Sisällysluettelo

Luku 1

Perryn kylpyammeessa oli tuntematon mies. Miehellä oli yllään pikkutakki – melko ruma. Ja hän oli kuollut.

Perry, joka oli juuri viettänyt elämänsä tuskallisimmat ja nöyryyttävimmät kaksikymmentäneljä tuntia ja ajanut tunnin lentokentältä sokaisevassa sateessa päästäkseen Alstonin kartanosta vuokraamiensa kylmien huoneitten suhteelliseen rauhaan, seisoi siinä suu auki.

Hänen päänsärkynsä loppui. Hän unohti olevansa uupunut ja nälissään ja läpimärkä. Hän unohti toivoa olevansa kuollut, koska tässä oli vainaja, eikä se ollut kaunis näky.

Hänen sormensa olivat yhä valokatkaisijalla. Hän sammutti kattovalot. Pimeydessä hän kuuli sateen ropisevan ikkunaan; hän kuuli nopean ja pelokkaan hengityksensä, ja olohuoneesta kaikuivat hänen Betlehem Roadilla olevalta kirppikseltä ostamansa kellon vaimeat lyönnit. Yhdeksän hidasta, hopeanheleää lyöntiä. Kello oli yhdeksän.

Perry sytytti taas valot.

Kuollut mies oli edelleen hänen kylpyammeessaan.

”Se ei ole mahdollista”, Perry kuiskasi.

Se ei ilmeisestikään saanut vainajaa vakuuttuneeksi; se tuijotti häntä edelleen puoliksi ummistettujen silmäluomien alta.

Kuollut mies oli tuntematon, siitä Perry oli varma. Se – hän – oli keski-ikäinen ja parranajon tarpeessa. Kasvot olivat jotenkin vihertävät ja posket vajonneet aivan kuin piirteet olisivat liukumassa sisäänpäin. Jalat pistivät esiin kylpyammeen reunan yli jäykkinä kuin mallinuken jalat. Toisen kengän pohjassa oli reikä. Sukat olivat keltaiset. Oikeastaan kultapiiskunkeltaiset. Ne sopivat yksiin ruman, ruudullisen pikkutakin kanssa.

Tuntematon mies oli ihan varmasti kuollut. Hänen rintansa ei liikkunut, ja vaikka hänen suunsa oli raollaan, siitä ei tullut ulos minkäänlaista ääntä. Perryn ei tarvinnut koskea mieheen tietääkseen hänen olevan kuollut; sitäpaitsi mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Perryä koskettamaan ruumista.

Perry ei nähnyt mitään merkkejä väkivallasta. Verta ei näkynyt. Eikä vettä. Amme oli kuiva ja tyhjä – kuollutta miestä lukuunottamatta. Ei näyttänyt siltä että mies olisi kuristettu. Ehkä hän oli kuollut jostain luonnollisesta syystä?

Ehkä hän oli saanut sydänkohtauksen?

Perryn katse kulkeutui lavuaarin yllä olevaan peiliin, ja hän hätkähti koska ei heti tunnistanut siinä näkyvää kalpeakasvoista, onttosilmäistä ilmestystä omaksi itsekseen. Hänen ruskeat silmänsä olivat valtavan suuret ja mustat pelästyneissä kasvoissa, ja vaalea tukka näytti nousseen pystyyn.

Perry perääntyi ulos kylpyhuoneesta ja sulki oven. Hän seisoi siinä koettaen saada asiasta tolkkua väsymyksen ja järkytyksen sumun läpi. Katse yhä tiukasti suljetussa ovessa hän otti varovaisen askeleen taaksepäin ja kompastui matkalaukkuunsa, joka seisoi vieläkin keskellä olohuoneen lattiaa.

Kaatuminen täräytti Perryn ajatukset jonkinlaiseen järjestykseen – tai ainakin toimintaan. Hän kapusi pystyyn ja ryntäsi huoneiston ulko-ovelle. Hän avasi turvalukon hätäisin sormin.

Hän kiskaisi oven auki, mutta se pamahti takaisin kiinni aivan kuin jonkin aavekäden nykäisemänä, ja hän tajusi varmuusketjun olevan yhä päällä. Hän avasi senkin sormet täristen ja ampaisi ulos huoneistosta.

Tuntui mahdottomalta, että käytävä näytti täsmälleen samalta kuin viisi minuuttia sitten kun hän oli raahustanut portaat ylös. Seinälampetit heittivät pahaenteisen näköisiä varjoja kauhtuneelle, verenpunaiselle käytävämatolle, joka johti mutkittelevaan portaikkoon.

Pitkät pitsiverhot liikahtelivat ikkunoista tulevassa vedossa. Mikään muu ei liikkunut. Käytävä oli tyhjä, ja kuitenkin joku tuntui yhä katselevan.

Perry kuuli sateen kuiskailevan ikkunoita vasten aivan kuin talo olisi valittanut kosteutta, mätänevää puuta, tunkkaisuutta, joka kyllästi sen vanhat luut. Mutta outo hiljaisuus, joka vallitsi hänen oman ovensa takana, tuntui peittävän alleen kaiken muun.

Mitä hän odotti? Mitä hän odotti kuulevansa?

Huolimatta epätoivoisesta halustaan mennä alakertaan valoon ja ihmisten luo, hän tunsi outoa vastahakoisuutta liikahtaa, aiheuttaa ääntä, tehdä mitään sellaista, mikä herättäisi jonkun huomion – jonkun, joka ehkä odotti näkymättömissä pitkän käytävän hämärissä loukoissa.

Hänen täytyi pakottaa itsensä ottamaan ensimmäisen askeleen. Sitten hän rynnisti pitkin käytävää ohittaen täpärästi tuonenkielot, jotka kituivat korkeilla marmorijalustoillaan. Rationaalisen mielensä rauhoitteluista huolimatta hän odotti yhä jonkun hyökkäävän kimppuunsa hämähäkinverkkojen valtaamista nurkista.

Päästyään portaitten yläpäähän Perry takertui tiukasti kaiteeseen huohottamaan. Hänen polvensa olivat yhtä hyytelöä. Hän vilkaisi levottomana taakseen. Ei mitään; vain verhot liikahtelivat hämärässä. Hän lähti laskeutumaan portaita. Seuraavaan kerrokseen oli viisitoista askelmaa; hän otti ne kaksi kerrallaan.

Päästyään toiseen kerrokseen hän epäröi. Entinen poliisi Rudy Stein asui siinä. Entisen poliisin pitäisi tietää mitä tehdä, vai?

Watsonkin oli asunut tässä kerroksessa, mutta hän oli kuollut viikko sitten Burlingtonissa. Hänen huoneistonsa oli lukittu, ja hänen tavaransa keräsivät pölyä odottaessaan miestä, joka ei palaisi koskaan.

Ei niin että Perry olisi uskonut aaveisiin – ainakaan täysin – tai ollut liian pelkuri mennäkseen toiseen pimeään, vetoiseen käytävään, mutta hetken epäröinnin jälkeen hän jatkoi pääportaikon laskeutumista kunnes viimein pääsi pohjakerrokseen, joka palveli rouva MacQueenin vuokratalon eteisaulana.

Joku oli juuri tullut sisään etuovesta ja oli työntämässä sitä kiinni päin saderyöppyjä. Ylhäällä katossa kristallikruunu kilahteli melodisesti myrskynpuuskassa ja heitti pahaenteisen punertavia varjoja miehen hahmoon.

Miehellä oli yllään hupullinen oliivinvihreä talvitakki, eikä Perry heti tunnistanut häntä. Itse asiassa Perrystä näytti siltä kuin hupun alla ei olisi ollut lainkaan kasvoja, joten (hänen hermonsa olivat raunioina) hän vetäisi terävästi henkeä, ja vaimea ääni kantautui kauas hiljaisessa aulassa.

Mies työnsi huppunsa taakse ja tuijotti Perryä. Nyt Perry tunsi hänet. Hän oli rouva MacQueenin talon uusi asukas, entinen merijalkaväen mies tai jotain. Pitkä, tumma ja vihamielinen.

Perry avasi suunsa kertoakseen vastatulleelle yläkerran kuolleesta miehestä, mutta sanat eivät tulleet ulos. Ehkä hän oli šokissa. Hänellä oli jollain lailla hassu, irrallinen olo, ja hänen päänsä tuntui kumman kevyeltä. Toivottavasti hän ei ollut pyörtymäisillään. Se olisi ollut liian nöyryyttävää.

”Mikä sinulla on hätänä?” mies kysyi. Hänen otsansa oli kurtussa, mutta niinhän se oli aina, joten se ei merkinnyt mitään. Hän ei oikeastaan ollut niin pitkä – hiukan keskimittaista pitempi vain – mutta hän oli lihaksikas, kiinteä. Ihmisen muotoinen Gibraltarin kallio.

Lopulta Perryn äänijänteet toimivat, mutta mies ei näyttänyt saavan selvää hänen tukahtuneista sanoistaan. Mies astui askelen lähemmäksi. Hänen silmänsä olivat siniset, laivastonsiniset, mikä näytti juuri oikealta, ajatteli Perry, joka oli yhä jollain kaukaisella tasolla.

”Mikä hätänä?” mies kysyi tylysti. Selvästikin kyseessä oli jokin ongelma.

Perry koetti selittää. Hän viittoi ylöspäin käsi täristen ja koetti saada sanoja ulos suustaan työläitten hengenvetojen välillä.

Ja yläkerran ruumiin ongelma putosi toiselle sijalle, sillä nyt ensimmäinen oli se, että hän ei saanut hengitettyä.

”Jeesus Kristus!” sanoi entinen merijalkaväen mies katsellessaan hänen kamppailuaan.

Perry laski takamuksensa pääportaikon alimman askelman matolle ja alkoi etsiskellä inhalaattoriaan.

*****

Täydellinen päätös täydelliselle päivälle, Nick Reno ajatteli katsellessaan, kuinka homopentu käytävän toiselta puolelta imi inhalaattoriaan.

Avioeropaperit olivat tulleet iltapäivällä, mutta se tuntuikin epäonnistumiselta vaikka sen olisi pitänyt tuntua helpotukselta. Työ rakennusfirmassa oli sekin mennyt puihin. Vuodenaika oli väärä rakentamiselle – vuodenaika vaikutti olevan väärä vähän kaikelle. Ja nyt tämä. Muutamat viime tunnit Nick oli hellinyt ajatusta tymäkästä paukusta ja oleilusta yksin kaikessa rauhassa, mutta mitä hän sai? Vain tämän perhanan pojan hysteerisen kohtauksen.

”Pentu, ryhdistäydy.” Mikä hänen nimensä oli? Joku Foster. Nick oli nähnyt sen aulan postilaatikosta.

Poika jatkoi puuskutustaan; laiha rinta nousi ja laski kun hän kamppaili saadakseen hengitettyä. Ehkä häneltä oli juuri jäänyt näkemättä jakso mieluisinta saippuaoopperaansa? Ehkä Starbucksista ei enää saanut hänen lempimakuaan? Piruko sen tiesi? Homot.

Nick katsahti ympärilleen epäilyttävän hiljaisessa aulass...