Kansi
Nimiö
ERKKI VETTENNIEMI
SUOMALAINEN HIIHTODOPING
PUNSSIA, PILLEREITÄ JA PUNASOLUJA
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA • HELSINKI • 2017
Tekijänoikeudet
© Erkki Vettenniemi ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Tämä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Kansi: Anne Kaikkonen
EPUB: Tero Salmén
ISBN 978-952-222-885-7
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017
Sisältö
LÄÄKEHUOLLON LÄHTEILLE
I VIINAN VOIMALLA
Rito-Jussin naukku
”Viina tekee vahinkoa”
Työkykyä tutkimassa
Rohdottelusta rouppinkiin
Kauravelliä ja konjakkia
Miten väsymys väistyisi
Sokerilla riman yli
Hiihtoliitto suosittelee
”Skii heil!”
Hiihtäjät ja Hitler
Saksalaisia tuliaisia
Hormonihoidon lupaus
”Sellaista ei ole tapahtunut”
II PERVITIININ PAULOISSA
”Mee auttamaan kaveria!”
Suksisotaa ilman aseita
Pieni mitätön pilleri
Haku-Veikon konstit
”Pittää lähteä latuselle”
Kun naisia sorrettiin
Kaverille ei jätetä
Myrkkyä ja hedelmäkarkkia
”Voitto alkaa häämöttää!”
Kuka keksi veritankkauksen?
Happivajausta paikkaamassa
Ruuskan rautatabletit
Häivähdys hormoneja
III PISTOKSIA JA PUNASOLUJA
Mehu vei voimat
”Fingerporillinen konjakkia”
Suolatabletin salaisuus
Itä-Saksan ihme
Karpaattien sankari
Myrkytetty mies
Poliisin terästetty ase
”Koeta nyt olla käyttämättä”
Miksi urheilija ei tunnusta
Miedot juomat, väkevät lääkkeet
Papusoppaa parran alle
”Tieteellinen tutkimusohjelma”
Hiihtoliitto pahoittaa mielensä
Norjalaisen veren maku
”Makas siinä ihan alasti”
Kahden pussin punasolupuuro
Palaneen käryä
IV EPOJUONEN ANATOMIA
”Asia on meille käsittämätön”
Realismia ladulle!
Kultaiset kisat, veriset rätit
”Lääkärin lämmin käsi”
Aki Karvosen ikävin vuosi
Verikuureista veritesteihin
”Makealta maistuu”
Ajatteleva aktivisti
Kuranheittoa Kanadassa
Epoa tutkitaan, epoa otetaan
Pieni lasinen pullo
Rajoja ei ole!
”Työtä puhtaan urheilun puolesta”
Harppaus 2000-luvulle
V VERITESTIT PUREVAT
”Kyllä nyt meni pojat pieleen”
Karpaasit tulevat!
Miten hengitys helpottuu
Luistoainetta apteekista
”Minulla ei ole pelättävää”
Taru tappajahormonista
Suolaliuosta vai plasmalääkettä?
Nirvana Norjassa
Loukatut lääkärit
STT:n rikosuutisia
”Vastustajat pitää murskata”
Pissapoliisin palveluksessa
Hessiansa laukeaa
Liikkuva lääkelaukku
”Mie oon ihan maassa”
HEMOHESSIN PESÄ
Kiitokset
Aikajana
Viitteet
Lähteet
Alkusanat
”Avoimen keskustelun kautta yleisö ehkä oppisi ymmärtämään huippu-urheilun armotonta maailmaa.”
– Entinen hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyrö
”Mitä se kenellekään kuuluu, syökööt mitä tykkäävät s**tana, kun kovaa kulkoovat vaan!”
– Maailmanmestari August Kiuru
Lääkehuollon lähteille
”Meidän ei ole syytä pelätä totuutta.” (Esko Aho, 1998)
Kun hiihdon moninkertainen arvokisavoittaja Mika Myllylä kuoli kesällä 2011, toimittajat kärttivät kommenttia Suomen Hiihtoliiton entiseltä puheenjohtajalta Esko Aholta. Juuri Aho oli pannut talvella 1998 vireille oikeusjutun, jossa hiihtovaikuttajat syyttivät Suomen Tietotoimistoa kunnianloukkauksesta. STT oli paljastanut hiihtoväen kiinnostuksen kiellettyyn kasvuhormoniin, mutta nämä puhuivat oikeudessa pehmoisia ja voittivat jutun. Siitä kostoksi Hiihtoliiton viholliset ajoivat suomalaiset ansaan Lahden MM-kisoissa 2001. Kotijoukkueelta evättiin ajantasainen tieto virtsatesteistä, joten Myllyläkin tuomittiin lääkerikkeestä kilpailukieltoon, josta hän ei ikinä toipunut.
Ehkä siis Aho voisi muistella edesmennyttä mestaria ja Lahden kisoja edeltäneitä valintoja? Televisiotoimittaja vetosi entisen pääministerin omaan arvioon: Suomessa vältellään rakentavaa puhetta, Aho oli vastikään todennut. Toimittaja jatkoi: ”Eikö esimerkiksi tästä asiasta voitaisi käydä semmonen avoin, koko yhteiskuntaa puhistava keskustelu, ja siivota nämä dopingasiat pois pöydältä?”
Esko Aho ei ollut juttutuulella ”dopingasioista”. Sen ei oikeastaan olisi pitänyt yllättää ketään, sillä toivomuksia tilinteosta oli lausuttu vuosikymmenten varrella – ja aina yhtä heikoin tuloksin.
Kaikkiaan kuuden suomalaisurheilijan suoritukset hylättiin Lahden MM-hiihdoissa 2001, jolloin media vyörytti toinen toistaan vavahduttavampia vetoomuksia totaalisesta avoimuudesta. ”Vanhan ohjeen mukaan kannattaa yrittää rehellisyyttä, jos ei muu auta”, Iltalehden pääkirjoitus julisti. ”Karu totuus olisi kannattanut tunnustaa kerralla heti ensimmäisen käryn jälkeen.”
Oikeusministeri Johannes Koskinen liitti äänensä kuoroon arvuuttelemalla aikaisempia lääkekonsteja. Demaripoliitikko ei ollut tyytyväinen Hiihtoliiton kykyyn käsitellä menneisyyttä, josta hän erotti synkkiä, 1970-luvulle palautuvia salaisuuksia:
Vuosien jälkeen on tullut itsetilityksiä ehkä tuolloin sallittujenkin, mutta eettisesti ja moraalisesti hyvin kyseenalaisten menetelmien käytöstä, kuten veritankkauksesta. Herää kysymys, onko Hiihtoliiton tai tämän koko huippu-urheilun ympärillä olevan järjestelmän puolesta kaikki kerrottu.
Tunnustuksia ei tulvahdellut. ”Tiedä sitten, mistä lähtien Koskinen ajattelee dopingasioita olevan”, veteraanivalmentaja Sulo Repo ajatteli ääneen helmikuussa 2001. ”Hyvähän se olisi, jos asiat selvitettäisiin juurta jaksain, mutta silloin kai pitäisi mennä ihan Veli Saarisen aikoihin.” Sulo Repo muistetaan miehenä, joka ohjelmoi Marja-Liisa Kirvesniemen (o.s. Hämäläinen) hiihtomaailman huipulle 1980-luvulla, kun taas Veli Saarinen vaikutti Hiihtoliiton valmentajana vuosina 1937–1968.
Sieltäkö asti tämän lajin historiankirjoitus tulisi aloittaa?
* * *
Eräs syy siihen, että ”puhistavaa keskustelua” ei ole virinnyt, voisi olla sivullisten hanakkuus syyttää hiihtäjiä oletetuista kauheuksista. Keväällä 2001 pikaisesti kootun Dopingin mustan kirjan takakannesta voidaan lukea seuraavaa:
Tappouhkauksien johdosta nimettömänä pysyttelevä kokenut urheilutoimittajien ryhmä kertaa [Lahden] skandaalin hetki hetkeltä sekä paljastaa suomalaisen maastohiihdon salatun elämän. […] Mitä paljastuu suljettujen ovien ja veristen neulojen takaa? Järkyttävimmän ja raadollisimman vastauksen saamme kuolleen miehen todistuksesta.
Samaan tyyliin markkinoitiin dokumenttielokuvaakin, Arto Halosen Sinivalkoista valhetta (2012), jonka hyökkäävä asenne varmisti urheiluväen vaikenemisen. ”Nyt eletään 2010-lukua, ja en usko, että asiat penkomalla paranee”, Hiihtoliiton entinen lääkäri Seppo Rehunen tokaisi elokuvan tekijöille. Penkomisella hän viittasi juuri sellaiseen journalistiseen sensaatiojahtiin, josta tässä kirjassa sanoudun päättäväisesti irti.
Suomalainen hiihtodoping ei ole syytekirjelmä eikä paljastusteos. Olen kirjoittanut urheilusta ja lääkityksestä 1990-luvulta alkaen, mutta vailla vähäisintäkään mielenkiintoa nolata asianosaisia. Historioitsijana haluan ymmärtää enkä syyllistää. Valmentaja Sulo Revon kehotusta noudattaen luon näillä sivuilla ”dopingasioihin” kiihkottoman ja sen verran perusteellisen, 1800-luvulle ulottuvan silmäyksen, että terminologinen tarkennus on heti paikallaan.
Alun perin dopingilla tarkoitettiin piristäviä aineita, stimulantteja, joita ei tosin osattu yksilöidä. Epämääräiset piristeet kiellettiin olympiaurheilijoilta 1930-luvulla, minkä jälkeen dopingiksi on julistettu aineita ja menetelmiä hormoneista punasoluihin ja suonensisäiseen nesteytykseen. Meidän aikamme doping on näin ollen tekninen termi, jonka varomaton ymppääminen takavuosien urheiluun tulisi pikimmiten kieltää.
Mitä sitten tilalle? Toimittaja Heikki Parkkonen silmäili 1970-luvulla maamme hiihtohistoriaa ja tuli todenneeksi, että ”monen suksi on lentänyt huomattaviin saavutuksiin tehostetulla huollolla”. Hiihtovalmentaja Jarmo Punkkinen puolusti Italiassa 1980-luvulla työskennellessään ”tehostuslääketieteen” roolia urheilussa. Tässä kirjassa puhun Parkkosen ja Punkkisen hengessä lääkehuollosta aina silloin, kun tarkoitan sallittuja tai kiellettyjä aineita, joilla halutaan edistää urheilijan fyysistä suorituskykyä.
Hiihtäjän etenemisvauhtiin ei vaikuteta vain lääkkeillä ja lääkkeiden kaltaisilla aineilla. Hiihto on välineurheilua, joten voitelusalaisuuksien varjelusta voisi koota vähintään yhtä värikkään niteen. Myös silloin tulisi välttää tarpeetonta dramatisointia. ”Joku voi valittaa, ettei hiihto ole oikeaa urheilua juuri voiteitten takia”, suomalaisen liikuntakulttuurin suurmies Lauri Pihkala pohdiskeli 1920-luvulla. Pihkala kieltäytyi hylkimästä hiihtoa rasvakeinottelun vuoksi. ”Eikö päinvastoin ole parempi, että hävinneelläkin on luonnollinen lohdutuksensa? Lisäksi: eikö voitelussa ole noituuden romantiikkaa?”
Kun voitelun tilalle vaihdetaan lääkitys, Pihkalan oivallus ei menetä tehoaan. Maaliintulojärjestys on lukemattomien muuttujien summa.
* * *
Suksivoitelun historia on yhä kirjoittamatta, ja vuosikausien dopingkuohunnasta huolimatta ymmärrys hiihtolääkinnän menneisyydestä on sekin ollut epämääräisten mainintojen varassa. Yleisesti ei edes tiedetä, mitä on kielletty ja milloin, miten urheilijat ja heidän avustajansa ovat suhtautuneet tehoaineisiin, mihin sävyyn lääkehuollosta on puhuttu julkisuudessa, ja kuinka korruptoitunutta virtsavalvonta on alusta asti ollut. Vieläpä suomalaisen hiihdon varhaisin virallinen dopingtapaus vuodelta 1972 on jäänyt vaille kattavaa kuvausta.
Perin tavallista on toisaalta ollut se, että ammoin kerrotut asiat tarjoillaan löytöinä, joiden toivotaan järkyttävän yleisön mielenrauhaa. ”Suomen hiihto oli tiedettyä doupatumpaa”, Helsingin Sanomat ilmoitti syksyllä 2012. ”Suomea on pidetty maailmalla veritankkauksen edelläkävijämaana 1970-luvun alusta s...