Varjoisilta kujilta
Toimittaneet Christine Thorel ja Shimo Suntila
www.osuuskumma.fi
Tampere 2017
Varjoisilta kujilta 1. painos / versio
Kustantaja: Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Copyright © 2017 Tekijät ja Osuuskumma-kustannus
ISBN 978-952-6642-65-9 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-66-6 (ePub)
ISBN 978-952-7215-21-0 (ePub+suojaus)
Sisällysluettelo
Esipuhe
Kesyinä Bastetin tassunjäljissä
Kissat kiehtovat, niitä ihaillaan tai vihataan, melkein palvotaan, mutta niitä ei vieläkään ymmärretä kovin hyvin.
Kissan ja ihmisen yhteinen taival alkoi ilmeisesti noin 11 000 vuotta sitten Välimeren ympäristössä. Viljavarastot houkuttelivat hiiriä, jotka puolestaan houkuttelivat kissoja. Ihmiset ja kissat pysyttelivät kuitenkin erillään – kissa oli hyötyeläin, ei lemmikki. Satunnaisia yksilöitä saatettiin kesyttää, mutta kesykissojen populaatiota ei vielä tässä vaiheessa ollut, koska kesyyntyneiden yksilöiden pennut kasvoivat villeiksi. Vähitellen yksittäisistä kesykissoista muodostui tarpeeksi suuria populaatioita, jotta kissat löysivät itselleen kesyn kumppanin ja kesyyntymistä edistävät geenit alkoivat yleistyä. Tämä yli kymmenen tuhatta vuotta sitten alkanut prosessi on yhä kesken. Kesykissalla on edelleen saalistusvaistonsa ja reviirikäyttäytymisensä, ja jos pentua ei totuteta ihmisiin ajoissa, se jää pysyvästi puolivilliksi. Kissa vaikuttaa itseriittoiselta kumppanilta, mutta se tarvitsee ihmistä tullakseen kesykissaksi. Tarvitseeko ihminen sitten kissaa kesyyntyäkseen?
Kissojen kesyyntymisen kannalta ensisijaisen tärkeä ympäristö on ollut Egypti, jossa kissoja palvottiin. Ensimmäiset egyptiläiset kesykissat olivat tuontitavaraa todennäköisesti Kyprokselta. Ne risteytyivät paikallisten villikissojen kanssa, ja tämän vuoksi egyptiläisen kesykissojen populaation syntyminen vei satoja vuosia. Vähitellen kissat yhdistettiin alun perin leijonanpäiseen Bastetiin, ja sitä myötä kuin Bastet sai kissamaisemman ulkomuodon, kietoutui myös ihmisen ja kesyyntyvän villikissan historia peruuttamattomasti yhteen.
Bastetin palvontaan liittyi kissamuumioiden myynti egyptiläisille uhrilahjoiksi. Muumioiden tarve kasvoi niin suureksi, että Bastetin temppelissä alettiin kasvattaa kissoja varta vasten muumioitavaksi. Nämä temppelikissat elivät eristyksissä eivätkä yleensä risteytyneet muiden paikallisten kesykissojen kanssa, saati villikissojen kanssa. On mahdollista, että ilman egyptiläisiä ei olisi kesykissaakaan.
Sosiaalisuuden suhteen kissa on joustava ja muistuttaa ihmistä. Villikissat elävät yksin, ja monet kesykissatkin viihtyvät mieluiten yksin tai verisukulaistensa kanssa pienessä ryhmässä, jonka sisällä kissat voivat tehdä yhteistyötä pentujen kasvattamisessa ja ruokkimisessa. Yksinäisyyttä suosiva kissa on hyvin reviiritietoinen ja stressaantuu vieraiden kissojen läheisyydestä, mutta liian suuressa ryhmässä tututkin kissat voivat aiheuttaa stressiä. Sen vuoksi perheyhteisöt hajoavat säännöllisesti pienemmiksi ryhmiksi, joiden väliset kahnaukset ovat yleisiä.
Kun vapaana kulkevien kissojen populaatio jollakin alueella kasvaa niin suureksi, että kissojen elämä olisi pelkkää taistelua, ne omaksuvat erilaisen tavan toimia. Ne muodostavat valtahierarkioita ja viestivät asemastaan populaatiossa nostamalla häntänsä pystyyn rauhanomaisten aikeiden merkiksi. Tämän jälkeen ystävällismieliset kissat kiehnäävät toisiaan vasten ja saattavat vielä vahvistaa yhteyden nuolemalla. Kaikki nämä tavat ovat kehittyneet pennun ja emokissan välisestä kommunikaatiosta kesyyntymisen seurauksena.
Suuressa laumassaan egyptiläiset temppelikissat muuttuivat vähitellen sosiaalisemmiksi. Temppelien papit saattoivat myös ohjata kehitystä valikoimalla aggressiivisempia yksilöitä muumioitaviksi ja antamalla säyseämpien elää ja lisääntyä. Samalla kun Bastet muuttui leijonasta kissaksi, kissa muuttui hyötyeläimestä lemmikiksi.
Jos kissa muutti peruuttamattomasti ihmisen elämää takaamalla varhaisten viljelijöiden ruokaturvan, niin ihminen on omalla toiminnallaan muokannut villikissasta kesykissan, joka elää ja viestii toisten kissojen kanssa hyvin eri tavalla kuin esi-isänsä.
Ihmisen kanssa kissa viestii naukumalla, koska sen on ollut pakko oppia kommunikoimaan äänellä kiinnittääkseen ihmisen huomion. Monet kissojen hienovaraisemmista viesteistä jäävät ihmisiltä huomaamatta tai ne ymmärretään väärin. Esimerkiksi kehräämisen perimmäinen tarkoitus on edelleen epäselvä, mutta ainakin se vaikuttaa ihmiseen rauhoittavasti ja parantavasti. Ehkä kissat kommunikoivat suoraan autonomisen hermostomme kanssa, koska meihin on muuten niin vaikea saada yhteyttä. Molemminpuolisten kommunikaatiohaasteiden vuoksi kissa jää mysteeriksi.
Onneksi mysteeri on kirjailijalle oivallinen kasvualusta, se antaa tilaa mielikuvitukselle. Varjoisilta kujilta sisältää 11 novellia kissoista ja kissojen sekä ihmisten välisistä suhteista. Jokaisessa novellissa kissa näyttäytyy erilaisena: inhimillisenä, uhkaavana, lempeänä, itsenäisenä, vieraana, juonikkaana, vapaana… Se, kertovatko novellit enemmän kissoista vai meistä ihmisistä, jääköön lukijan arvioitavaksi.
Christine Thorel ja Shimo Suntila
Lähde – John Bradshaw: Kissan mieli. Docendo 2014.
Taru Kumara-Moisio
Sisimmältäni olen
"Luulisin, että ymmärrät. Sinäkin osaat herkistyä äänille, vaikka pysyttelet aloillasi."
Äidin kuunteleminen laukaisee kroppaani heittelehtiviä tunnemyrskyjä: kainalot hikoavat säälistä, silmät eläytyvät suruihin, poskilihakset iloihin. Varvas naputtaa lattiaan äkkivihaista rytmiä – mikset koskaan aiemmin kertonut tästä, äiti! Sanelulaitetta pitelevää kämmentäni polttelee sensaationjano, jonka seassa pyörteilee pari viivaa itseinhoa. Mitä oikein kuvittelen saavani vedätyksestä irti? Itselleni muistoja, lapsilleni tarinoita, elämänviisauksia ja sukuyhteyden. Näin minä tietysti kaiken selitän, mutta epäilen itseäni. Ei kyse ole minusta ja perheestäni vaan muusta maailmasta. Hyötyä minä haluan – todistaa TOISILLE edustavani jotain ennenkuulumattoman erityistä.
Olisi eri asia, jos äiti tilittäisi elämäänsä vapaaehtoisesti. Siihen hän ei kuitenkaan koskaan suostunut. Yritin aikani tyrkyttää elämäkertakursseja ja haastattelin häntä useamman kerran nauhurin kanssa ja ilman, mutta juuri mitään en saanut hänestä irti. "Mitäpä sitä minua muistelemaan."
Kun syöpähoidot lopetettiin ja äiti kieltäytyi ulkopuolisesta saattohoidosta, tajusin hetkeni tulleen. Lupauduin auliisti hoitamaan häntä viimeiset viikot. Otin äidin luokseni, irrottauduin työprojekteista ja hellin häntä vierashuoneessa, jonka haaveilin muuttuvan juurien juureksi, koko olemassaoloni kotikoloksi. Äiti pääsisi turvallisesti kotisatamaan, minä löytäisin samalla kytköksen kaikkeen, tukahduttaisin tylsyyteni ja tyytymättömyyteni. Pehmustaisin potilaalle maailman parhaan nojatuolisopen tyynyineen, viltteineen, viihdykkeineen. Häärisin äidin hoitajana ja rakentaisin viimein välillemme sillan. Tämä nainen ei kuolisi sulkeutuneena simpukkana, jotain merkityksellistä olisi saatava ulos.
Puolentoista viikon päästä äiti oli vajonnut nojatuoliinsa niin syvälle, että hädin tuskin erotin hänen hymynsä tyynyjen keskeltä. Huulemme huokailivat pelkkiä ruoka- ja säähorinoita, vierashuone oli edelleen vierashuone, vaikka olin raahannut sinne lempikeinutuolini, jossa kiikahtelin yötä päivää, äidin henkäyksiä valvoen. Turvauduin viimeiseen oljenkorteeni: päätin juottaa hänet humalaan – järjestää kunnon kuolemanjuhlat, viimeiset bakkanaalit – ja puhua, puhua, puhua.
"Sinulle minä olen ollut äiti."
Äitini on aina ollut pienikokoinen ja kevytaskelinen, joten hankin häntä varten ranskalaista vihreää keijua: koiruoholta ja anikselta huumaavasti tuoksuvaa absinttia. Meripihkan sävyjä, pari lusikanpyöräytystä koukerokaiverruksin koristellussa pikarilasissa, alhaalta ylöspäin pyörteilevä vihertävä pilvi – juotin koko suloisen myrkyn kulaus kulaukselta äidille muka viimeisenä lääkäreiden määräämänä kipujenlievennyslääkkeenä, ilman laimennuksia.
Ensin äiti näytti nukahtavan. Kieli vielä maiskutti, mutta pää keinahti kohti vasenta olkapäätä ja tukityynyä. Silmäripset loivat kalpealle iholle varjot, jotka muistuttivat eläimen kynsiä.
Taputtelin äitiä poskille, houkuttelin häntä perinpohjaiseen pariporinaan muistelemalla omaa lapsuuttani. Äiti, sinä olit aina niin tyyni, ymmärtävä ja lohduttava, kun olit läsnä! Et selitellyt, olit vain. Sellainen minäkin haluaisin olla. Muistatko, kuinka kerran jäällä liukastellen ihastelimme uudenvuodenrakettien valosäikeitä ja nojauduimme toisiimme!
Kun muodonmuutos alkoi, minä hiljenin. Mitään sellaista en osannut odottaa.
Äiti avasi silmänsä ja katsoi minua pyörryttävän vihrein silmin. Hätkähdin hänen kiiluvaa katsettaan ja viirupupillejaan.
"Sisimmältäni olen kulkija."
Seurasi ensimmäinen tarina, jonka talletin visusti sekä sanelukoneelle että säilömuistiini.
En viihdy yhdessä paikassa kuin hetken. Se on ehkä itsekästä, mutta niin se vain on. En ole tapellut vastaan, koska olen ymmärtänyt elämän virran aina. Meidän on kuljettava mukana, istahdettava vieraiden pitoihin, tanssittava ja paettava kenties henkemme edestä. Oman pesän rakennus on pahinta harhaa, mitä kuvitella saattaa.
Ei ole mitään omaa, vaikka sinä niin kuvittelet. Me olemme kaikki samaa vellovaa massaa, yhteistä ihmisyyttä. Vaikka olet pysäyttänyt minut vaihtamaan vaippoja, viettämään jouluja ja saattamaan kouluun, en ole sinun omasi.
Minä olen patistanut sinua tutkimusretkille. Näyttänyt esimerkkiä. Olet kuitenkin erilainen. Haluat pensasaidalla ympäröidyn takapihan, täsmälleen samana toistuvan vuosittaisen kuusenkoristelurituaalin ja ymmärrettävän määrän tuttavuuksia, jotka tietävät, mitä juuri sinä ajattelet sienestyksestä, ääniteknikon hommistasi ja tarpeestasi pestä hampaat kolmesti päivässä.
Sinä näet minut yhdenlaisena, muut omanlaisinaan. Mutta kaikki me olemme enemmän kuin vain toisten antamat ääriviivat, arvaan että sinäkin; pullistelemme yli rajojen, jätämme vanaa peräämme, muovaudumme yhä uudestaan, kun hinkkaudumme uusia kokemuksia vasten.
Tiedän, äiti. Juuri siksi haluan tutustua sinuun, kuulla vihdoin ääntäsi pidempään! Olit niin paljon poissa, että kaipaukseni ehti monesti muuttua katkeruudeksi. Retkistäsi kuiskittiin, mutta kukaan ei tiennyt niistä mitään tarkkaa. Tiesin, että sinulla oli jokin salaisuus, mutta en saanut ikinä jäljistäsi selvää.
Äidin korvat värähtävät oudosti pystyyn, kuin kuullakseen kaukaisuuden kutsun. En voi olla kummastelematta, minkälaiset erikoiset hermosoluyhteydet hänellä oikein on, millaisia välittäjäaineita hänen päässään erittyy. Kätken hymyni. Kas noin, absintti taisi juuri humauttaa aivojen dopamiinitason pilviin – puskien samalla äidin salatun sisimmän estoitta pintaan. Tiedän, ettei kipulääkitys sovi alkoholin kanssa yhteen, mutta luotan äidin eriskummalliseen kehoon: se on aina värähdellyt eri taajuudella kuin muiden, herkemmin ja silti sitkeämmin. Onneksi äitiä ei näytä oksettavan tai heikottavan.
Sinä ryhdyit ensin lukemaan psykologiaa, halusit tutkijaksi. Tiedän minäkin siitä maailmasta jotain. Annelin.
Annelilla oli kaikuva tutkijankammio, kolea koppi, sopukka, jonne mahtui vain kaksi kerrallaan. Se oli tehty siivousvarastosta eikä siellä ollut ikkunaa. Seinät oli maalattu kiiltävänvalkoisiksi, jotta tulisi avaruudentuntua. Niin vahtimestari sanoi. Nauroin silloin, mutta en myöhemmin.
Oli työpöytä, naulakko ja kirjahylly, eikä Anneli oikeastaan muuta tarvinnutkaan. Korkkinen ilmoitustaulu muistilappuja varten tultiin kiinnittämään seinään kuukauden kuluttua hänen tutkimussuunnitelmansa hyväksymisestä. Etnologian laitoksella ei kiirehditä. Ensimmäiseen lappuseensa Anneli kirjoitti: Kyky kulttuuriin on ihmisen keskeisin ominaisuus.
Ihmettelin Annelin järjestelmällisyyttä. Kynät olivat aina teräviä ja suorassa, lähdekirjallisuus aakkostetuissa riveissä, joita en malttanut olla pyyhkäisemättä kumoon. Anneli oli onneksi anteeksiantavainen ja niin kovin, kovin hellä rapsuttaja. Mutta sitten tapahtui jotain: Anneli ei saanut kirjoitettua enää yhtäkään tavua tieteellistä tutkimustaan, vaikka miten yritti. Toki hänellä oli pinkka muistiinpanolainauksia ajatuksen ja puheen keskinäisistä riippuvuuksista, irrallisia sanalistoja, piirustuksia, nuolikaavioita ja sekalaisia hypoteeseja. Mutta kirjoittaminen, siihen huone ei enää antanut lupaa vaan aloitti joka yrityksellä järjen vievän huminan.
Luulin ensin, että kyse oli loisteputkivalon särinästä, mutta vahtimestari puhui ilmanvaihtoputkistosta ja tuulettimesta. Emme pystyneet paikallistamaan ääniä, vaikka koputtelimme seinää katonrajasta ja kurkimme lampunkannattimien taakse pyörivällä tuolilla tasapainoillen. Jokin ritilä katossa oli, mutta humina ei tullut yksinomaan sieltä vaan tasaisena usvana joka puolelta; se kääri minut ja Annelin suhuvaippaansa.
Ajattelin joutuneeni nimenomaan avaruuteen. Ehkä koppi olikin osa tutkimusasemaa, jossa seurattiin luotainten etenemistä kohti taivaankappaleita. Minun tehtäväni oli selvästikin kuulostelu: iskeytyykö satelliitiksi lähetetty luotain Saturnuksen pinnalle vai jääkö se kuuliaisesti kiertoradalle, entä kuinka kaukaa ohilentoluotain saa kuvattua Jupiterin. Anneli ryhtyi kirjaamaan havaintojani muistiin. Autiomaan oletettuun hiljaisuuteen, äärettömään tyhjiöön, pakkautui ääniä lopulta vaikka kuinka paljon, konsertiksi asti.
Vähitellen olimme yhtä huonemetelin kanssa, Anneli ja minä; painauduimme toisiamme vasten, laajenimme itse itseemme emmekä päättyneet mihinkään.
Ehkä tämä oli laiskuuden huipentuma: ryhtyä tutkijaksi mutta pysähtyä paikoilleen. Anneli oli ollut niin kiitollinen omasta huoneesta, ettei ollut tullut edes ajatelleeksi kotoutumisvaikeuksia. Löydä rauhassa oma työskentelykulttuurisi, laitoksen amanuenssi oli sanonut. Mutta kuinka pitkä on rauha?
Luultavasti minun olisi vain pitänyt lähteä, jättää avaruuskupla ja sulkea ovi visusti takanani. Huone oli Annelin, ei minun; olin alun perin luikahtanut sisään kuin salamatkustaja.
Mutta en voinut jättää Annelia yksin juuri silloin, kun hänen tutkimuksensa ei edennyt.
Sitten keksin sen, ryhdyin tienviitaksi. Tulin ajatelleeksi, että tuuletinsuhina saattoi olla suomen sukulaiskieltä Äänisen eteläpuolelta. Siinä oli aaltoja ja tuulen ujellusta enemmän kuin suomessa. Khoo ss khoo ss khoo.
Maalasin mielikuvan, tarinanpalasen, jonka olin kuullut joltakin retkeltäni. Painoin käden Annelin silmille ja ohjasin hänet mukaan kuvaan. Näytin, miten ruostuneen portin takana heinikko hujotti kuivahtaneen keltaisena. Siellä makoili lapsi hiukset levällään, vielä vepsäksi naurava, pilvensiruille vilkutellen. Vuoden päästä sillä olisi edessään koulu ja venäjän kiemura-aakkoset, huonosti istuva koulupuku ja käskysade. Tytön äiti haaveili jo muutosta Vologdaan, kerrostaloasunnosta ja kauppakeskuksesta, ehkä vuorotyöstä makkaratehtaan linjalla, ja talutti isoäidin sisään suojaan keskipäivän auringolta. Isoäidin musta huivi oli hiestynyt otsalta. Lapsi katsoi, miten hikipisarat valuivat puroina korvaa kohti; monta mutkaa niillä matkassa, uomia, joista valita.
Miehet olivat lähdössä Ääniselle kalastamaan. Sieltä nousisi lohia vaikka kuinka, ja nieriää ja taimenia. Vaikka ei sinne ennen iltaa kannattaisi mennä, sillä pintavedet olivat lämmenneet jo linnunmaidoksi, aurinkoa ja rasvatyyntä oli ollut monta viikkoa. Illalla syönti vasta alkaisi, mutta johan sitä voisi matkaan lähteä. Viritykset olisi mietittävä valmiiksi. Syvänteille vai rantapenkoille?
Vepsää tuuletin meille kuiski. Niin sen täytyi olla. Čomad unt! Čomad matkad! Kauniita unia! Hyvää matkaa!
Päästin Annelin järvilohia tavoittelemaan, työnsin hänen kätensä taas kohti kirjahyllyä – kas Whorfia, niinpä tietenkin – sitten loikkasin eteenpäin.
Äidin silmät viiltävät reittiä hämärän läpi ikkunaan, ehkä ulkona vellovan pimeydenkin halki, etsivät jotain, hyppäävät taas toisaalle. Minua äiti ei katso, vaikka istun häntä vastapäätä keinutuolissani. Katse menee aina ohi, pyyhkäisee ohimoa tai päälakea, ei keskity. Miten väsynyt olenkaan ollut äidin ikiliikkujasilmiin. Tänä yönä ne ovat kuitenkin erilaiset, vielä valppaammat kuin ennen. Valkuaiset ovat kadonneet, pimeydestä läikkyvät esiin vain kiilto, vihreät värikehät ja mustat pystyjuovat.
Minä olen päiväkodin ja naapurintädin kasvattama, en tämän naisen, joka huokui lämpöä, mutta saattoi kadota näköpiiristä silmänräpäyksessä. Hänestä en koskaan ennen ole saanut otetta, vasta nyt.
Vasta nyt hän avaa elämäntarinansa minulle ja miettii, mikä minua kiinnostaisi hänen loputtomissa matkoissaan, arvoituksellisissa tapaamisissaan. Nyt on minun vuoroni tavata hänet!
Jatka, jatka! Oliko Anneli sinun rakastettusi? Missä sitten minä sain alkuni?
Ruotsinlaivan noutopöydässä oli mätiä. Minä näin, miten ne kaikki ahnehtivat sitä, oranssina hehkuvia pallukoita, viiksiin tarttuvia limanuljaskoja. Esko ei kuulunut siihen kaiken tieltään jyräävään karjalaumaan, vaan hän siemaili viiniä ikkunapöydässä. Velkataakoistaan huolimatta mies mietti innoissaan, kuinka pelastaisi poukkoilevat bisneksensä, uskaltaisiko seuraavaksi vetää puumerkkinsä sopimukseen, joka velvoitti opettamaan tietokonetta ääntämään ihmisten sanoja.
Eskossa minä näin kyltymättömän uteliaisuuden, jota tulevaisuudentoivoksikin kutsutaan. Sama into on riivannut minua lapsuudesta saakka. En malta olla kurkkimatta joka paikkaan, koettaa hiukan tätä, hiukan tuota. Olimme Eskon kanssa hetken hyvä pari, kutitimme toisiamme yhä uusin kysymyksin.
Oli kuitenkin muitakin, oli Anders, häntä minä seurasin jopa hyttiin, kun Eskokin suostui. Andersilla oli herkät kädet ja luomiskausi meneillään. Hän keräsi vaikutteita, uskoi löytävänsä niitä aitoina juuri risteilyiltä. Ryhdyin muusaksi, sillä halusin nähdä, millainen taideteos Andersilta syntyisi. Grafiikkaa se oli. Pyöreitä palloja vieri vieressä, limittäin ja lomittain, kohoilevana alati muotoaan muuttavana mattona. Harmaasta pallomerestä nousi esiin Eskon pää laatikon kainalossa, sitten minä vatsani paljastaen, kerrankin auliina ja antavana. Sellaisen teoksen Anders teki ja myi eteenpäin, mihinkähän taidemuseoon sekin työ on päätynyt. Ihmisanti, niin Anders uhosi sen nimeävänsä.
Lohenmätiä, turskanmätiä. Ne minä muistan sinun isistäsi. Olen minä hetken heillekin ollut, innostus.
Sinä ajattelet, etten ole tarpeeksi omistautunut sinulle, etten ole sinun omasi. Mutta en ole koskaan ollut edes itseni oma. Minä haluan olla tarkkailija ja lipua ihmisestä toiseen. Sillä tavalla näkee eniten, kun ei pyydä katseita vaan katsoo itse. Miksi läiskyttää vain lätäkköä, kun ihmisyyden eri sävyt hahmottaa vasta kauempaa, koko merenpinnan liikkeistä, vuorovedestä? Tarinat vyöryvät toisten yli ja lomitse, mutta ne auttavat ihmistä, jos niiden kumuun ei turru.
Luulisin, että ymmärrät. Sinäkin osaat herkistyä äänille, vaikka pysyttelet aloillasi. Jätit psykologianopinnot ja tuotat nyt taustamaailmoja mitä kummallisimpiin esityksiin. Pysyt valokeilan ulkopuolella, pimeydessä, mutta elät mukana ja vahvistat tunnelmaa. Ellet sitten ajautunut sinne vastoin tahtoasi, rajannut elämänpelossasi itseäsi takanurkkaan. Ehkä et uskaltanutkaan jatkaa psykologian ja ihmismielien parissa.
Olen pahoillani, jos minä olen saanut aikaan lukkiutumisesi, vahingossa. Tarkoitin muuta: vapautta, rohkeutta, seikkailuja, elämään ja ihmisiin heittäytymistä. Sinä ehkä aistit vain oven paukahduksen – ja sitten hiljaisuuden.
Vaivaannun. Niin kuin en olisi itseäni pohtinut, liiankin kanssa! Ei puhuta minusta, äiti. Pysy aloillasi, siinä nojatuolissasi. Älä tule lähemmäs, äläkä kiemurtele.
En halua hänen tassuttelevan viime metreillään noin vain, kevyen pehmeästi ja vaivatta, lopullisesti ylitseni. Saalistaja olen nyt minä.
Minä olen ujuttautunut vastaantulevan mieleen, eläytynyt ja tarttunut mukaan, mutta auttanut aina hädän hetkellä, ajanut ajatuksia takaa niin että ne eivät jää paikoilleen pyörimään vaan lehahtavat sivummaksi, tekevät tilaa.
Evakko-Liisi oli yksi surkeimmista. Sen kanssa palasin itään monen monituista kertaa. Kansakoululla täytimme kuorma-autoja, isossa tungoksessa. Kello oli neljä yöllä. Lapset itkivät, mutta muutama mies porstuassa kuorsasi, yritti hetken saada lepuutettua itseään ennen kuin velvollisuudet taas kutsuisivat. Liisi auttoi minkä pystyi. Pakkasi nyyttejä, lohdutteli, jakoi jäljellä olevia leipäpalasia. Kolme vuorokautta Liisi oli nukkumatta siinä rytäkässä, kun viiden kylän lapset piti kaikki saada kiiruusti matkaan, eikä ollut kuin kaksi raihnaa autoa. Oli siinä muutakin murhetta, Liisiltä oli juuri pikkuveli kuollut Ilomantsissa, 18-vuotias vapaaehtoinen, sinisilmäinen Eero Akseli. Vanhurskasten lepoon, Liisi hoki itselleen, sinne Eerukka pääsi, maallinen maja vain haudattiin, ilojuhlat koittavat sitten taivaassa. Vaan niin ne itkivät miehiset miehetkin sankarihautajaisissa, kaikki enot, eivät auttaneet papin puheet niitäkään.
– Keitä likka teetä, jos ei täältä muuta kuumaa saa, joku mies ärjyi. – Ai saatana, kun puskee mätää tää ukkovarvas, kyllä se on niin kipee ollutkin siitä paleltumisesta lähtien.
– Keitän, keitän, mutta tuolla olisi neljä orpoa, niille pitäis varmistaa kyytipaikka seuraavaan lähtöön, Liisi huolehti.
Paha oli katsoa lapsia kuorma-auton kyydissä. Annoimme niille täkkejä pehmikkeiksi ja mitä vain keksimme, mutta huono niiden siellä oli. Kylmä ja vaarallinen matkustuspaikka sellainen lava, mutta ei ollut muutakaan. Sitä se Liisi itki, että olisi voinut villatakkinsa päältään antaa, vaan kun ei tiennyt kenelle niistä. Tappelu siitä olisi tullut. Unissaan Liisi antoi nuttunsa, monta kertaa, mutta aina puhkesi myrsky, joka heitti koko kuorma-auton kumoon ja lapset sikin sokin tielle. Luonnoton jyminä vain kaikui taustalla.
Minä ajoin ne unet Liisin päästä ja kehräsin uusia tilalle, rauhallisempia ja valoisampia. Ei kukaan voi tietää, millä hetkellä joutuu temmatuksi pois tästä maailmasta, mutta turha sitä on joka yö säikkyä. Muuten eivät hermot kestä.
Annoin Liisille lohdullisen lapsuudenhaavikon, lehtien havinaa ja nuoria hoikkia varsia, huminaa sen kaiken jylyn ja räiskeen sijaan. Oli siinä ehkä järvikin, tai puro ainakin, kevyt solina ja eteenpäin tyynesti soljuva virtaus. Siihen se kuvitteli itsensä, polunvarteen tallustamaan. En jäänyt seuraamaan, mikä metsänrajassa odotti, mutta kyllä sinne auringonsäteitä ylsi välkehtimään.
Kun äidin sotatarina loppuu, hellyn hieman. Nostan hänet syliini nukkumaan; hän on käynyt niin pieneksi, että mahtuu kerälle vatsani päälle. Silittelen hänen silkinpehmeää kissanturkkiaan. Vihdoin, kuollessaan, hän on paljastanut perimmäisen olemuksensa, enkä siltikään osaa avata hänen salaisuuttaan.
Arvaan, ettei äiti enää avaa suutaan, vaikka tarinoita olisi varmasti vielä useita, loputtomasti. Äiti on lähtemässä, kevenee kevenemistään kunnes haihtuu ja sormeni harovat vain lämmennyttä ilmaa. Kenties lääkärit toteavat hänen kuolleen jo iltapäivällä nojatuoliinsa, minä intän vastaan ja vapautan sanelutallenteet ilmoille todisteina koko yön kestäneistä keskusteluistamme.
Ja sitten: keinutuolin niiskauksia, kissan hyrinää, tuntitolkulla!
Mitä lääkäreistä, mitä konkreettisesta ruumiista. Äiti vaelsi ihmisestä toiseen, katsoi lähemmäs kuin kukaan toinen ja samalla niin kauas, että yksilöt katosivat ihmismereen. Miten hän sen teki? Miksi minä en perinyt tällaista ominaisuutta, ihmisenlukuaistia, tajuntayhteyttä toisiin? En keksi muuta selitystä kuin sen, että äiti oli luonnonoikku, kummallinen kissamieli. Minun päätettäväkseni jää, kuinka paljon hänen kertomuksiaan muokkaan, jotta saan ne omaan suuhuni sopiviksi, mitä lehtiä lähestyn, poseeraanko angoravillapaidassani vai nahkaliivissäni. Minä sain tämän lahjan, perkasin esiin nämä tarinat; aion aloittaa elämäni uudelleen, vihdoin kiinnostavasti.
Jos jäljittelen tarpeeksi kauan, pääsen ehkä lopulta oikeille jäljille.
Anni Nupponen
Valkoisen kissan kuolema
Missään ei näkynyt verta. Iso valkoinen näytti siltä kuin nukkuisi kyljellään. Vasta kun kiersin ruumiin niskapuolelle, haava paljastui.
"Selviääkö siitä mitään?" kysyin rikospaikkatutkija Mouruselta.
"Pitää lähettää avattavaksi", tutkija vastasi. "Niska on sellaista sotkua, että on mahdoton sanoa kuoliko kolli kun siru revittiin irti, vai kolkattiinko hänet aiemmin."
"Entä mikrosiru?"
"Tämä on vaurioitunut. Hyökkääjä varmaan vahingoitti sitä epähuomiossa, kun hänet keskeytettiin. Mutta pystyin lukemaan osittaiset tiedot. Sirun mukaan tämä on Gorbatshov, venäläinen emigrantti. Viimeisin tunnettu osoite on Virossa."
"Entä se silminnäkijä?"
"Tuolla konstaapelin kanssa", tutkija sanoi ja osoitti viiksellään olkansa yli. "Sattui onneton paikalle väärään aikaan ja vaikuttaa aika hysteeriseltä."
Menin silminnäkijän ja tätä rauhoittelevan konstaapelin luo. Silminnäkijä oli soma rotukissa, turkki järjestyksessä ja koristepanta kaulassa. Itse en ollut aamulla ehtinyt edes naamaani pestä, joten lipaisin näön vuoksi tassuani ja siistin sillä kasvoni korvaa myöten.
"Maukulan poliisista tarkastaja Misuliina Miisander", esittäydyin ja näytin korttini. "Tekö näitte tekijän?"
"En ehtinyt nähdä paljoakaan", silmännäkijä sanoi. "Voi, se oli niin kauheaa! Minä vain kuljin ohi – ei olisi pitänyt oikaista, mutta tämä oli ennen siivo kuja."
"Aivan niin. Ja voitteko kertoa, mitä näitte?"
"Kuulin rääkäisyn ja… En millään olisi uskaltanut tulla katsomaan, mutta ajattelin että jos joku onneton kujakatti on vaikka juuttunut roskikseen."
"Kuulkaapa, jos konstaapeli vie teidät asemalle. Ja ottaa teiltä lausunnon, kun olette vähän rauhoittunut."
En jäänyt odottamaan vastausta, vaan palasin ruumiin ja Mourusen luo. Ambulanssi oli jo saapunut, ja isoa valkoista oltiin parhaillaan siirtämässä ruumissäkkiin.
"Miksi minut edes hälytettiin tänne?" jupisin tutkijalle. "Olin oikein mukavalla kerällä, kun käsky kävi."
"Eikös tapahtumapaikalla saa parhaan käsityksen rikoksesta? Minä jatkan joka tapauksessa vielä täällä, voit hyvin palata piiriin."
Nostin trenssin kauluksen ylös. Kevät oli saapunut Maukulaan, mutta tuuli oli kylmä ja raaka. Vilkaisin ympärilleni. Kujankäänteessä ei ollut mitään ihmeellistä, ei mitään näkyvää syytä, miksi Gorbatshov oli otettu hengiltä juuri täällä. Ilman rotukissan sattumista paikalle surmaaja olisi saanut tehdä työnsä aivan rauhassa. Nyt tekijä oli päässyt karkuun, ja vaikka Mourunen olikin taitava, hän tuskin löytäisi mitään paon jälkiä.
Juttu alkoi mutkistua, kun oikeuslääkäri Viirunen kertoi minulle ruumiinavauksen tulokset.
"Hänet lyötiin ensin tajuttomaksi. Sitten surmaaja leikkasi niskanahan auki päästäkseen käpäliksi siruun", selitti Viirunen. "Tekotavassa ei oikeastaan ole mitään uutta tai tunnusomaista. Mikrosiru on kuitenkin kiinnostavampi."
"Niin, sen mukaan tämä on venäläinen kissa Gorbatshov."
"Siru on kyllä Gorbatshovin, mutta ruumiinavaus paljasti, että se on äskettäin vaihdettu. Huomaat varmasti nämä arvet tässä? Ne ovat sen verran tuoreita, ettei siru ole ollut tämän kissan niskassa montaakaan viikkoa."
"Älä nyt vaan sano, että siru ja ruumis eivät täsmää!" parahdin. "Millä tämän nyt tunnistaa?"
"Voin laittaa etsintäkuulutuksen, mutta toistaiseksi tämä ruumis on Katti Meikäläinen", Viirunen sanoi. Hän ojensi minulle rakeisen tulosteen. "Tässä on rekisteröintikuva oikeasta Gorbatshovista."
Kuvassa oli samannäköinen, iso valkoinen kissa kuin metallipöydällä makaava ruumis. Samanlaisia katteja oli satoja, ellei tuhansia. Mutta missä oli oikea Gorbatshov?
"Minun täytyy ottaa selvää tästä tyypistä", pohdin ääneen. "Koska joku oli valmis tappamaan tämän onnettoman, jotta saisi Gorbatshovin sirun. Kerro heti, jos saat jotain selville."
Kohta pyörittelin pöydälläni rajavartiolaitokselta saatuja tietoja. Kävi ilmi, että Katti Meikäläinen oli ylittänyt rajan Gorbatshovia teeskennellen muutama päivä aiemmin. Hän oli saapunut Suomeen Virosta.
"Virolainen kissa, jonka siru päätyy toisen kissan niskaan", pohdin puoliääneen. "Mistä langanpäästä tätä nyt lähtisi purkamaan?"
Mietteeni keskeytyivät, kun poliisilaitoksen johtaja Kupari kävi pyytämässä minut puheilleen. Johtaja oli iäkäs, iso punainen kissa, joka alati natusti kanatäytteisiä kissannameja. Hänen raukean ulkokuorensa alla piili kuitenkin terävä saalistaja. Harva oli kuullut hänen kehräävän.
"Viron kissakonsulaatti vaatii minulta selitystä", johtaja sanoi. "Kuka tämä Gorbatshov oikein on? Ne tuntuivat haluavan hänet pikaisesti takaisin – tai sen, mitä hänestä on jäljellä."
"Ei ruumis edes ole Gorbatshov. Viirunen sai selville, että siru oli vaihdettu toiselle kissalle."
"Väärä ruumis, ja oikea kissa kateissa", johtaja sanoi ja ruksautti kissannamin poskihampaillaan kappaleiksi. "Sinä jatka...