Josh Lanyon

KUMMITUSTALO

Suomentanut Paula Merensuo





KUMMITUSTALO
ISBN 978-952-5261-29-5
Alkuperäisteos Ghost of a Chance, Josh Lanyon © 2014
Suomentanut © Paula Merensuo
Kansi KB Smith
Kannen kuva Anastasios Kandris; Shutterstock

Telum Saxum, 2017

Kaikki oikeudet pidätetään.
Lyhyttä sitaattia lukuunottamatta mitään osaa tästä teoksesta ei saa toisintaa millään menetelmällä ilman oikeudenomistajien etukäteen antamaa kirjallista lupaa.

Tiedustelut: www.telumsaxum.fi

Tämä kirja on fiktiota. Kaikki yhteydet eläviin tai kuolleisiin henkilöihin ovat täysin sattumanvaraisia.
Sisällysluettelo

Nimiö
Copyright
Kirjasta
Luku 1
Luku 2
Luku 3
Luku 4
Luku 5
Luku 6
Luku 7
Luku 8
Luku 9
Luku 10
Kirjailijasta
Yli vuosisata sitten illusionisti David Berkeley teki itsemurhan meren rannalla sijaitsevassa kartanossaan tuomiten siten rauhattoman henkensä vaeltamaan ikuisesti. Tai niin paikallinen legenda tietää kertoa...

Professori Rhys Davies, osa-aikainen parapsykologi, kirjoittaa kirjaa kummittelusta Kaliforniassa ja uskoo, että Berkeley Housen murentuvista raunioista saa mahtavan luvun - jos pääsee taloon ja sen maille. Ainoa este on ynseä poliisi Sam Devlin, joka ryhtyy omasta aloitteestaan katsomaan Rhysin perään. Kuten esteet yleensäkin, Devlin on iso sellainen.

Mutta kuten sanotaan, mitä isompia ne ovat, sitä kovempaa ne kaatuvat...

Luku 1

Kuten filosofit sanovat, nerouden ja tyhmyyden välinen raja on perin ohkainen.

Oikeastaan kyseessä eivät olleet filosofit vaan Nigel elokuvassa Hei me rokataan, mutta asian ydin pitää silti paikkansa. Jonka vuoksi päätös, joka tuntui täydellisen hyvältä ajatukselta sillä hetkellä – nimittäin Oliver de la Motten kuistin ikkunan auki kampeaminen ja siitä sisään ryömiminen – osoittautui todella huonoksi.

Ei niin ettenkö olisi yrittänyt käyttää Oliverin lähettämää avainta. Olin yrittänyt hyvän tovin ja käännellyt sitä pahuksen kapinetta jokaiseen mahdolliseen suuntaan – mikä ei ole helppoa aamukolmen pimeydessä, eikä myöskään miellyttävää kostean merituulen puhaltaessa niskaan ja liian suuriksi kasvaneitten pensaitten kahistessa ympärillä. En kyllä ole herkkähermoinen tyyppi, tai en pystyisi jahtaamaan aaveita työkseni – tai siis harrastuksekseni. Kukaan ei jahtaa aaveita työkseen.

Kun en saanut avainta toimimaan, hyppäsin alas kuistilta ja kiersin taloa kunnes löysin lukitsemattoman ikkunan. Vedin esiin taskuveitseni, vipusin sillä ikkunan auki, heilautin itseni ylös, työnnyin sisään...

Ja silloin helvetti pääsi irti.

Jokin syöksähti pimeydestä, tarttui minua vyötäisiltä ja paiskasi lattiaan. Puulattiaan. Hyvin kovaan. Häntäluuni, kyynärpääni ja kalloni ottivat tuskallisesti kontaktia. Lasini lensivät päästä.

”Kristus!” ulvaisin koettaen päästä irti.

”Arvaapa uudestaan”, murahti matala ääni.

Ihminen.

Ilman muuta ihminen. Mies. Ilman muuta mies. Painin ainakin kuuden jalan pituisen, tiukkalihaisen miehen kanssa. Alastoman tiukkalihaisen miehen. Taatusti en ainakaan Oliverin, joka on iältään kuusikymmentä ja jotain ja rakenteeltaan kuin Vaahtokarkkimies. Eikä kenenkään muun pitänyt olla talossa. Oliko päällekarkaajani murtovaras? Kaverin lihakset olivat kuin kiveä – mistä puhuen: jysäytin polvellani ylöspäin ja kovaa.

Hänen keuhkonsa tyhjenivät raivostuneella puuskahduksella. Raskas paino putosi pois päältäni. Kierähdin ympäri ja koetin ryömiä kauemmaksi, mutta allani oleva matto luisti niin etten päässyt etenemään. Pieni pöytä rysähti kumoon ohittaen täpärästi pääni, ja kuulin jonkin lasisen räsähtävän lattiaan.

”Senkin pikku paskiainen”, sanoi murtovaras, joka ei ehkä ollut murtovaras.

Koetin päästä pakoon, mutta selkärangalleni jysähti polvi ja painoi minut litteäksi. Oikeaan käsivarteeni tartuttiin, ja se kiskaistiin taakse niin lujaa, että ajattelin sen menneen sijoiltaan. Kipu oli tajuttoman kova. Lakkasin vastustelemasta.

Pimeydessä ei kuulunut hetkeen muuta kuin epätasainen puuskutuksemme. Sitten mies kurottui sytyttämään pöytälampun.

Näin sumeasti metsällisen käpäläjalkaisia huonekaluja, hehtaareittain parkettilattiaa ja lauman pölykoiria. Erotin hämärästi silmälasini; ne olivat vähän matkan päässä, leveän rahin alla.

”En ymmärrä mitä täällä on tekeillä”, sain sanottua.

”Mitä osaa et ymmärrä?” hän kysyi yrmeästi.

Kuka sinä olet?”

Sitä kysymystä hän ei varmastikaan odottanut. ”Kuka helvetti sinä olet?” Hän ei keventänyt painetta selkäpiiltäni, mutta hänen äänensävyssään oli jotakin... aavistus epäilystä vihamielisyyden alla.

”Rhys Davies. Olen... Oliverin ystävä.”

Hän päästi inhoavan äänen. ”Aivan niin, sinä ja jokainen muu halpa perseenjakaja suuremmissa metropoleissa— ”

”Halpa perseenjakaja!” Inhottaa myöntää että tuo kuulosti ihan liikaa vingahdukselta tullessaan ulos suustani. Se taas johtui osittain siitä, että jokaisella hengenvedollani imin sisääni houkuttelevaa juuri lakanoista nousseen miehen tuoksua. Hän oli käynyt suihkussa ennen vuoteeseen menoa, ja hänen unenlämmittämän ja saippuaisen ihonsa tuoksu teki minut levottomammaksi kuin pelko, että hän oli murskaamaisillaan selkänikamani.

”Voi anteeksi”, hän sanoi kuulostamatta lainkaan pahoittelevalta. ”Halpa on väärä sana. Ne sellaiset eivät ole koskaan halpoja.”

”Ne sellaiset?” toistin. ”Minä en ole... olet käsittänyt kaiken väärin.”

”Niinköhän?” Hän kuulosti välinpitämättömältä. Kysyin hiukan vaikeasti: ”Voisitko päästää käsivarteni?”

Hän päästi käsivarteni. Se putosi velttona alas. Taivuttelin sormiani yllättyneenä, kun ne tuntuivat yhä toimivan.

”Mitä sinä teet täällä?” hän kysyi. ”Oliver on poissa kaupungista seuraavan kuukauden.”

”Voisin kysyä samaa sinulta.”

”Minä kysyin ensin.” Hän taputteli minua reippaan, persoonattoman tehokkaasti. ”Jos et ole yksi Oliverin hupipojista, niin mikä sinä olet miehiäsi? Reportteriko? Et ole murtomies, se on selvää.”

”Sanoinhan jo sinulle kuka olen”, tiuskaisin. ”Olen Oliverin ystävä. Hän kutsui minut. Saan asua täällä.”

Hänen painonsa siirrähti pois selkäni päältä, ja hän kuljetti käsiään jalkojeni ulkosivuilla – ja sitten sisäsivuilla. Hän näytti tietävän mitä oli tekemässä, mutta vähintäänkin tunkeilevaa se oli.

”Etkö ole koskaan kuullut koputtamisesta?”

”En tiennyt kenenkään olevan kuulemassa koputteluani. Kokeilin omaa avaintani – avainta, jonka Oliver lähetti minulle. Se ei sopinut lukkoon.”

Omaa avaintasi?” Hän tunnusteli haarojani tavalla, joka tuntui tarpeettoman tuttavalliselta. Ja sävyyn, josta en pitänyt, hän sanoi: ”Siltä näyttää.”

”Hei! Miksi siis kopeloit?” Peräännyin niin paljon kuin yleensä voi kun päällä on satakunta kiloa miestä painamassa lattiaan.

Hän epäröi mutta vain hetken ennen kuin vetäisi takataskustani lompakon. Hän kävi sen läpi kiirettä pitämättä.

”Rice Davies”, hän sanoi.

”Se lausutaan Reece”, huomautin vaimeasti. ”Niin kuin Reese’s Piece.”

Miksi kummassa sanoin tuonkin?

Hänen ääneensä punoutui huvittuneisuutta kun hän jatkoi: ”Kymmenen neljäviisi, Oakmont Street Länsi-Hollywoodissa. Olet kaukana kotoa, Reece.”

Kyllä, olin kääntynyt vasemmalle Outer Limitsin jälkeen. ”Saanko nousta ylös?”

”Hitaasti.”

Hän siirtyi pois ulottuviltani kun nousin irvistellen ylös. Nostin katseeni häneen – hyvin korkealle. Hän oli iso ja sumea ilmestys; sain vaikutelman tummasta tukasta, leveistä hartioista, jotka kapenivat kohti tummempaa kohtaa, ja loputtoman pitkistä ruskeista sääristä.

”Voisinko saada lasini?”

Sumea ilmestys kumartui, otti silmälasini ja ojensi ne minulle.

Siirryin sohvalle ja panin lasit päähäni. Käteni eivät olleet aivan vakaat. En ollut juuri tapellut. Ei niin että Akatemia olisi pelkkää autereista yhteisymmärrystä, mutta yleensä me emme päädy painiskelemaan lattialla.

Mies, joka istui nyt kookkaalla rahilla minua vastapäätä, terävöityi välittömästi silmissäni. Hän ei ollutkaan aivan alasti. Hänellä oli päällään puuvillaiset bokserit, joissa oli pieniä punaisia ja sinisiä signaalilippuja. Ohut puuvilla oli hyvin valkoista hänen ruskettunutta ihoaan vasten.

Hän tuijotti vuorostaan minua, yhtä uteliaana.

Hänen musta tukkansa oli pörrössä – mikä saattoi johtua improvisoidusta painimatsistamme. Hänen silmänsä olivat hyvin vihreät päivettyneissä kasvoissa. Hänen kasvonpiirteensä olivat liian karkeat ollakseen hyvännäköiset. Hän näytti... häijyltä. Mutta hän ei ollut aivan niin roteva kuin miltä oli tuntunut pimeässä. Noin kuusi jalkaa lujia luita ja kovia lihaksia.

”Olet Oliverin sukulaispoika”, arvasin, hieroskellen venähtänyttä olkapäätäni. ”Se poliisi.”

Jokin muuttui hänen ilmeessään, sulkeutui.

”Terävä poika. Niin olenkin. Sam Devlin.”

En tiennyt mitä sanoa. Asioitten kehkeytyminen tähän suuntaan ei ollut ainakaan mieluisaa.

”En tiennyt sinun oleskelevan täällä.”

Hän nosti tummaa kulmaa. ”En tiennyt että tarvitsen luvan sinulta.”

”Se vain... Tulin tänne tekemään töitä.”

”Mitä sinulla on mielessäsi?” hän kysyi kuivasti.

Muistin miten kiireettömästi hän oli juuri kopeloinut minua, ja tunsin kasvojani kuumottavan tavalla, mikä ei ollut minulle luonteenomaista.

”Opetan paranormaalin tutkimuksen kurssia UCLA:ssa”, sanoin. ”Kirjoitan kirjaa aavejahdista Kalifornian rannikolla. Oliver pyysi minua asumaan täällä muutaman päivän kun tutkin Berkeley Housea.”

Tuskinpa kovin moni ihminen näkee tuota tiettyä ilmettä Sam Devlinin kasvoilla. Hetken kuluttua hän napsautti suunsa kiinni. Hän tarkasteli minua kaventunein, vihrein silmin.

”Kas vain”, hän sanoi leppoisasti. ”Haamujengiä.”

Vihaan tuota termiä. Vihaan sitä elokuvaa. Niin, no, onhan siinä hauskojakin kohtia: Rick Moranis Louis Tullyna on hillittömän hauska – mutta oikeasti. Ei hyväksi imagolle.

”Parapsykologia on tieteenala”, sanoin tiukasti.

”Aivan, omanlaistaan tiedettä.” Hän tarkasteli minua osoittamatta varsinaista mielihyvää. ”Eiköhän tämä käy”, hän sanoi lopulta. Hän asetti kätensä lihaksikkaille reisi...