Varjoisilta kujilta

Varjoisilta kujilta

Toimittaneet Christine Thorel ja Shimo Suntila

osuuskumma

www.osuuskumma.fi

Tampere 2017

Varjoisilta kujilta 1. painos / versio

Kustantaja: Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Copyright © 2017 Tekijät ja Osuuskumma-kustannus

Toimitus: Christine Thorel ja Shimo Suntila
Taitto: Mikko Rauhala
Kansi, kansitaitto ja kuvitus: M. A. Tyrskyluoto
ePub: Kari Välimäki
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2017

ISBN 978-952-6642-65-9 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-66-6 (ePub)
ISBN 978-952-7215-21-0 (ePub+suojaus)

Sisällysluettelo

Kansi
Esipuhe
Taru Kumara-Moisio: Sisimmältäni olen
Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema
Janos Honkonen: Ne ovat niin helppoja saaliita
Jussi Katajala: Rottakuningas
Timo Saarto: Oravanmetsästäjä
Maija Haavisto: Suvikulta
Tarja Sipiläinen: Peto
Mikko Rauhala: Vaiston varassa
Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki
Artemis Kelosaari: Kissa joka jäi
J.S. Meresmaa: Hän kehrää
Esittelyt
Osuuskumman vuoden 2016 kirjat
Takakansi

Lunkki kissa

Esipuhe

Kesyinä Bastetin tassunjäljissä

Kissat kiehtovat, niitä ihaillaan tai vihataan, melkein palvotaan, mutta niitä ei vieläkään ymmärretä kovin hyvin.

Kissan ja ihmisen yhteinen taival alkoi ilmeisesti noin 11 000 vuotta sitten Välimeren ympäristössä. Viljavarastot houkuttelivat hiiriä, jotka puolestaan houkuttelivat kissoja. Ihmiset ja kissat pysyttelivät kuitenkin erillään – kissa oli hyötyeläin, ei lemmikki. Satunnaisia yksilöitä saatettiin kesyttää, mutta kesykissojen populaatiota ei vielä tässä vaiheessa ollut, koska kesyyntyneiden yksilöiden pennut kasvoivat villeiksi. Vähitellen yksittäisistä kesykissoista muodostui tarpeeksi suuria populaatioita, jotta kissat löysivät itselleen kesyn kumppanin ja kesyyntymistä edistävät geenit alkoivat yleistyä. Tämä yli kymmenen tuhatta vuotta sitten alkanut prosessi on yhä kesken. Kesykissalla on edelleen saalistusvaistonsa ja reviirikäyttäytymisensä, ja jos pentua ei totuteta ihmisiin ajoissa, se jää pysyvästi puolivilliksi. Kissa vaikuttaa itseriittoiselta kumppanilta, mutta se tarvitsee ihmistä tullakseen kesykissaksi. Tarvitseeko ihminen sitten kissaa kesyyntyäkseen?

Kissojen kesyyntymisen kannalta ensisijaisen tärkeä ympäristö on ollut Egypti, jossa kissoja palvottiin. Ensimmäiset egyptiläiset kesykissat olivat tuontitavaraa todennäköisesti Kyprokselta. Ne risteytyivät paikallisten villikissojen kanssa, ja tämän vuoksi egyptiläisen kesykissojen populaation syntyminen vei satoja vuosia. Vähitellen kissat yhdistettiin alun perin leijonanpäiseen Bastetiin, ja sitä myötä kuin Bastet sai kissamaisemman ulkomuodon, kietoutui myös ihmisen ja kesyyntyvän villikissan historia peruuttamattomasti yhteen.

Bastetin palvontaan liittyi kissamuumioiden myynti egyptiläisille uhrilahjoiksi. Muumioiden tarve kasvoi niin suureksi, että Bastetin temppelissä alettiin kasvattaa kissoja varta vasten muumioitavaksi. Nämä temppelikissat elivät eristyksissä eivätkä yleensä risteytyneet muiden paikallisten kesykissojen kanssa, saati villikissojen kanssa. On mahdollista, että ilman egyptiläisiä ei olisi kesykissaakaan.

Sosiaalisuuden suhteen kissa on joustava ja muistuttaa ihmistä. Villikissat elävät yksin, ja monet kesykissatkin viihtyvät mieluiten yksin tai verisukulaistensa kanssa pienessä ryhmässä, jonka sisällä kissat voivat tehdä yhteistyötä pentujen kasvattamisessa ja ruokkimisessa. Yksinäisyyttä suosiva kissa on hyvin reviiritietoinen ja stressaantuu vieraiden kissojen läheisyydestä, mutta liian suuressa ryhmässä tututkin kissat voivat aiheuttaa stressiä. Sen vuoksi perheyhteisöt hajoavat säännöllisesti pienemmiksi ryhmiksi, joiden väliset kahnaukset ovat yleisiä.

Kun vapaana kulkevien kissojen populaatio jollakin alueella kasvaa niin suureksi, että kissojen elämä olisi pelkkää taistelua, ne omaksuvat erilaisen tavan toimia. Ne muodostavat valtahierarkioita ja viestivät asemastaan populaatiossa nostamalla häntänsä pystyyn rauhanomaisten aikeiden merkiksi. Tämän jälkeen ystävällismieliset kissat kiehnäävät toisiaan vasten ja saattavat vielä vahvistaa yhteyden nuolemalla. Kaikki nämä tavat ovat kehittyneet pennun ja emokissan välisestä kommunikaatiosta kesyyntymisen seurauksena.

Suuressa laumassaan egyptiläiset temppelikissat muuttuivat vähitellen sosiaalisemmiksi. Temppelien papit saattoivat myös ohjata kehitystä valikoimalla aggressiivisempia yksilöitä muumioitaviksi ja antamalla säyseämpien elää ja lisääntyä. Samalla kun Bastet muuttui leijonasta kissaksi, kissa muuttui hyötyeläimestä lemmikiksi.

Jos kissa muutti peruuttamattomasti ihmisen elämää takaamalla varhaisten viljelijöiden ruokaturvan, niin ihminen on omalla toiminnallaan muokannut villikissasta kesykissan, joka elää ja viestii toisten kissojen kanssa hyvin eri tavalla kuin esi-isänsä.

Ihmisen kanssa kissa viestii naukumalla, koska sen on ollut pakko oppia kommunikoimaan äänellä kiinnittääkseen ihmisen huomion. Monet kissojen hienovaraisemmista viesteistä jäävät ihmisiltä huomaamatta tai ne ymmärretään väärin. Esimerkiksi kehräämisen perimmäinen tarkoitus on edelleen epäselvä, mutta ainakin se vaikuttaa ihmiseen rauhoittavasti ja parantavasti. Ehkä kissat kommunikoivat suoraan autonomisen hermostomme kanssa, koska meihin on muuten niin vaikea saada yhteyttä. Molemminpuolisten kommunikaatiohaasteiden vuoksi kissa jää mysteeriksi.

Onneksi mysteeri on kirjailijalle oivallinen kasvualusta, se antaa tilaa mielikuvitukselle. Varjoisilta kujilta sisältää 11 novellia kissoista ja kissojen sekä ihmisten välisistä suhteista. Jokaisessa novellissa kissa näyttäytyy erilaisena: inhimillisenä, uhkaavana, lempeänä, itsenäisenä, vieraana, juonikkaana, vapaana… Se, kertovatko novellit enemmän kissoista vai meistä ihmisistä, jääköön lukijan arvioitavaksi.

Christine Thorel ja Shimo Suntila



Lähde – John Bradshaw: Kissan mieli. Docendo 2014.

Taru Kumara-Moisio

Sisimmältäni olen

"Luulisin, että ymmärrät. Sinäkin osaat herkistyä äänille, vaikka pysyttelet aloillasi."

Äidin kuunteleminen laukaisee kroppaani heittelehtiviä tunnemyrskyjä: kainalot hikoavat säälistä, silmät eläytyvät suruihin, poskilihakset iloihin. Varvas naputtaa lattiaan äkkivihaista rytmiä – mikset koskaan aiemmin kertonut tästä, äiti! Sanelulaitetta pitelevää kämmentäni polttelee sensaationjano, jonka seassa pyörteilee pari viivaa itseinhoa. Mitä oikein kuvittelen saavani vedätyksestä irti? Itselleni muistoja, lapsilleni tarinoita, elämänviisauksia ja sukuyhteyden. Näin minä tietysti kaiken selitän, mutta epäilen itseäni. Ei kyse ole minusta ja perheestäni vaan muusta maailmasta. Hyötyä minä haluan – todistaa TOISILLE edustavani jotain ennenkuulumattoman erityistä.

Olisi eri asia, jos äiti tilittäisi elämäänsä vapaaehtoisesti. Siihen hän ei kuitenkaan koskaan suostunut. Yritin aikani tyrkyttää elämäkertakursseja ja haastattelin häntä useamman kerran nauhurin kanssa ja ilman, mutta juuri mitään en saanut hänestä irti. "Mitäpä sitä minua muistelemaan."

Kun syöpähoidot lopetettiin ja äiti kieltäytyi ulkopuolisesta saattohoidosta, tajusin hetkeni tulleen. Lupauduin auliisti hoitamaan häntä viimeiset viikot. Otin äidin luokseni, irrottauduin työprojekteista ja hellin häntä vierashuoneessa, jonka haaveilin muuttuvan juurien juureksi, koko olemassaoloni kotikoloksi. Äiti pääsisi turvallisesti kotisatamaan, minä löytäisin samalla kytköksen kaikkeen, tukahduttaisin tylsyyteni ja tyytymättömyyteni. Pehmustaisin potilaalle maailman parhaan nojatuolisopen tyynyineen, viltteineen, viihdykkeineen. Häärisin äidin hoitajana ja rakentaisin viimein välillemme sillan. Tämä nainen ei kuolisi sulkeutuneena simpukkana, jotain merkityksellistä olisi saatava ulos.

Puolentoista viikon päästä äiti oli vajonnut nojatuoliinsa niin syvälle, että hädin tuskin erotin hänen hymynsä tyynyjen keskeltä. Huulemme huokailivat pelkkiä ruoka- ja säähorinoita, vierashuone oli edelleen vierashuone, vaikka olin raahannut sinne lempikeinutuolini, jossa kiikahtelin yötä päivää, äidin henkäyksiä valvoen. Turvauduin viimeiseen oljenkorteeni: päätin juottaa hänet humalaan – järjestää kunnon kuolemanjuhlat, viimeiset bakkanaalit – ja puhua, puhua, puhua.

"Sinulle minä olen ollut äiti."

Äitini on aina ollut pienikokoinen ja kevytaskelinen, joten hankin häntä varten ranskalaista vihreää keijua: koiruoholta ja anikselta huumaavasti tuoksuvaa absinttia. Meripihkan sävyjä, pari lusikanpyöräytystä koukerokaiverruksin koristellussa pikarilasissa, alhaalta ylöspäin pyörteilevä vihertävä pilvi – juotin koko suloisen myrkyn kulaus kulaukselta äidille muka viimeisenä lääkäreiden määräämänä kipujenlievennyslääkkeenä, ilman laimennuksia.

Ensin äiti näytti nukahtavan. Kieli vielä maiskutti, mutta pää keinahti kohti vasenta olkapäätä ja tukityynyä. Silmäripset loivat kalpealle iholle varjot, jotka muistuttivat eläimen kynsiä.

Taputtelin äitiä poskille, houkuttelin häntä perinpohjaiseen pariporinaan muistelemalla omaa lapsuuttani. Äiti, sinä olit aina niin tyyni, ymmärtävä ja lohduttava, kun olit läsnä! Et selitellyt, olit vain. Sellainen minäkin haluaisin olla. Muistatko, kuinka kerran jäällä liukastellen ihastelimme uudenvuodenrakettien valosäikeitä ja nojauduimme toisiimme!

Kun muodonmuutos alkoi, minä hiljenin. Mitään sellaista en osannut odottaa.

Äiti avasi silmänsä ja katsoi minua pyörryttävän vihrein silmin. Hätkähdin hänen kiiluvaa katsettaan ja viirupupillejaan.

"Sisimmältäni olen kulkija."

Seurasi ensimmäinen tarina, jonka talletin visusti sekä saneluk...