Kansi

Nimiö

Rikospaikka Tampere

Helsinki

Tekijänoikeudet

Kannen ulkoasu Timo Ahola

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Noora Ohvo

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

ISBN 978-952-289-373-4

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2017

Sisällysluettelo

SISÄLLYSLUETTELO

Tapani Bagge	YHDEN MIEHEN VALLANKUMOUS
Kari Häkämies	SOTAKIRJEENVAIHTAJA JA PORMESTARI
Seppo Jokinen	PAHAN MIEHEN PALUU
JP Koskinen	SORIN NOITA
Tuomas Lius	TALO PISPALANHARJULLA
Max Manner	LEIJONA
Juha Numminen	TUNNUSTUS
Eppu Nuotio	TÄYDELLISET HÄÄT
Harri Nykänen	PIENI PULLAPUOTI
Outi Pakkanen	VÄÄRILLÄ RAITEILLA
Markku Ropponen	ASEVELJET
Matti Rönkä	KUJAKOLLI
Christian Rönnbacka	TÄYDELLINEN KEIKKA
Jarkko Sipilä	PINGVIININ SAUNAVUORO
Antti Tuomainen	RAKKAUDESTA SE
Jukka Valli	NEITI VAAHTERA

Tapani Bagge: Yhden miehen vallankumous

YHDEN MIEHEN VALLANKUMOUS

Tapani Bagge

Tammikuun loppu 1906

1

– Mitä on tehtävä? Vladimir Iljitš kysyi, sipaisi pientä punertavaa partaansa ja vastasi: – Tsaarinvalta on murskattava! Meidän täytyy hukuttaa Äiti Venäjä vereen niin, että syntyy vallankumouksen punainen virta!

Nikolai Jevgenevitš Burenin nyökkäsi.

– Tarvitaan lisää aseita ja rahaa, lisää pommeja ja attentaatteja.

– Onko sinulla ehdotuksia?

Tätä Burenin oli odottanut. Moskovan kapina oli kukistettu, mutta taistelu jatkui. Hän oli jo miettinyt uusia operaatioita salaisen iskuryhmän johtajan Leonid Borisovitš Krasinin kanssa. Piti vain saada isännän suostumus niihin.

– Maxim Gorki kiertää keräämässä meille rahaa. Järjestän helmikuussa täällä Helsingissä kaksi tilaisuutta, joissa hän lukee novellinsa muun ohjelman ohella. Myöhemmin keväällä jatkamme Amerikkaan.

– Meille? Eikös hän kerää rahaa koko puolueelle?

– Nimellisesti kyllä, Burenin sanoi ja virnisti.

Vladimir Iljitš nyökkäsi, öljylampun valo heijastui kaljusta päälaesta. Hänellä ei ollut taipumusta virnuiluun.

– Kivennavan pommitehdas toimii täyttä päätä, Burenin jatkoi. – Leonid Borisovitš on kouluttanut hyvin omena- ja päärynämaakarinsa.

Omena tarkoitti tuhovoimaista pommia, päärynä monen paukku- ja savupatruunan yhteispanosta, josta syntyi lähinnä sauhua ja meteliä. Kummallakin oli paikkansa. Insinööri Krasin oli viime vuoteen saakka toiminut Tiflisin sähkölaitoksen ja bolsevikkien salaisen kirjapainon johtajana Gruusiassa, mutta kiersi nykyään Venäjän maata ja Eurooppaa Siemensin palkkalistoilla. Samalla hän edisti vallankumouksen asiaa.

– Entä rahatilanne? Vladimir Iljitš tivasi. – Mitä muuta aiot tehdä sen hyväksi kuin järjestää kulttuuritilaisuuksia? Duuman vaalit tulevat ennemmin tai myöhemmin. Jos osallistumme niihin, tarvitsemme rahaa kampanjointiin. Jos taas emme, rahaa tarvitaan boikotin julistamiseen kansalle.

– Minulla on suunnitelma, Burenin sanoi ja jäi hetkeksi kokoamaan ajatuksiaan.

Vladimir Iljitš siemaili höyryävää teetä ja lämmitteli käsiään siron teekupin ympärillä. Hänellä oli nukkavieru päällystakki yllään ja kaulus pystyssä kuten aina, vaikka tummanvihreä kaakeliuuni loi lämpöä huoneeseen. Tyylikkäine keskusteluryhmineen, samovaareineen ja huonekasveineen puutarhuri Walter Sjöbergin viinikaupan takahuone muistutti pikku salonkia. Toisinaan Sjöberg järjestikin siellä viininmaistajaisia. Viinit hän säilytti kellarissa, missä piiloteltiin myös kiellettyjä painotuotteita.

Sjöbegin kauppa sijaitsi Erottajalla, aivan Helsingin keskustassa. Kello oli puoli seitsemän illalla, ulkona pimeää ja sisäpihalle antavassa takahuoneen ikkunassa verhot. Liike oli suljettu siltä päivältä, joten he saivat keskustella rauhassa.

Kauppias Sjöberg kävi vielä tilejään läpi etuhuoneessa. Hän auttoi bolsevikkejä, vaikkei ollut kiinnostunut politiikasta. Raha hänelle kyllä kelpasi. Ei Burenin muuten olisikaan luottanut mieheen.

Burenin itse oli varakkaan pietarilaiskauppiaan poika. Opiskeluaikoinaan kauppakorkeakoulussa ja taideakatemiassa hän ei vielä sekaantunut politiikkaan. Vasta 25-vuotiaana konserttipianistina hän oli mielenkiinnosta mennyt mukaan mielenosoitukseen ja jäänyt heti pariksi viikoksi ohranan sumppuun. Hänen äidillään oli maatila Kirjasalossa, lähellä Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän rajaa, ja hän alkoi järjestää sitä kautta aseiden ja laittoman kirjallisuuden salakuljetusta emämaahan. Äiti myi maatilan jo parin vuoden päästä, mutta Burenin jatkoi maanalaista toimintaansa.

Ja tässä sitä nyt oltiin. Vallankumouksen kynnyksellä.

Burenin rykäisi ja aloitti:

– Meillä on kovia poikia Latviasta. Todellisia proletaareja nämä Čoken lättiveljekset kumppaneineen. He ovat valmiita mihin vain.

– Mihin vain?

– Maa alkoi polttaa heidän jalkojensa alla Riikassa, Burenin sanoi. Vladimir Iljitš tiesi kertomattakin, että Baltian sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen veljet olivat Moskovan ja Pietarin viimesyksyisen kapinan innostamina nousseet avoimeen taisteluun tsaarinvaltaa vastaan ja julistaneet jo Latvian tasavallan perustetuksi, mutta jääneet lopulta tappiolle. – Viimeksi heidän taisteluryhmänsä hyökkäsi Riiassa poliisiasemalle ja vapautti yhden veljeksistä. Muuan santarmi kuoli ammuskelussa.

– Vahinko ettei useampi.

– Täällä pojat voivat korjata vahingon. Heidän porukassaan on viisitoista henkeä, joukossa yksi nainenkin. He tulivat Pietarin kautta junalla ja ovat piileksineet Helsingin punakaartin kätköissä jo viikon päivät.

– Ovat pian valmiita toimimaan.

– Porukan johtaja Jānis Čoke on täysin pitelemätön. Minuakin hieman hirvittää hänen seurassaan. Häneltä saattaa olla muutama ruuvi löysällä. Kun poikaa sopivasti yllyttää ja ohjailee, hän tekee vallankumouksen vaikka yksinään.

– Kuinka nuori hän on?

– Melkein minun ikäiseni eli kolmekymppinen, vaikka tuntuu nuoremmalta. Muut ovat parikymppisiä.

Vladimir Iljitš oli vain neljä vuotta vanhempi kuin Burenin, mutta he kumpikin olivat vanhoja sieluja.

Jos Vladimir Iljitšillä olisi ollut tapana hieroa käsiään yhteen, nyt hän olisi varmaan tehnyt niin. Isäntä tyytyi kuitenkin vain nyökkäämään ja kumartumaan kiinnostuneena Bureninia kohti.

– Mitä sinulla on suunnitelmissa heidän varalleen, Nikolai Jevgenevitš?

– Suuri eks, Burenin sanoi ja alkoi kertoa tarkemmin.

Maanantai

26.2.1906

Kahden aikaan iltapäivällä Kauppatoria pyyhki melkoinen lumipyry. Kojujaan hevoskärryihin, käsirattaisiin tai vesikelkkaan purkavat torikauppiaat saivat pidellä lujasti kiinni kauppatavaroista ja suojakankaista. Vatsakas vartiokonstaapeli ajoi takaa karvalakkiaan Katajanokan suuntaan.

Jānis Čoke pysähtyi Sofiankadun suulle ja kohotti kaulahuivinsa reunan nenän päälle, niin että vain ruskeat silmät ja tuuheat tummat kulmakarvat jäivät näkyviin karvahatun alta. Hän katsahti ympärilleen. Toisetkin suojasivat kasvonsa: Jānisin kumppani Emma Gails, nuoremmat veljet Kārlis ja Gustavus, cēsisiläiset kovanaamat Kristian Jakob Treuman ja Petter Salin sekä muut.

Kaikkiaan heitä oli viisitoista. Nuoria mutta kokeneita sotureita. Metsäveljiä, ja yksi metsäsisar. Bureninin mukaan Lenin oli luvannut Latvialle itsenäisyyden, kunhan vallankumous olisi tehty. Sen puolesta oli siis syytä taistella.

Käskyjä ei tarvittu. Jokainen tiesi tehtävänsä.

Jānis marssi Venäjän valtakunnanpankin haarakonttorin kolmikerroksisen kivitalon eteen, harppasi matalat portaat jyhkeälle pariovelle ja työntyi sisään. He levittäytyivät pitkin puolityhjää salia. Jānis veti Mauser-pistoolin esiin päällystakkinsa taskusta ja julisti venäjäksi:

– Vallankumouksellisten toimeenpanevan komitean nimessä olette kaikki pidätetyt! Yksikään ei saa liikahtaa paikaltaan. Nostakaa kätenne ylös!

Valkoviiksinen vahtimestari ei totellut. Hän tempaisi seinältä miekan ja ryntäsi kohti Jānista kuin entinen rakuuna. Epoletit vain välkkyivät olkapäillä.

Jānis ampui ensin. Luoti osui miehen rintaan ja pysäytti hänet kolmen metrin päähän. Veljien luodit kaatoivat vantteran vanhuksen selälleen. Miekka kolahti lattialle, ja Kārlis ja Gustavus kävivät vielä upottamassa tikarin miehen rintaan. Varma on aina varmaa.

Vastarinta päättyi siihen. Kaikki komennettiin lattialle, paitsi pari virkailija. He sulloivat ruplia ja Suomen markkoja perunasäkkiin sekä tiskiltä että kassaholvista. Yhteensä pari säkillistä.

Jānis otti rahat pakkoluovutukseen vallankumouksellisen toimeenpanevan komitean nimissä ja ampui lähtiäisiksi ensin kattoon ja sitten lattiaan aivan marmorilla tärisevän paksuposkisen pankinjohtajan korvanjuureen. Pankkiiri säpsähti kuin olisi saanut kivensiruja poskeensa, poskilihat jäivät väräjämään. Silmiään hän piti tiukasti kiinni.

Kuitti jäi Jānisilta kirjoittamatta. Hän ojensi toisen säkin Emmalle, joka heitti sen olalleen. Hameesta huolimatta Emma oli tosiaan kuin yksi pojista. Jānisin mielestä joskus vähän liikaakin.

Pojat innostuivat vielä räiskimään kattoon niin että rappaukset rapisivat ja sali peittyi laastipölyyn. Onneksi ulkona satoi lunta, niin ettei karvalakille ja päällysta...