylkivää magneettia. Sitten Rafael kumartui silittämään hänen poskeaan kerran, toisen ja kolmannenkin. Lottie sulki silmänsä tuntiessaan miehen hengityksen, hänen ihonsa kosketuksen; hänet.

Rafael vetäytyi heti kauemmaksi, ja avatessaan silmänsä Lottie alkoi tarkastella tämän vammoja.

Rafaelin kasvot olivat täynnä eripituisia ja -syvyisiä naarmuja, ja toista puolta koristi purppuranpunainen ruhje. Nyt Lottie huomasi otsan arven muistuttavan ruoskaniskun jälkeä.

"Tuota… sinun kasvosi…?" Lottien oli saatava tietää. "Oletan, että vammat ovat vain pinnallisia?"

"Oletat aivan oikein."

"Entä muualla kehossasi?" Miehen kiinteä katse sai Lottien punastumaan typerästi. Viileän välinpitämättömyyden esittäminen ei näköjään onnistunut. Hän yskäisi. "Tarkoitan, että millaisia vammoja sinulla on?"

"Aika lailla sellaisia, joita saa, kun syöksyy taivaalta lähes neljän kilometrin korkeudesta."

"Aivan." Lottie irvisti omalle typeryydelleen. Sitä paitsi hän tiesi jo kaiken miehen vammoista; lehtijuttu oli ollut perusteellinen: puhjennut keuhkopussi, sijoiltaan mennyt olkapää, kolme katkennutta kylkiluuta. "Oletko saanut selville, mikä meni vikaan? Miksei laskuvarjo auennut?"

"Epäonni, kohtalo – miten vain haluat." Rafael kohautti olkapäitään ikävystyneen oloisena. "Ei sillä ole enää mitään merkitystä."

"Eipä kai." Rafaelin välinpitämättömyydestä huolimatta Lottie oli varma, että onnettomuus oli tutkittu perinpohjaisesti. Ja jos syyllinen oli löydetty, oli tämän vuoro pelätä henkensä edestä. "Mutta sinulla oli kuitenkin onnea."

"Onnea?" Rafaelin äänensävy väitti päinvastaista.

"Siinä mielessä, että putosit puuhun. Olisi voinut käydä paljon pahemminkin."

"Totta." Rafaelin ilmekään ei värähtänyt. "Olisin voinut kuolla."

"Hah!" Miksi hän nauroi? Eihän tässä ollut mitään hauskaa.

Tämä oli silkkaa kidutusta.

Totta kai Lottie oli valmistautunut hyvin. Hän oli harjoitellut kerran toisensa jälkeen sitä mitä hän sanoisi ja miten hän käyttäytyisi, kun hän kohtaisi Rafaelin. Hän oli uskotellut itselleen olevansa valmis tähän viimeiseen kohtaamiseen.

Mutta nyt kun hän katsoi miestä vammojen takana, miestä, johon hän oli kerran rakastunut hullun lailla, hänen itseluottamuksensa rapisi. Hän muisti Rafaelin kasvojen joka ainoan yksityiskohdan. Tuuheat, kurittomat kulmakarvat, jotka kaartuivat mantelinmuotoisten syvänruskeiden silmien ylle. Leukaperien kulmikkuuden, neliskulmaisen, parransängen peittämän leuan, jonka keskellä oli pieni kuoppa.

Niin, hän muisti aivan kaiken. Ja toivoi, ettei olisi muistanut.

"Luojan kiitos se puu kasvoi juuri siinä, vai mitä?" Lottien ääni kuulosti karmean tekopirteältä, mutta ainakin hänen onnistui olla kysymättä, missä kyseinen puu sijaitsi, jotta hän olisi voinut heittäytyä sen juurelle kiittämään Rafaelin hengen pelastamisesta.

Rafaelin täydelliset huulet kaartuivat halveksivaan hymyyn. "Miten mukavaa, että tunnut välittävän."

Se ei kuulostanut mukavalta – kaikkea muuta. Kaikki miehen kylmän ivallisessa käytöksessä, katseen kovuudessa ja muodollisen jäykässä asennossa kertoi yhdestä ainoasta asiasta. Rafael vihasi häntä.

Jos Lottie oli toivonut ajan parantaneen haavat ja silottaneen hänen tekojensa särmät, aika oli tuottanut hänelle pahan pettymyksen. Oli kaksi vuotta siitä, kun hän oli lähtenyt – riuhtaissut itsensä irti heidän avioliittonsa raunioista – ja paennut kotiin Englantiin. Mutta täällä Palazzo Monterratossa, katsoessaan Rafaelia silmiin, hän ymmärsi, ettei noilla kahdella vuodella ollut mitään merkitystä.

"Totta kai välitän." Lottie halusi miehen ymmärtävän, ettei hän ollut näytelmän roisto, vaikka esitys olikin ollut melko vakuuttava. "En lakkaa koskaan välittämästä."

"Onpas liikuttavaa." Rafaelin sanat olivat kuin piiskansivallus. "Mutta myötätuntosi osuu väärään osoitteeseen." Mies palasi työpöytänsä taakse. "Olet täällä, koska minun täytyy keskustella kanssasi erittäin tärkeästä asiasta. Ole hyvä ja istu."

Lottie istuutui miestä vastapäätä, juuri napautetut sormet sylissään, selkä suorana. Hän tiesi, mitä oli tulossa; hän oli odottanut tätä siitä asti, kun oli saanut miehen sähköpostiviestin.

Aivan tavallisena iltapäivänä hän oli avannut työsähköpostinsa, ja siinä se oli ollut: viesti Rafael Revaldilta. Miehen nimen näkeminen ilman mitään ennakkovaroitusta oli saanut kuuman pakokauhun tulvahtamaan hänen lävitseen. Hänen oli täytynyt laskea kolmeen, ennen kuin hän uskalsi avata viestin. Viesti oli lyhyt ja käskevä, ilmoitus siitä, että heidän oli tarpeen tavata; hän saattoi valita toisen kahdesta päivästä seuraavalla viikolla, ja lentoliput lähetettäisiin sähköpostitse hänen vastattuaan viestiin. Ensin hänen mielessään oli pyörinyt sekavia vaihtoehtoja, mutta sitten kylmä todellisuus oli laskeutunut hänen ylleen kuin märkä peite. Rafael halusi avioeron.

Lottie nosti päänsä pystyyn ja koetti näyttää välinpitämättömältä; nyt olisi pysyttävä lujana. "Tiedän, miksi olen täällä. Usko pois, että haluan saada asian pois päiväjärjestyksestä yhtä innokkaasti kuin sinäkin. En aio heittäytyä hankalaksi."

Rafaelin silmät välähtivät vaarallisesti, mutta hän ei sanonut mitään.

"Jos olet jo laadituttanut paperit…" Lottie alkoi höpöttää, "…ja ne ovat vain allekirjoitusta vailla, voin raapustaa sen saman tien ja…"

"Sallinet, että keskeytän, Charlotte." Rafael nosti kättään vaientaakseen Lottien. "Minulla ei ole aavistustakaan mistä sinä puhut."

"Avioerosta tietysti." Lottie tunsi poskiensa kuumenevan lausuessaan kammoksutun a-sanan. "Olen täällä, koska sinä haluat avioeron."

Rafael kumartui eteenpäin. Puvuntakin kallis kangas kiristyi hänen leveiden harteidensa ympärillä, kun hän antoi kyynärpäidensä levätä pöydällä ja asetti kätensä ristiin.

"Mikä saa sinut kuvittelemaan, että haluan avioeron?"

Lottie painoi katseensa. "On kulunut kaksi vuotta." Hän tunsi miehen katseen päälaellaan ja pakottautui kohtaamaan sen. "Kahden vuoden harkinta-ajan jälkeen voi hakea avioeroa yhteishakemuksella."

"Ja sinä luulet minun tuoneen sinut tänne sitä varten?" mies kysyi purevan ivallisesti.

"Etkö sitten ole?"

"Usko huviksesi, että hankin avioeron, jos ja kun sitä haluan. Englannin lakikiemurat eivät kiinnosta minua pätkääkään."

Tietenkin, Lottie tuumi. Olisihan hänen pitänyt muistaa, että Rafaelin mielestä lait oli tarkoitettu muiden noudatettaviksi. Itse hän pystyi tarvittaessa kiertämään niitä valtansa ja älynsä ansiosta.

Lottie pyyhkäisi katseellaan vastapäätä istuvan miehen kasvoja uskaltamatta pysähtyä tarkastelemaan yksityiskohtia siinä pelossa, ettei saisi silmiään irti niistä. Rafael näytti kylmäkiskoiselta ja tylyltä, ja vahingoittunut iho oli kuin kiristetty hänen veistoksellisten piirteidensä ympärille.

Miksi Rafael kiisti totuuden? Tuottiko Lottien kiusaaminen hänelle kieroutunutta nautintoa? Jos niin oli, mies salasi sen hyvin, sillä Lottie ei ollut koskaan nähnyt häntä näin vakavana, suorastaan ankarana. Lottie tiesi Rafaelin haluavan eroa; sähköpostiviesti oli vain vahvistanut aavistuksen, joka oli kalvanut hänen sydäntään jo kolme viikkoa. Siitä lähtien, kun hän oli sattumalta nähnyt verkkolehden otsikon.

Conte di Monterrato Rafael Revaldi jäi henkiin kuin ihmeen kaupalla hirvittävässä laskuvarjo-onnettomuudessa.

Otsikko oli saanut cappuccinokupin tärisemään Lottien kädessä. Hän oli tarrannut hiireen ja lukenut kaiken, mitä oli netistä löytänyt. Pyhä päätös olla naputtamatta Rafaelin nimeä yhteenkään hakukoneeseen oli haihtunut savuna ilmaan.

Tietoa oli tullut suorastaan tulvimalla. Italialaiset lehdet pursuivat sensaatiojuttuja huimapäisestä kreivistä, joka oli syöksynyt maahan lähes neljän kilometrin korkeudesta ja jäänyt henkiin. Aito huoli, josta kaikki sai alkunsa, muuttui pian pakkomielteeksi ahmia joka ainut Rafaelia koskeva uutinen ja juoru. Lottie sai huomata, että pakollisten vuorikiipeily- ja koskenlaskukuvien lisäksi lehdet olivat täynnä kuvia naisista. Kauniista, edustavista naisista. Naisista, jotka olivat liimautuneet Rafaelin kylkeen hyväntekeväisyysgaaloissa, hymyilivät tämän kätellessä merkkihenkilöitä ja astelivat hänen vierellään punaisella matolla. Kaikkia noita naisia yhdisti yksi asia: tiukka ote Rafaelin käsivarresta ja ilme, joka sanoi: Tänä iltana hän on minun, ja myös tästä eteenpäin, mikäli se minusta riippuu.

Lottien vaistomainen halu hypätä lentokoneeseen ja lähteä varmistamaan, että Rafael todellakin oli kunnossa, oli saanut kuoliniskun hänen katsellessaan noiden naisten jähmettyneitä hymyjä. Ne todistivat, että Rafael oli kääntänyt uud...