ABBY GREEN

Häikäilemättömät

Suomentanut Outi Suominen

Abby Green lykkäsi sosiaaliantropologian opintojaan työskennelläkseen apulaisohjaajana TV- ja elokuvateollisuudessa – ala itsessäänhän on yhtä sosiaalialan käytännön harjoituskurssia! Siitä lähtien hänen elämäänsä kuului aikaisia herätyksiä, pitkiä työpäiviä, kuraisia peltoja, rumia pysäköintialueita ja melkoisesti sadetta. Luettuaan oppaan rakkauskertomusten kirjoittamisesta hän päätti ryhtyä soveltamaan käytännössä suurta rakkauttaan romantiikkaa kohtaan. Nyt Dublinissa asuva Abby nauttii saadessaan palkkaa siististä sisätyöstä suojassa sään oikuilta!

 

 

ENSIMMÄINEN LUKU

Rico Christofides tukahdutti ärtymyksensä ja yritti keskittyä. Mikä häntä oikein vaivasi? Hän oli yhdessä Lontoon hienoimmista ravintoloista illastamassa todella kauniin naisen kanssa. Mutta oli kuin joku olisi vaimentanut kaiken hänen ympärillään, eikä hän kuullut muuta kuin oman sydämensä tasaisen sykkeen.

Elena puhui juuri vilkkaasti ja heilautti runsaat punaiset kiharansa toisen olkapään yli niin että toinen jäi paljaaksi. Eleen oli tarkoitus viekoitella, mutta se ei tehonnut.

Rico tunsi kaikki nuo keinot. Hän oli nähnyt lukemattomien naisten käyttävän niitä vuosien varrella ja nauttinut niistä. Mutta juuri nyt hän ei tuntenut naista kohtaan mitään. Hän katui sitä, että oli päähänpistosta soittanut naiselle tietäessään, että olisi muutaman päivän Lontoossa.

Omituista kyllä hänen ajatuksensa valtasi viekoitteleva muisto. Hän oli vilkaissut yhtä tarjoilijoista heidän tullessaan sisään, ja jokin naisen tavassa liikkua oli vienyt hänet ajassa taaksepäin – tarkalleen kahden vuoden taa. Hän oli huomannut ajattelevansa naista, joka oli ollut ainutlaatuinen. Ainutlaatuinen siksi, että oli onnistunut tunkeutumaan Ricon tunteiden vankan puolustusmuurin läpi.

Vain yhdeksi yöksi.

Rico puristi kätensä nyrkkiin pöydän alla. Tämä johtui vain siitä, että hän oli Lontoossa ensimmäisen kerran sen yön jälkeen. Hän pakottautui hymyilemään kireästi vastaukseksi johonkin, mitä Elena oli sanonut.

Sinä iltana, jolloin hän oli tavannut Gypsyn – jos se nyt edes oli naisen nimi – he olivat tulleet juuri yökerhosta ja hän oli aikonut kertoa naiselle nimensä. Nainen oli painanut sormen hänen huulilleen ja sanonut kiihkeästi: – Minä en halua tietää, kuka olet… En tänä iltana.

Epäilykset eivät olleet silloin kaukana. Nainen varmasti tiesi aivan hyvin, kuka hän oli, mutta oli näyttänyt niin ihastuttavalta ja tahrattomalta, että ensimmäisen kerran elämässään Rico oli päättänyt unohtaa kyynisyyden ja epäilykset – jatkuvat kumppaninsa – ja sanonut: – Hyvä on, viettelijätär… käytetään sitten vain etunimiä. Minä olen Rico.

Nainen oli laskenut pienen, pehmeän kätensä hänen käteensä ja epäröinyt pitkän aikaa, ennen kuin oli sanonut hiljaa: – Minä olen Gypsy.

Tekaistu nimi. Sen täytyi olla. Rico oli nauranut. – Hyvä on. Leiki hupsua leikkiäsi, jos haluat. Juuri nyt olen kiinnostunut aivan muusta kuin nimestäsi…

Joku nauroi läheisessä pöydässä äänekkäästi tempaisten Ricon muistoista, mutta siitä huolimatta hänen lävitseen kulki kuuma liekki ja hän muisti äkkiä syleilyn, joka oli ollut niin samettisen kostea ja kireä, että hänen oli pitänyt taistella säilyttääkseen itsehillintänsä. Ja sitten naisen lihakset olivat alkaneet kouristella hänen ympärillään ja hän oli heittäytynyt tunteidensa valtaan toisin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

– Rico, kulta… Elena mutristi verenpunaisia huuliaan. – Olet kilometrien päässä. Älä sano, että ajattelet tylsiä työasioita nyt.

Rico tukahdutti kyynisen virnistyksen. Juuri ne tylsät työasiat ja kaikki miljoonat, jotka hän oli niillä ansainnut, saivat Elenan kaltaiset naiset pyörimään hänen ympärillään.

Hän pakotti taas kireän hymyn huulilleen ja tarttui Elenan liiankin halukkaaseen käteen. Hän avasi suunsa sisällyksettömään fraasiin, kun tarjoilija kulki heidän pöytänsä ohi. Hänen kehonsa kiristyi aivan kuin se olisi aistinut jotakin, mitä aivot eivät olleet vielä rekisteröineet. Hän kohotti katseensa. Tarjoilija oli sama, jonka hän oli pannut merkille heidän tullessaan sisään. Joka oli herättänyt muistojen tulvan.

Oliko hän menettämässä järkensä? Tarjoilija jätti jälkeensä kiinnostavan tuoksun. Hän yritti kuulostaa huolettomalta katsoessaan taas seuralaistaan. – Mitä hajuvettä sinä käytät?

Elenan huulet kaartuivat viettelevästi, kun tämä tarjosi ranteensa haisteltavaksi. – Poisonia… pidätkö siitä?

Rico kumartui, mutta jo ennen kuin hän haistoi hajuveden, hän tiesi, ettei se ollut oikea. Pahoinvointi väänsi vatsaa. Hän nosti taas katseensa, ja aivan kuin pakon sanelemana se hakeutui tarjoilijaan. Tämä otti juuri vastaan tilausta läheisessä pöydässä. Tuo tuoksu muistutti häntä… Äkkiä Elena veti kätensä hänen kädestään, huokaisi ja nousi pöydästä.

– Käyn puuteroimassa nenäni. Toivottavasti pystyt keskittymään minuun, kun tulen takaisin.

Rico ei katsonut Elenan perään. Hänen mielenkiintonsa oli kiinnittynyt pienikokoiseen tarjoilijaan. Vartalo oli muodokas – tyköistuva musta hame korosti sopivasti kiinteitä pakaroita ja kätki reidet polveen asti. Jalassa tarjoilijalla oli matalakantaiset mustat avokkaat. Tähän asti se kaikki oli kovin merkityksetöntä.

Ricon katse kohosi ylöspäin valkoiselle paidalle, jonka alla häämöttivät rintaliivit, ja keskittyi hiuksiin. Ne näyttivät tumman kullanruskeilta, olivat kiharaiset ja sidottu taakse tiukalle sykerölle, mutta hän saattoi jo kuvitella ne vapaina. Miltei täsmälleen kuin… Hän pudisti jälleen päätään kiroten hiljaa. Miksi tuo muisto ahdisti häntä niin tänä iltana?

Silloin tarjoilija kääntyi sanomaan jotakin pöydässä istuvalle miehelle, ja Rico näki naisen kasvot sivulta. Pieni suora nenä, päättäväinen leuka ja leveä suu. Ajatuksen kannoilla hänen tajuntaansa iski varmuus: naisen täytyi olla Gypsy. Hän ei ollut tulossa hulluksi.

Hengitys pysähtyi. Kaikki hidastui, kun nainen viimein kääntyi kokonaan. Hän katseli muistilappuaan kirjoittaen siihen jotakin kävellessään lähemmäs, ja ennen kuin tajusikaan Rico ponkaisi pystyyn ja tarttui naista käsivarresta.

*

Gypsy ei ensin tajunnut, mitä tapahtui. Hän tiesi vain, että joku oli tarttunut häntä tiukasti käsivarresta. Hän kohotti katseensa moite huulillaan – ja lankesi teräksenharmaisiin silmiin.

Hän räpäytti silmiään. Ei voi olla. Hän näki unta – vai oliko se painajainen? Niin väsynyt hän ainakin oli, että saattoi kävellä unissaan. Mutta hän tunsi värin pakenevan kasvoiltaan ja äänien häipyvän taustalle.

Hän katsoi täsmälleen samanvärisiin silmiin kuin… Se oli Rico! Mies, joka oli kumitellut hänen unissaan lähes kaksi vuotta. Rico Christofides. Puoliksi kreikkalainen, puoliksi argentiinalainen monimiljonääri.

– Se olet sinä, mies sanoi.

Gypsy pudisti päätään, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut veden alla. Seisoiko hän yhä? Hän näki ja tunsi vain syvällä olevien myrskynharmaiden silmien katseen ja tiukan otteen käsivarressaan. Yönmustat hiukset, hivenen vinon nenän, tummat kulmakarvat, lujan leuan… Kaikki oli hänelle niin tuttua – paitsi, etteivät hänen unensa olleet tehneet miehelle oikeutta.

Omituisesti järkytyksen kannoilla kiiri tuska – jälleen – siitä, että mies oli lähtenyt niin kiireesti hänen luotaan sinä aamuna. Jättänyt vain lyhyen viestin: Huone on maksettu. R.

Läheltä kuului yskähdys. Mies ei liikahtanut, eikä Gypsy kyennyt kääntämään katsettaan. Hänen tarkoin rakennettu maailmansa oli murenemassa palasiksi.

– Rico? Onko tilauksessamme jokin ongelma?

Ääni. Naisen ääni. Gypsy rekisteröi hämärästi, että äänen täytyi kuulua häikäisevälle punatukalle, jonka ohi hän oli kulkenut vain muutama minuutti aiemmin. Hän ei saattanut uskoa, että oli ohittanut Ricon saamatta minkäänlaista varoitusta.

Mutta mies ei piitannut naisesta vaan sanoi uudelleen: – Se olet sinä.

Gypsy onnistui irrottamaan käsivartensa miehen otteesta. Hän rukoili, että kykenisi puhumaan ja sanomaan jotakin järkevää. Jotakin, jolla pääsisi pois tilanteesta. Sillä kyseessä oli ollut vain yksi yö. Kuinka joku Rico Christofidesin kaltainen muistaisi hänet? Ja miksi edes haluaisi muistaa?

– Olen pahoillani. Sekoitatte minut johonkuhun toiseen.

Gypsy jätti miehen seisomaan ja kiiruhti suoraa päätä henkilökunnan vessaan. Hänen mielessään oli vain välttämätön tarve juosta, päästä pois.

Siitä asti kun hän oli huomannut olevansa raskaana heidän yhteisen yönsä jälkeen, hän oli tiennyt, että jonakin päivänä hänen olisi kerrottava Rico Christofidesille, että tällä oli tytär. Vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen tytär, jolla on isänsä silmät. Gypsy tunsi oksennuksen nousevan, mutta pakotti sen takaisin.

Hän muisti kauhunsa tajutessaan tulevansa äidiksi sekä välittömän yhteyden lapseen, joka oli kasvanut hänen sisällään. Ja sen mukana oli tullut voimakas halu suojella lasta. Hän oli nähnyt, miten Rico Christofides kohteli naisia, jotka uskalsivat nimetä miehen lapsensa isäksi, eikä hänellä ollut mitään halua altistua sellaiselle julkiselle nöyryytykselle.

Niinpä hän oli tehnyt vaikean päätöksen synnyttää Lola yksin. Hän halusi olla hyvässä asemassa, kun ottaisi mieheen yhteyttä. Tarjoilijana työskenteleminen – vaikkakin ensiluokan ravintolassa – ei ollut ihanteellinen asema selvittää isyyttä niin vaikutusvaltaisen miehen kanssa.

Hän teki päätöksen, vaikka tiesi toimivansa sokean vaiston varassa, muttei nähnyt muutakaan ratkaisua. Hän kostutti kasvonsa ja lähti etsimään pomoaan.

*

– Tom, ole kiltti, Gypsy aneli. Hän vihasi valehtelemista ja etenkin tyttärensä käyttämistä siihen, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ei, kun tyttären isä oli noiden keittiönovien takana. – Minun on päästävä kotiin Lolan luo. Nyt heti.

Hänen pomonsa hieraisi kädellään lyhyitä hiuksiaan. – Gypsy, tiedät, että meillä on vajaa miehitys. Etkö voi olla vielä tunnin, että suurin ruuhka saadaan selvitettyä?

Gypsy pudisti päätään ja riisui jo samalla esiliinaansa. – Olen pahoillani, Tom. Tosi pahoillani.

Miehen ilme kiristyi. Gypsy tunsi pelon kiirivän pitkin selkäpiitään. – Niin minäkin, Gypsy. Olet hyvä työntekijä, mutta saan helposti tilallesi se...