Esipuhe

Suomeksi on julkaistu useita hyviä latinan kielioppeja, jotka sopivat latinan opetukseen ja opiskeluun sellaisena, kuin niitä on harjoitettu satoja vuosia. Tämä Kevyt latinan kielioppi on sen sijaan tarkoitettu niille, jotka haluavat hiukan ymmärtää latinaa sellaisena kuin sitä käytetään nykyisin esimerkiksi biologian tai lääketieteen termeissä ja latinankielisissä lentävissä lauseissa: Mustela putorius (hillerin tieteellinen nimi, sananmukaisesti ’kärppä pahanhajuinen’), musculi dorsi (selkälihakset, sananmukaisesti ’lihakset selän’), Sapienti sat (’Ymmärtäväiselle kylliksi’).

Tässä esitettävät perustiedot latinasta auttavat myös ymmärtämään latinaan perustuvia kansainvälisiä sanoja (”sivistyssanoja”), ja niistä lienee apua myös romaanisten kielten opiskelussa. Tämä kirja voi myös toimia johdatuksena varsinaiseen latinan opiskeluun tai sen oheislukemisena.

Tavoitteista johtuu, että kirja keskittyy lähinnä latinan taivutuksen ja sananmuodostuksen perusteisiin. Niidenkin osalta käsittely on osittain suppeaa; muun muassa verbien monimuotoista taivutusta kuvataan melko lyhyesti, sillä latinankielisissä termeissä, lentävissä lauseissa yms. esiintyy yleisinä vain muutamia verbinmuotoja.

Sana ”kevyt” kirjan nimessä viittaa ennen muuta siihen, että sisällöstä on jätetty pois tai lyhyelle maininnalle monia latinan kieliopin raskaita kohtia, joilla on merkitystä lähinnä opeteltaessa lukemaan antiikin kirjoittajien tekstejä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi verbien konjunktiivimuotoja, kirjallisen latinan monipolvisia lauserakenteita ja runokielen erikoisuuksia ja runomittaoppia.

Kirja on pyritty jäsentämään niin, että lukijan on helppo halutessaan poimia luettaviksi vain ne aiheet, jotka ovat hänen tavoitteidensa kannalta olennaisia. Esimerkiksi lukijalle, joka on ensi sijassa kiinnostunut biologiassa käytetyistä tieteellisistä nimistä, olennaista tietoa ovat lähinnä substantiivien genetiivimuodot, adjektiivien mukautuminen pääsanan kieliopilliseen sukuun ja sananmuodostus (yhdyssanat ja johtopäätteet). Kieliopillisesti monimutkaisemmat ilmaukset ovat tieteellisessä nimistössä harvinaisia.

Tämä kirja on toisaalta pyritty kirjoittamaan sellaiseksi, että sen voi myös lukea alusta loppuun, kuin novellin tai lehtijutun. Tämän takia kieliopin esitystä havainnollistetaan esimerkeillä, joihin on pyritty valitsemaan sellaisia termejä ja fraaseja, jotka ovat monille lukijoille ennestään tuttuja. Lentäviä lauseita on selitetty vain suppeasti, kieliopin kannalta, puuttumatta niiden kulttuurihistoriaan, joka on usein vienyt merkityksen kauaskin alkuperäisesti. – Latinankielisten lentävien lauseiden historiaa on selostettu erinomaisesti Arto Kivimäen kirjassa Carpe diem, joka on julkaistu myös osana saman tekijän teosta Suuri latinakirja.

Useimmissa latinan kieliopeissa ja oppikirjoissakin painottuu klassinen latina, joka oli suhteellisen lyhyenä aikana käytetty kielimuoto. Ne ovat hyödyllisiä, suorastaan välttämättömiä lukijalle, joka haluaa lukea Caesarin propagandakirjoituksia tai Ciceron retoriikkaa tai Vergiliuksen korkealentoista runoutta alkukielellä. Sen sijaan Kevyt latinan kielioppi kuvailee latinaa kiinnostavana kielenä, jota on käytetty parintuhannen vuoden ajan kieliopiltaan lähes muuttumattomana, vaikkakin käyttötavoiltaan ja sanastoltaan ja ääntämykseltään vaihtelevana.

Vänrikki Stoolin tarinoiden nimirunossa on (Cajanderin suomennoksessa) kohta ”Min’ olin ylioppilas, mainittiin maisteriksi; hupaasti elin ’mensallain’”. Tämä viittaa siihen, että senaikainen ylioppilas saattoi elää ajan oloihin nähden melko mukavasti antamalla yksityisopetusta. Se oli suurelta osin latinan opetusta, jonka eräänlaiseksi tunnusmerkiksi sana ”mensa” oli muodostunut. Latinan sana mēnsa tarkoittaa pöytää, mikä on tässä yhteydessä merkityksetöntä. Siitä tuli latinan opetuksen ja opiskelun symboli vain siksi, että latinan kieliopit yleensä alkavat (ehkä joidenkin lyhyiden tarkastelujen jälkeen) substantiivien taivutuksella, jonka kuvaus taas alkaa I taivutustyypillä eli deklinaatiolla, jonka esimerkkisanaksi on jostain syystä vakiintunut mēnsa. Tämä kuvastaa sitä, miten kaavamaistunutta latinan opetus on ollut, mikä taas heijastaa sitä, että itse kielen perusrakenne ja säännöstö on pysynyt samana aikojen halki. Tässä kirjassa kaavoja hiukan ravistellaan – mutta kyllä tässäkin esimerkkisanana on mēnsa.

Kiitän lääketieteen ja kirurgian tohtori Juhani Kellosaloa ja filosofian tohtori Markus Långia siitä, että he ovat pyynnöstäni lukeneet tämän kirjan käsikirjoituksen osia ja esittäneet lukuisia hyödyllisiä huomautuksia.

Miksi latinaa, mitä latinaa?

Latinan aikakaudet

Latinan kielen historia voidaan jakaa kolmeen suureen vaiheeseen: antiikin latina, keskiajan latina ja uuden ajan latina. Niiden välillä ei ole selviä rajoja, mutta antiikin voidaan sanoa päättyneen Länsi-Rooman häviämiseen vuonna 476 ja keskiajan taas Itä-Rooman eli Bysantin tuhoon vuonna 1453.

Antiikin latina puolestaan voidaan jakaa esiklassiseen latinaan (arkaaiseen latinaan), klassiseen latinaan ja myöhäislatinaan (myöhäisantiikin latinaan). Niidenkin rajat ovat sopimuksenvaraisia. Ahtaimmin määriteltynä klassisen latinan kausi on 75 eKr. – 14 jKr., mutta usein tätä aikakautta kutsutaan latinan kultakaudeksi, jolloin klassisen latinan aikaa ehkä pidetään pitempänä, esimerkiksi 3. vuosisadalta eKr. 3. vuosisadalle jKr.

Latinan kieli oli alkujaan yksi monista Italian alueel­la puhutuista itaalisista kielistä, ja sen alue käsitti vain Rooman lähiympäristöineen. Rooman valtakunnan muodostuessa ja laajentuessa latinan kieli levisi yhä laajemmalle. Siitä syntyi eri alueilla erilaisia puhuttuja muotoja, mutta hallinnon ja kirjallisuuden kieleksi muodostui varsin vakiintunut kielimuoto, kirjallinen latina.

Keskiajan latina ei tarkoita yhtenäistä kielimuotoa, sillä keskiajalla latina muuttui monin tavoin ja hajaantuikin. Ensinnäkin puhutun latinan muodot eriytyivät toisistaan, jolloin syntyivät vähitellen niin sanotut romaaniset kielet. Niistä osasta kehitettiin kansalliskieliä kuten ranska, italia ja espanja, osa taas pysyi alueellisina, pääosin vain puhuttuina kielinä kuten provensaali, katalaani ja sardi. Toisaalta tällaisten kielten muodostuminen vaikutti myös siihen, miten latinaa osaava oppineisto lausui latinaa.

Keskiajalla latina oli vielä oppineiston yhteinen keskustelun kieli ja lisäksi kirkon liturgian kieli. Se oli suurelta osin nimenomaan kirjoitettu kieli, mutta liturgiassa sitä käytettiin puhuttuna, eri alueilla eri tavoin lausuttuna.

Myöhemmin latinan käyttö muodostui yhä suuremmassa määrin vain kirjalliseksi. Sen käyttö väheni suurten kansalliskielten kuten ranskan, englannin ja saksan tieltä.

Uuslatina sanan väljässä mielessä tarkoittaa uuden ajan latinaa, mutta erityisesti se viittaa uusien sanojen ja sanontojen muodostamiseen ja latinan muodostumiseen tieteen ja kulttuurin kansainväliseksi kieleksi. Uuslatinan ilmausten yhteys klassiseen latinaan voi olla etäinen, ja sanojen merkitys voi suurestikin poiketa klassisesta.

Latina on yhä käytössä tieteen kielenä ainakin rajoitetusti muun muassa lääketieteen ja biologian alalla. Sen käyttö on kuitenkin paljolti supistunut termeihin ja fraaseihin, eli tieteessäkään ei enää juuri kirjoiteta latinaa, mutta latinan ilmauksilla on yhä käyttöä oppisanoina, ja niitä muodostetaan uusiakin. Lisäksi latinan sanat elävät kansainvälisissä sanoissa, ”sivistyssanoissa”, joita käytetään lukuisissa kielissä vain hiukan vaihtelevissa asuissa. Esimerkiksi latinan sana īnflātiō (akkusatiivimuodossa īnflātiōnem), joka alkujaan tarkoittaa (sisään) puhaltamista tai pullistamista, elää suomen sanassa ”inflaatio”, ruotsin, englannin ym. sanassa ”inflation”, saksan sanassa ”Inflazion” jne.

Monista muutoksista huolimatta latinan kieliopin perusasiat ovat pysyneet samoina. Ääntämys on muuttunut paljonkin, samoin sanasto ja lauserakenteet, mutta taivutus ja useimmat muut kieliopin perusteet ovat säilyneet. Tämä kirja kuvaakin paljolti latinan kieliopillista ydintä, joka on pysynyt pääosin muuttumattomana.

Latinan merkitys nykyisin

Latinankieliset sanat ja ilmaukset elävät nykykielissä osittain sellaisinaan, siis sitaattilainoina kuten status quo, osittain hiukan muuntuneina niin sanotuissa sivistyssanoissa eli kansainvälisissä sanoissa kuten radikaali (latinan sanasta radicalis). Jatkuvasti muodostetaan myös uusia termejä latinan aineksista. Latinan tuntemisesta on apua tällaisen sanaston ymmärtämisessä – ja tietysti myös luomisessa.

Lääketieteessä latinaa käytetään joissakin maissa, kuten Suomessa, myös taudinmäärityksissä eli diagnooseissa ja lääkemääräyksissä eli resepteissä. Tosin kyse on kieliopillisesti melko yksinkertaisesta kielestä, jossa käytetään hyvin paljon alan erikoistermejä ja lyhenteitä.

Latina on merkittävässä käytössä myös biologiassa, jossa uuden eliölajin määrittelevä tiivis kuvaus kirjoitetaan usein latinaksi, vaikka uutta lajia koskeva tutkimus olisikin kirjoitettu muulla kielellä. Siinäkin käytetään kieliopillisesti yksinkertaista kieltä ja usein vakiomuotoisia lauserakenteita.

Yhdenlaista latinan käyttöä ovat myös lentävät lauseet kuten Videant consules! ’Konsulit katsokoot (= valvokoot)’. Niillä on kuitenkin omat historiansa, ja lauseen nimellisellä merkityksellä on usein vain vähän tekemistä sen kanssa, miten lausetta nykyisin käytetään. Latinan alkeiden osaaminen auttaa siis vain melko vähän tällaisten fraasien hallinnassa.

Yritysten, tuotteiden, rakennusten ym. nimiksi annetaan usein jotain latinalta näyttävää. Latinan perusteiden tunteminen johtaa helposti siihen, että sellaiset nimet näyttävät lapsellisilta, jopa barbaarisilta. Sama koskee ”latinankielisten” mietelmien rustaamista muistokirjoituksiin, tatuointeihin yms.

Latinan hyvä osaaminen on tarpeen opiskeltaessa tai harrastettaessa tiettyjen aikakausien historiaa, kristillistä teologiaa, vertailevaa kie...