Olin oudon näköinen lapsi, joka syntyi silmät kierossa. Yleensä vauvat ovat pyöreitä ja palleroisia, minä olin luiseva. Vauvoilla on vaaleanpunainen iho, minä olin harmaa. Äitini poltti tupakkaa, ehkä se johtui siitä.

Ja sitten ne silmät.

Kesti pitkään ennen kuin ne saatiin kuntoon. Jouduin käyttämään silmälaseja, joissa toinen linssi oli laputettu. Olin siis juuri sellainen naurettavan näköinen tenava, joka varsinkin aikuisten mielestä on tosi huvittava.

Minun kuvillani ei voitettu päivänsädekisoja, en tehnyt lapsimallikeikkoja enkä esiintynyt tv-mainoksissa.

Onneksi minua ei päiväkodissa kiusattu yhtään, mutta toista oli koulussa.

Olin aina luokan pisin. En vain pisin tyttö, vaan kaikkein pisin, poikiakin pidempi.

Minua sanottiin kirahviksi. Aina. Vain opettaja käytti oikeaa nimeäni.

Jos on erilainen, joutuu silmätikuksi. Pitää olla keskiverto, ei liian lyhyt, pitkä, lihava, laiha, kaunis, ruma, vaan tavallinen, samanlainen kuin muut, sellainen, joka sulautuu massaan. Mutta hassua kyllä, kaikki tavalliset haluaisivat kovasti olla jotain muuta kuin tavallisia, vaikka juuri heidän takiaan erilaisilla on vaikeaa.

En kyllä oikeasti ollut mitenkään erilainen kuin muut, vain heitä pidempi, mutta se riitti.

Kasvoin kaiken aikaa ja olin aina päätä pidempi muita. Kun muut tytöt alkoivat käyttää korkokenkiä, minä laahustin tennareissa. Muutenkin yritin pienentää itseni kulkemalla hartiat lysyssä ja polvet koukussa, mutta silloin aloin vain näyttää pitkältä, kumaraiselta ja koukkupolviselta tytöltä. Ja ne pienet rinnat, jotka minulle kasvoivat, katosivat näkyvistä kokonaan, kun selkäranka painui rinnan kohdalta koveraksi.

Sen jälkeen kirahvi ei enää ollut pahin haukkumasana. Tulivat lauta, laiha lehmä, luuranko, luukasa…

Kekseliäin oli latvahullu. Niin, jostain syystä kaikki alkoivat l-kirjaimella. Ehkä he eivät olleet oppineet aakkosia pidemmälle.

Yläasteella aloin pelata koripalloa. Jos on pitkä, se ikään kuin kuuluu asiaan. Siellä me pitkät emme ole niin koomisen näköisiä. Toista olisi esimerkiksi baletissa. Tai onko joku joskus nähnyt lähes kaksimetristä telinevoimistelijaa?

Pelasin siis korista, vaikka olin siinä ihan surkea. Tärkeintä oli, että sain ystäviä. Sellaisia, joiden mielestä olin ihan tavallinen.

Ei kaikkia pitkiä, laihoja tyttöjä kiusata.

Erika oli erittäin suosittu, ei vain korisjoukkueessa, jossa meistä tuli ystävät, vaan kaikkialla. Mutta hän olikin kaunis. Ihanat vaaleat hiukset, suuret siniset silmät ja klassiset soikeat kasvot. Täydellinen nenä ja upeat hampaat.

Minulla oli tuohon aikaan hammasraudat, joten en koskaan hymyillyt. Niitä oli ikävä pitää, mutta halusin, että edes jokin osa minusta näyttäisi hyvältä. Kun sain ne parin vuoden jälkeen pois, hampaani olivat erinomaisessa järjestyksessä, mutta en silti koskaan hymyillyt.

Erikakaan ei hymyillyt, hänen ei tarvinnut, sillä elämä hymyili hänelle.

Siksi Erikan oli helppo nauraa ja hän nauroi kaikkialla, koriskentällä, pukuhuoneessa, bussissa, kadulla, mäkkärissä, vaateostoksilla.

Minulle shoppaileminen oli silkkaa piinaa, koska vaatteet olivat aina liian lyhyitä, löysiä, leveitä, väljiä tai suuria. Housut eivät koskaan istuneet, vaan lököttivät rumasti päälläni. Hihat ja lahkeet loppuivat aina kesken, kädet ja jalat sojottivat niistä tikkuina ulos. Kaikki housut olivat minulle capreja, täyspitkät piti ostaa miesten osastolta ja viedä ompelijalle pienennettäviksi.

Erika sen sijaan liihotteli kaupoissa kuin perhonen paratiisissa.

– Katso, Noora, miten ihana mekko! Tämä pusero täytyy saada. Ja tuo! Ota sinäkin jotain, niin mennään sovittamaan.

Sieppasin hyllyltä paidan vain siksi, että Erika käski, ja sitten tungimme samaan sovituskoppiin.

Vaikka Erikakin oli pitkä, hän ei ollut piiiiitkää kuten minä, joten vaate kuin vaate näytti hänen päällään hyvältä.

– Minä otan nämä, hän sanoi kokeiltuaan vaatteet läpi, nappasi ne kainaloonsa ja suuntasi kassalle.

Onneksi t-paita, jota riiputin käsissäni, oli ok, joten minäkin sain kaupasta jotain mukaani.

Erikan kanssa kaikki tuntui yleensäkin onnistuvan.

Kauniissa naisissa on jotain taianomaista. Heitä katsotaan eri tavalla, heihin suhtaudutaan eri tavalla ja heitä kohdellaan eri tavalla. Elämä levittää heidän eteensä punaisen maton, jota pitkin kävellä menestykseen. He kulkevat aina kadun aurinkoista puolta, pääsevät jonon ohi ja saavat hyvää korkojen kera.

Kauniit naiset oppivat jo lapsena, että he ovat etuoikeutettuja. He voivat katsoa eteenpäin luottavaisin silmin, avata sylinsä ja odottaa, että heille annetaan kaikki. Kukaan ei vie heiltä tikkaria, ei puhko ilmapalloa, eikä tule kampittamaan tai puukottamaan selkään. Kauniit naiset ovat nykypäivän aatelia, joka myös ottaa kaiken itsestään selvällä helppoudella. Me muut olemme palveluskuntaa, jonka tehtävänä on heidän palvelemisensa ja ihanan elämän mahdollistaminen.

Kauneus avaa kaikki ovet, ja joskus siinä ohessa sisään pääsee pujahtamaan myös joku minun kaltaiseni.

Miksi Erika valitsi juuri minut ystäväkseen? Eihän hänellä ollut seurasta pulaa.

Ehkä se johtui siitä, että minä olin nöyrä ja minä olin kiitollinen. Kaunis Erika halusi olla juuri minun ystäväni, minun, kirahvin. Se oli uskomatonta. Vihdoin joku kelpuutti minut.

En koskaan ollut eri mieltä Erikan kanssa, vaan tein aina niin kuin hän halusi ja mitä hän halusi. Kuljin hänen perässään kuin koiranpentu. Tai pikemminkin majakka.

En varsinaisesti palvonut häntä, mutta ei se kaukana ollut.

Erikalla ei ollut pulaa ystävistä, vaikka häntä pidettiin itsekkäänä ja ilkeänä. Hän saattoi pilkata ja kiusata toisia korisjoukkueen tyttöjä vain siksi, että se oli hänestä hauskaa.

Erika ei yleensä harrastanut poikaystäviä, koska ne olivat hänestä rasittavia. Ripustautuvia ja vaativia. Mutta kerran hän ilmoitti alkaneensa seurustella erään pojan kanssa.

– Me ei voida tänään mennä shoppailemaan, olen Laurin kanssa, hän sanoi pakatessaan kassiaan urheiluhallin pukuhuoneessa.

– Entä huomenna? kysyin.

– Ei, kun olen Laurin kanssa, hän vastasi, käänsi selkänsä ja lähti.

Laurin kanssa hän oli sitten joka päivä sen jälkeenkin.

Minulla oli petetty olo. Juuri kun olin päässyt varjosta valoon, se vietiin minulta pois.

Ei Erika minua kuitenkaan kokonaan hylännyt. Me olimme edelleen ystäviä, ja hän esitteli minulle aina treenien jälkeen, mitä kaikkea ihanaa hän oli Laurilta saanut.

– Tämä rannerengas on uusin. Ihan kiva, mutta seuraavaksi hän saa ostaa timanttikorvakorut. KALLIIT timanttikorvikset.

Olin jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi joukkueemme kapteeni, aina iloinen ja reipas tyttö, oli näyttänyt surulliselta. Pelikään ei sujunut, ja sitten kerran kun Erika ja muut olivat jo lähteneet pukuhuoneesta, hän purskahti itkuun.

– Mitä nyt? Sattuuko johonkin? kysyin huolestuneena ja istuin hänen viereensä.

– Ei, hän sanoi ja kääntyi pois.

– Onko jotain tapahtunut?

– Ei… Tai on, mutta en minä voi kertoa, kun sinä olet sen ystävä…

– Mitä? Onko Erika tehnyt jotain?

Tyttö nyökytti päätään.

– Mitä?

– Se vei Laurin!

– Minne? kysyin tyhmänä.

– Se oli mun poikaystävä ja Erika vei sen! tyttö huusi silmät punaisina.

Minä olen uskollinen luonne, eivätkä sellaiset usko pahaa ystävistään. Olin varma, ettei tyttö puhunut totta.

Kun kysyin asiaa Erikalta, tämä sanoi, että Lauri oli jättänyt tytön kauan ennen kuin he alkoivat olla yhdessä.

– Mutta minä jätin Laurin eilen, hän lisäsi heti perään huolettomasti korvanlehteään sormeillen. – Sain siltä nämä timantit ja nyt minulla on kalleimmat korvakorut koko joukkueessa.

– Miten niin koko joukkueessa? Eihän niitä ole kellään muulla kuin sinulla ja…, sanoin ja nyökytin päätä kapteenitytön suuntaan.

– Juuri niin, mutta nyt minulla on paremmat kuin hänellä, Erika sanoi ja alkoi nauraa niin kuin vain kaunis tyttö voi nauraa.

Pojat liikkuvat ryhmissä, mutta tytöt kahden pareissa. He ovat parhaita ystäviä, bestiksiä.

Tosiasiassa tytöt eivät koskaan ole näissä suhteissa tasa-arvoisia. Toinen on aina jollain tavalla toista vahvempi ja toinen jää altavastaajaksi. Jostain syystä toinen tytöistä on myös aina toista kauniimpi. Ei välttämättä paljon, ei silmiinpistävästi, mutta juuri sen verran, että kumpikin tietää sen. Ja se jos mikä määrää nokkimisjärjestyksen.

Erikasta ja minusta näki heti, kumpi oli ykköstyttö.

Minä olin vain Erikan varjo, joka kuljin hänen perässään onnellisena siitä, että sain tehdä sen. Ei se minua haitannut, päinvastoin, sillä kauniin ja itsevarman tytön kanssa minutkin huomattiin. Erikan kauneudesta varisi jotain minunkin päälleni, ja minustakin tuli jos ei kaunis niin ihan kivan näköinen kuitenkin.

Tietysti auttoi, että Erika opetti minut meikkaamaan ja pakotti kasvattamaan lyhyet hiukseni pitkiksi niin kuin hänellä. Kun pääsimme Erikan kanssa samaan lukioon, ryhdyin vaalentamaan hiuksiani niin kuin hänkin.

Joitain vanhoja luokkakuvia katsoessani hätkähdän ...