Jaakko Alamikkula

PRAEDOR

Koston kukkulat

Jaconian maailman on luonut Petri Hiltunen

Copyright © Jaakko Alamikkula ja Vaskikirjat

Kustantaja

Vaskikirjat
www.vaskikirjat.fi

Tampere 2017

Erkka Leppänen

Petri Hiltunen

Jaconian kartta

Esinäytös

”Kirotut vääräuskoiset!” eräs sotilaista manasi synkästi ja sylki nokiseen maahan ratsunsa selästä. ”Artante tuomitkoon jokaisen tutusilaisen alimpaan helvettiin!”

”Se heitä odottaa”, kersantti Korbas vastasi synkästi. ”Ja jos minä kreivi Valdisia tunnen, hän pitää huolen, että hoidamme tämän tehneet roistot tuota pikaa Taivaan tuomarin eteen.”

Sotilasosasto ratsasti savuavien raunioiden läpi. Entinen pieni mutta elämää täynnä ollut kylä oli tiessään, ja jäljellä oli vain palaneiden talojen ja surmattujen ihmisten sekä eläinten raatoja. Kun muutama ryöstelyä – tai pikemminkin teurastusta – pakoon päässyt kyläläinen oli tullut kreivin ovelle, tämä oli lähettänyt heti sotilaansa auttamaan. Ikävä kyllä Artanten tahto oli, että he olivat myöhästyneet, eikä kylässä näyttänyt olevan enää ketään elossa.

Pieni kahakointi ja ryöstely ei ollut mitenkään epätavallista Holrusin ja Tutusin rajalla. Viime aikoina levottomuudet tuntuivat vain lisääntyneen, kun väärän jumala Tiramanin palvonta oli kasvattanut suosiotaan länsipuolella rajaa ja köyhät talonpojat olivat alkaneet luulla itsestään liikoja. Holrus oli rikas ja mahtava valtakunta, joten luonnollisesti köyhemmän ja heikomman Tutusin ruhtinaat kadehtien piinasivat rajaseutua ja talonpojat hiipivät yön turvin varastamaan rehellisten ja vanhurskaiden holrusilaisten karjaa sekä viljaa. Tällainen raakuus ja röyhkeys oli kuitenkin epätavallista. Epäilemättä vääräuskoiset tutusilaiset olivat kuvitelleet voivansa ottaa mallia Läntisten vuorten barbaareista, jotka olivat vuosi sitten hyökyneet Jaconian alaville maille jumalaksi julistetun kuninkaansa johdolla.

Jos tutusilaiset uskoivat voivansa käyttäytyä pohjoisessa kuin raakalaiset ilman seurauksia, he olivat väärässä. Näitä maita suojeleva kreivi Valdis oli ankara ja kostonhimoinen mies.

”Ei kai tässä auta kuin levittäytyä ja alkaa kerätä ruumiita haudattavaksi”, Korbas huokaisi ja pudisti päätään. Hän oli monien rajakahakoiden veteraani, joka oli vasta todistanut vuoristolaisten tekemiä raakuuksia Angarissa, vaikka pohjoisen joukot eivät olleetkaan ehtineet osallistua varsinaisiin taisteluihin läntisiä vuoristolaisia tai metsäläisiä vastaan. Nämä poltetut kylät ja tapettu tavallinen väki olivat aina jotain sellaista, mitä hän ei jaksanut sodassa ymmärtää. Ei sillä, että taistelut ja verenvuodatus olisivat näinä päivinä tuntuneet kovin järkevältä touhulta muutenkaan. Papit ja kuninkaiden airueet olivat julistaneet, että Taivaan suuren suden ja metsäläisten kuninkaan kaaduttua Jaconiassa vallitsisi ikuinen rauha ja vauraus. Ilmeisesti rauhan ja vaurauden toimittajat eivät kuitenkaan olleet kuulleet vielä tätä uutista.

”Odottakaa”, eräs sotilas sanoi ja kohotti kättään merkiksi muille pysyä hiljaa. ”Kuuletteko jotain?”

Nyt Korbaskin kuuli sen – maata raapivan metallin ääntä, jota seurasi aina hiljainen ropina. Hän laskeutui hevosensa selästä.

”Minä menen katsomaan”, kersantti ilmoitti. ”Alkakaa te kerätä muita ruumiita haudattavaksi. Haluan tämän valmiiksi mahdollisimman pian.”

Korbas seurasi raapivaa metallista ääntä erään savuavan talon taakse. Sieltä hän löysi kylän ainoan elävän asukkaan. Tämä oli pitkä, kolhokasvoinen mies, jolla oli yllään likainen nuttu ja repeytyneet housut sekä tyhjä katse, kun hän lapioi maata kaivamastaan haudasta. Haudan vierellä oli kaksi likaisiin kankaisiin käärittyä hahmoa, yksi kookkaampi ja toinen pienempi, keskenkasvuisen lapsen kokoinen nyytti.

”Tervehdys, isäntä”, Korbas sanoi hiljaa, kun mies ei tuntunut huomaavan häntä. Mies havahtui ja lapio jäi roikkumaan ilmaan, kun tämä nosti katseensa varovasti Korbasiin. Kersantti nosti kätensä nopeasti uumallaan roikkuvan miekan kahvalta – mieshän saattoi luulla häntä ryöväileväksi tutusilaiseksi!

”Rauha! Olemme kreivi Valdisin miehiä. Tulimme auttamaan teitä, mutta ikävä kyllä olemme myöhässä.”

Mies nyökkäsi hiljaa ja jatkoi haudan kaivuuta. ”Tutusilaiset lähtivät monta tuntia sitten takaisin länteen.”

Korbas nyökkäsi, vaikka mies ei edes katsonut häntä. ”Kuinka paljon heitä oli?”

”Satoja”, mies sanoi hetken kuluttua. ”Tuntui, että tänne iski kokonainen armeija. Kyläläiset eivät voineet mitään. Ellen olisi ollut poissa, olisin ehkä voinut surmata heistä muutaman. Ainakin olisin voinut kuolla perheeni rinnalla.”

Korbas äkkäsi jousen ja nuoliviinen liinoihin käärittyjen vainajien vierellä. ”Oletko sotilas?”

Miehen käheä naurahdus muuttui nopeasti nyyhkäisyksi. ”Olin tämän kylän parantaja. Pidin ihmisiä elossa. Kuten näkyy, onnistuin työssäni mainiosti.”

Parantaja, joka osasi käyttää jousta. Siinä oli erikoinen ja kreiville mahdollisesti hyödyllinen yhdistelmä.

”Mikä on nimesi, hyvä isäntä?”

”Dreniksi minua kutsutaan. Dren Parantaja.”

”Kuulehan Dren, etkö tulisi kansamme kreivi Valdisin luokse? Voisit kertoa oman tarinasi, mitä täällä tapahtui. Kreivillä voisi olla sinulle käyttöä. Hyviä jousimiehiä tarvitaan aina. Luulenpa, että haluat kostaa niille roistoille, jotka tekivät tämän perheellesi, ja siinä kreivi voi sinua auttaa.”

Dren Parantaja kohotti katseensa. Viha oli polttanut lohduttoman surun hänen silmistään, kun hän katsoi Korbasia. Hänen kolhoille kasvoilleen nousi julma hymy.

”Kyllä. Kosto.”

KESÄ

520 VALIARIN AIKAA

Ensimmäinen luku

Etta heräsi mekkalaan. Yhden ohikiitävän hetken hän istui pyörryksissä sängyssään ja ihmetteli, kuinka hänen oli annettu nukkua niin pitkään että työpäivä oli jo alkanut ja miksi oli edelleen pimeää. Sitten hän haistoi savun ja kuuli huudot. Silloin hän ymmärsi.

Ennen kuin hän ehti nousta ylös sängystään, tempaistiin hänen ovensa auki, ja valtava, leveäharteinen hahmo seisoi oven suussa. Etta kirkaisi kauhusta, kun musta hahmo harppasi hänen vierelleen ja painoi vahvan, kovan kämmenensä hänen suunsa eteen.

”Avetta, rauhoitu! Se olen minä!” Isän ääni oli kauhusta kireä, kun hän tempaisi Ettan jaloilleen. Hän ei koskaan käyttänyt tyttärensä koko nimeä – ei, ellei ollut todella vihainen. ”Ota nopeasti jotain vaatetta ja tule sitten alakertaan. Ymmärrätkö, nopeasti!”

Etta kompuroi kömpelöin jaloin pystyyn ja nappasi sängyn kulmassa roikkuneen päällysmekkonsa syliinsä. Enempää hän ei ehtinyt vaatteitaan etsiä, kun isä jo nappasi kärsimättömästi käsivarresta kiinni ja tempoi hänet mukaansa. Oli pimeää, ja Etta löi varpaansa jakkaraan, mutta hänen tuskanparahduksensa kaikui kuuroille korville.

Isä raahasi Ettan perässään portaisiin ja alakertaan, josta kuului itkua. Äiti odotti siellä pikkuveljien kanssa. Kaksi öljylyhtyä valaisivat kauhusta vääristyneitä kasvoja. Lyhtyjen liekit tanssivat perheen epätoivoisissa katseissa.

”Mitä me teemme, Cos?” äiti kysyi isältä. Äidillä ei ollut sen enempää yllään kuin Ettallakaan, ja hänen äänestään kuului sama kauhu kuin isän äänessä aikaisemmin. ”Holrusilaiset käyvät varmasti jokaisen talon läpi! He löytävät meidätkin!”

”Rauhoitu!” isä komensi ja päästi irti Ettasta. Isä oli puristanut hänen kättään niin kovasti, että Etta kykeni näkemään kämmenen jäljen ranteessaan. ”Anna minun miettiä!”

Ei ollut kuitenkaan aikaa. Savu haisi voimakkaammin. Huudot kuuluivat oven takana.

”Meidän on päästävä linnaan!” isä päätti, kun kirkaisu kaikui ulkoa niin voimakkaana, että sen täytyi kuulua aivan oven takaa. ”Paroni Othor suojelee meitä!”

”Emme voi mennä ulos!” Äiti pudisti päätään huolestuneena. ”Meidät tapetaan, jos menemme tuonne nyt!”

Äidin ääni kohosi jokaisen sanan myötä, kunnes hän melkein kirkui viimeiset sanat. Pikkuveljet aistivat äitinsä hädän ja alkoivat nyyhkyttää entistä kovemmin. Ettankin olisi tehnyt mieli itkeä, mutta hän nieli kyyneleet. Hän oli isosisko; hänen oli oltava vahva ja rohkea.

”Meidät tapetaan, jos jäämme tänne”, isä tokaisi ja astui määrätietoisesti ovelle. ”Kuuntele, Aletta. Me selviämme tästä, kun vain olemme päättäväisiä ja neuvokkaita. Tämä ei ole sen kummempaa kuin aikoinaan. Silloinkin me uhmasimme samanlaisia vaaroja.”

Mitä isä oikein tarkoitti? Hämmennys halkoi pelon huntua, mutta Etta ei saanut mahdollisuutta kysyä asiasta, kun äiti jo puhui.

”Silloin meillä ei ollut lapsia huolehdittavanamme emmekä olleet kodissamme – paikassa, johon olemme rakentaneet oman elämämme.”

”Tämä ei ole sen kummempaa, Aletta”, isä sanoi uudelleen. Hän kuulosti määrätietoisemmalta ja jopa ankaralta. ”Sinun on löydettävä rohkeutesi, rakkaani.”

Hetken näytti siltä, että isän sanat kaikuivat kuuroille korville, mutta lopulta äiti huokaisi ja nyökkäsi terävästi. Vaikka hänen silmissään kiilui edelleen pelko, hänen kasvonsa kätkeytyivät päättäväisen naamion taakse. Se sai ainakin pikkuveljet rauhoittumaan, ja heidän nyyhkyksensä vaimenivat.

”Menemmekö me piiloon?” kysyi veljistä nuorempi, tuskin kolmen vanha pikkuinen. Hän tuskin edes ymmärsi, mitä oli tapahtumassa ilmassa leijuvaa vaaran löyhkää lukuun ottamatta.

Isä laski vahvan, suuren kämmenensä pikkuveljen poskelle ja hymyili lohduttavasti, rohkaisevasti.

”Me menemme turvaan, poikani. Älä pelkää enää. Isä ja äiti suojelevat sinua.”

Ulkoa kuului jälleen kauhistunut kirkaisu ja huutoja. Osa äänistä oli kauhusta ja tuskasta käheitä, toiset rehvakkaan raivokkaita. Isä ja äiti katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät. Äiti veti nuoremman pikkuveljen tiukemmin rintaansa vasten, ja isä nappasi vanhemman omaan syliinsä. Etta ynähti – kunpa hänkin olisi voinut vain kavuta isänsä sylin tarjoamaan turvaan.

Isä kääntyi katsomaan Ettaa ja laski vapaan kätensä tämän olkapäälle. Käsi tuntui raskaalta, lämpimältä ja turvalliselta. Isän katse...