ISBN 978-952-7190-60-9

Kansi: Elina Salonen
Tekninen toteutus: Keski-Suomen Sivu Oy

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Annalle

ENSIMMÄINEN LUKU

Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon

minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.

Ei toinen ihminen milloinkaan

tämän astunut portista hautausmaan.

Minä vierailta silmiltä vartioin

sen hautoja, jotka ma itse loin.

Ne haudat on hautoja ystäväin,

missä jokaisessa on itseäin.

Niissä talletan aarretta kalleintain:

oman sieluni lapsia, muistojain.

Uuno Kailas: Mysterio

VAINIKKALA, KELLO 23:56

– Mitä helvettiä?

– Hei toimittaja.

– Mitä täällä tapahtuu?

– Se on sitten Vainikkala.

– Mitä?

– Että rajalla ollaan. Monessakin mielessä.

– Sinähän vuodat verta.

– Minua on ammuttu päähän.

– Täytyy soittaa apua!

– Keskity Tuohipuu. Onko sulla mankka päällä?

– Kuiskaa minulle, Juhani, kuka sinua ampui?

– Tämä on nyt se viimeinen haastattelu. Yksinoikeudella.

MOSKOVA, kuusitoista tuntia aikaisemmin

TOIVO TUOHIPUU, toimittaja

Saavun taksilla asemalle. Manageri Niilanen ja junakuski tulevat kättelemään. Sanon matkan menneen hyvin ja pahoittelen haukottelua. Lähdin Helsinki-Vantaalta aamuyöllä.

Polttelemme tupakat. Paitsi minä, joka en polta.

Niilanen kysyy, miksi Moskovan rautatieasema on nimeltään Leningradski. Myönnän asian olevan minulle arvoitus. Niilanen tiedustelee, mihin nuortenlehteen pääsee tuolla yleissivistyksellä, hän saattaisi hakea kesätöitä. Vastaan, että edustamani lehden ydinkohderyhmä ei varsinaisesti ole nuoriso. Niilanen kertoo pilailleensa. Hänelle on tullut Varsinais-Suomen johtava porvarikääre koko elämän ja puoleen hintaan. Päätoimittaja on vanhoja koulukavereita.

Jätän tiedon huomioimatta. Niilanen arvailee levikkiämme. Kolme–neljäsataatuhatta? Kerron yltävämme noin kahteensataantuhanteen viikoittaiseen lukijaan. Niilanen näyttää järkyttyneeltä. Hänen yhtyeensä viimeistä sinkkua on myyty kaksi- ja puolisataatuhatta kappaletta, ja twitter-seuraajia on puolisen miljoonaa. Instagramissa saman verran.

Tekisi mieli kysyä, mitä instrumenttia manageri yhtyeessä soittaa, mutta jätän kysymättä.

Niilanen vetää takkia tiukemmin päälleen ja sylkäisee maahan. Tuuli tuo pärskeitä suuntaani. Alan katua koko keikkaa. Tunnelmaa keventääkseni kysyn, miten eilinen konsertti onnistui. Niilanen ei vastaa vaan sylkäisee uudelleen. Sitten hän kysyy, eikö internet ole toimittajalle tuttu keksintö. Siellä kerrotaan aika laveasti yhtyeen tuoreimmat kuulumiset.

Näytän nolona näppäinmallin kännykkääni ja Niilanen pyörittelee silmiään. Näin puutteellisesti varustautunut toimittaja selvästikin loukkaa hänen kunniaansa.

Oikeassa hän silti on. Pitäisi hankkia älyvehje, vaikka päätoimittaja Kärnä ei sitä kustannakaan. Pahoittelen tietojeni vähäisyyttä ja kerron, että juttuaihe annettiin minulle toissapäivänä. Kärnä kutsui minut silloin huoneeseen huutamalla.

Hän oli saanut idean.

HURMA! Tee juttu siitä Juhani Hurmasta. Siitä, joka esittää niitä Kailaan runoja. Kärnä tohisi innosta. Hänen mielestään tasokas reportaasi koko kansakunnan vävypojasta antaisi lukijoillemme juuri sellaista lisäarvoa, jota mediamaailmassa nyt kaivattiin. Mainostajista puhumattakaan, lisäsin mielessäni. Ilmoitin olevani politiikantoimittaja, en poptoimittaja. Bändistä tunsin tuskin nimen. Eikö orkesterin perään siis löytyisi nuorempaakin lähtijää. Pleikkaria pelaamasta.

Kärnän sormi nousi pystyyn. Nykyajan mediamaailmassa ei lokeroida, hän sanoi, eikä politiikka myy, jos ei lasketa seksiskandaaleja ja persuja. Joita on tässä maassa liian vähän.

Kohotin kulmakarvoja viimeiselle. Tarkoitin tietysti seksiskandaaleja, Kärnä murahti. Hänen mukaansa poliitikot ovat täällä pääosin umpitylsää virkamieskuntaa, jonka haaveena ei ole sivallella naisen pakaroita pornoluolassa vaan opposition vastaesitystä puhujanpöntöstä käsin. Juhani Hurma sen sijaan, Kärnä huusi, häntä maa rakastaa.

Päätoimittaja uskoi vakaasti, että oikealla näkökulmalla toteutettuna maamme johtavan vientitoivon elämäntarina kiinnostaa varttuneempaakin lukijakuntaa, teineistä puhumattakaan. Kärnän mielestä jutussa olisi hyvä tarinoida Hurman urasta myös opetuksellisessa hengessä. Valistaa nuorisoamme siitä, kuinka koulutien käyminen loppuun antaa hyvät eväät elämää varten. Kärnä huokasi. Sen tyttö oli lintsaillut koulusta taas. Päätoimittajaa ei myöskään haittaisi, jos Hurman suuhun saisi kirjoitettua muutaman varoituksen sanan esiaviollisen seksin vaaroista. Pääjutun kylkeen vähän infoa levymyynneistä ja kainaloon joku fanihaastattelu, suomalaisen, ei venäläistä.

Ja vielä loppuun jotain huumeiden, alkoholin ja tupakan turmelevaisuudesta, ehdotin leikilläni. Kärnä nyökkäsi vakavana.

Tosissani kysyin, voinko kirjoittaa salanimellä. Kärnä piti sitä vitsinä ja uskoi minun vielä ymmärtävän aiheen arvon. Tämä on nöyrä kädenojennuksemme viihteen suuntaan, hän julisti. Kun epäilin viihdepirun vievän lopulta koko raajan, Kärnä muistutti, että hänen luottotoimittajaansa, Toivo Tuohipuuta, odottaa yt-kierros siinä missä muutakin henkilökuntaa, ja konsernin ylin johto oli tehnyt hänelle suoraan sanomatta selväksi, että tarve on päästä eroon erityisesti varttuneemmasta toimittajakunnasta.

Tämä keikka on sinun urasi kannalta hyvin tärkeä, Kärnä sanoi.

Viimeinen mahdollisuutesi, hän tarkoitti.

Että täällä ollaan. Todellisuudessa epäilen keikkaa kostoksi siitä, etten suostunut häviämään päätoimittajalle tietokilpailussa viime pikkujouluissa hänen omalla ydinosaamisalueellaan, joka on Suomen poliittisen lehdistön kehitys vuosina 1890–1950.

Joten täällä ollaan itätuulessa palelemassa, tekemässä laadukasta ja kohderyhmän huomioivaa reportaasia, jossa ei unohdettaisi kasvatuksellisia elementtejä ja joka tehtäisiin hyvässä yhteistyössä yhtyeen ja manageri Antero Niilasen kanssa.

Mikä jottei, kunhan ehdoista sovitaan, Niilanen sanoi, kun soitin hänelle Kärnän kohtaamisen jälkeen.

Muistathan sopimuksemme, hän sanoo nyt, 48 tuntia myöhemmin. Vakuutan pitäväni kunniassa annettuja sitoumuksia. Niilanen nyökkäilee hermostuneesti ja huitoo minua hiljaiseksi. Hän kuiskaa yrittävänsä tavoittaa puhelimella ne kaksi pelleä, joiden takia palelemme asemalaiturilla.

Varattua tuuttaa.

Kaivan arkistotoimittajan tekemän yhteenvedon esiin. Wikipediasta kopioitu, tietenkin.

Juhani Hurma

Ikä: 36

Ura: Hurman Mysterio-yhtye on tähän mennessä tehnyt yhden kansainvälisen hittikappaleen The House, joka on englanninkielinen käännös Uuno Kailaan runosta Talo. Kappale nousi viime vuonna yllättäen menestykseen YouTube-internetsivuston avulla. Sitä on klikattu tähän mennessä yli neljä miljoonaa kertaa, ja single on noussut kansainväliseksi radiohitiksi. Yhtye voitti kotimaassaan ennätykselliset kahdeksan Emma-palkintoa, muun muassa vuoden miesartisti ja vuoden tulokas -Emmat. Hurma on myös voittanut Suomen seksikkäin mies -äänestyksen. Hänen oma suhtautumisensa mediaan on äärimmäisen pidättyväinen eikä Hurma ole antanut tähän mennessä lainkaan henkilöhaastatteluja.

Yhtye: Mysterion esittämä romanttinen rock on nimetty mediassa runometalliksi. Vuonna 1995 perustettu yhtye on aiemmin julkaissut kuusi suomenkielistä albumia, joiden menestys on jäänyt vaatimattomaksi. Kaikki kappaleet pohjautuvat Uuno Kailaan teksteihin.

Muuta: Seurustellut pitkään yhtyeen kosketinsoittaja Aurora Kaihovaaran kanssa.

Mukaan on liitetty lehtijuttu Tukholman keikalta.

HYSTERIO!

”16 000 fania odottaa täyteen ahdetussa Globenissa. Se on tullut tyydyttämään rockinnälkäänsä ja tänä iltana se saa mitä haluaa: Mysterio on saapunut Tukholmaan. Voimistuva rummutus alkaa jo puoli tuntia ennen h-hetkeä ja lopulta tuhannet jalat takovat lattiaa. Lataus kasvaa kuin asetta viritettäisiin, kunnes nouseva hermostunut odotus saavuttaa lakipisteensä. Yleisö pakkautuu yhä tiiviimmäksi massaksi lavan eteen, ja joku edessäni pyörtyy.

Sitten huuto. Tumma hahmo seisoo lavalla. Juhani Hurma.

– Hello Stockholm!

Neljä muuta hahmoa ilmestyy Hurman taakse nousevien kymmenmetristen pylväiden päälle. Taustakankaaseen nousee tuttu kuvio: silmä, josta valuu punainen kyynel. Kymmenentuhatta nyrkkiä nousee ilmaan samanaikaisesti, kun Mysterio aloittaa suurimmalla hitillään House.

Viimeinen kappale, Synkkä metsä, sytyttimet valaisevat Globenin. Juhani ja Aurora seisovat vierekkäin lavalla, he laulavat yhdessä, unisonossa. Hermostunut kuohahdus käy yleisössä, kun savupatsaan seasta nousee heidän viereensä kolmas hahmo. Uusi ääni, melkein kuiskaus, yhtyy heidän lauluunsa. Se on Uuno Kailas, joka osallistuu haudan takaa lauluun.

Pimeys.

Goodbye!

Katosta leijailee satoja silmämunia yleisöön. Mysterio on kadonnut.

Tajuan vääjäämättömän: Mysterio on jo nyt suuri bändi, ja siitä voi tulla mitä tahansa.

Mitä tahansa!”

JAMI EROLA

– Mitä pidät keikka-arviosta?

Niilanen kurkistaa olan yli kiinnostuneena. Sanon, että toimittaja Erola ei ole tarpeettomasti varjellut jutussa objektiivisuuttaan. Teksti vaikuttaa enemmänkin fanin vuodatukselta kuin arvonsa tuntevan journalistin työltä. Niilanen tiedustelee, minkä tyyppistä juttua itse olen ajatellut. Sävyhän on joka tapauksessa positiivinen, hän sanoo ja nyökkäilee, kun en heti vastaa. Niilanen vaikuttaa olevan niitä ihmisiä, jotka vastaavat mieluiten itse esittämiinsä kysymyksiin.

Sopimuksemme mukaan, vahvistan ja kysyn milloin minun sopisi haastatella manageria itseään.

– Nyt!

Niilanen ottaa ryhdikkään asennon kuin tv-haastattelussa. Hän on asettunut ärsyttävästi vastavaloon, niin että aurinko sokaisee minut väkisinkin enkä saa hänen ilmeistään selvää.

Otan esiin muistiinpanovälineet ja käynnistän haastattelunauhurin.

– Ykskaks, pyörii.

– REVOLVERIHAASTATTELU KÄYNTIIN. BÄNG! BÄNG!

Manageri työntää naamansa kiinni laitt...