Tekijänoikeudet

Alkuteos: NARCISA: Our Lady of Ashes

Copyright © by Jonathan Shaw

TEOKSESSA LAINATUT SUOMENNOKSET

James Baldwinin Mene ja kerro se vuorilla -romaanin on suomentanut Reijo Tuomi (Kirjayhtymä 1978).

Charles Bukowskin Lounaalla-teoksen on suomentanut Seppo Lahtinen (Sammakko 1999).

Charles Bukowskin Rakkaus on koira helvetistä -teoksen on suomentanut Seppo Lahtinen (Sammakko 1999).

Charles Bukowskin Vanhan likaisen miehen juttuja -teoksen ovat suomentaneet Seppo Lahtinen, Tuomas Laurila ja Kalle Niinikangas (Sammakko 2002).

Albert Camusin Putoaminen-romaanin on suomentanut Maijaliisa Auterinen (Otava 1957).

Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin on suomentanut Jukka Mannerkorpi (Siltala 2012).

Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän on suomentanut Eino Leino (WSOY 1917).

Lawrence Durrellin Justinen on suomentanut T. A. Engström (Taikajousi 1959).

Kahlil Gibranin Profeetan on suomentanut Annikki Setälä (Karisto 1966).

Germaine Greerin Tahdon olla nainen -teoksen on suomentanut Anna Paljakka (Gummerus 1972).

Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -romaanin on suomentanut Veikko Polameri (Tammi 2016).

Thomas Hobbesin Leviathanin on suomentanut Tuomo Aho (Vastapaino 1999).

Charles Jacksonin Tuhlattuja päiviä -romaanin on suomentanut Heikki Salojärvi (Love Kirjat 1989).

Jack Kerouacin Matkalla-romaanin on suomentanut Markku Lahtela (Kirjayhtymä 1988).

John Stuart Millin Vapaudesta-teoksen ovat suomentaneet Niilo Liakka ja Reima T. A. Luoto (Librum 1982).

Henry Millerin Kravun kääntöpiirin on suomentanut Pentti Saarikoski (Gummerus 1962).

Friedrich Nietzschen Hyvän ja pahan tuolla puolen -teoksen on suomentanut J. A. Hollo (Otava 1966).

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen on suomentanut J. A. Hollo (Otava 1989).

Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustran on suomentanut J. A. Hollo (Otava 1995).

William Shakespearen Hamletin on suomentanut Paavo Cajander (SKS 1879).

William Shakespearen Othellon on suomentanut Paavo Cajander (SKS 1884).

Kurt Vonnegutin Kissan kehdon on suomentanut Marjatta Kapari (Tammi 1975).

Vanhan testamentin ja Uuden testamentin lainauksissa on käytetty kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottamaa suomennosta, apokryfisen Sirakin kirjan lainauksessa Apokryfikirjojen käännöskomitean käännösehdotusta 2005.

Like Kustannus Oy

Helsinki

www.like.fi

ISBN 978-952-01-1594-4

Tämä on Like Kustannus Oy:n vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Omistuskirjoitus

OMISTETTU DORIKSELLE, TALITALLE, ALESSANDRALLE JA JULIALLE

Motto

”Sillä ainoat ihmiset joista välitin olivat hulluja ihmisiä, niitä jotka olivat hulluina elämiseen, hulluina puhumiseen, hulluina pelastumiseen, jotka halusivat kaikkea yhtä aikaa, jotka eivät koskaan haukotelleet eivätkä puhuneet kuluneita juttuja vaan jotka paloivat, paloivat, paloivat, paloivat kuin fantastiset keltaiset sähikäiset räjähtäen kaikkiin suuntiin tähtitaivaalla kuin ilotulitusraketti, ja viimeisenä kaiken keskellä pamahtaa hajalle sininen valo ja kaikki sanovat ooo!”

– Jack Kerouac

JOHDANTO

Ihmistä ei voi pelastaa itseltään. Jos yrität leikkiä pelastajaa, menetät kaiken. Et koskaan voi parantaa satutettua. Et voi sitoa haavoja, jotka hän on saanut itsekkäiltä vanhemmiltaan, katalilta entisiltä rakastajilta, pedofiileiltä, tyranneilta, köyhyydestä, masennuksesta tai vain siksi, että kärsii kemiallisesta epätasapainosta.

Et voi tehdä tekemättömiksi henkisiä haavoja, laastaroida vanhoja arpia tai parantaa menneisyyden kolhuja hellyydellä. Et saa tuskaa katoamaan. Et voi huutaa hiljaiseksi ääniä, joita toinen kuulee päässään. Et voi opettaa häntä ymmärtämään omaa arvoaan. Hän ei koskaan tunne itseään riittävän kauniiksi, olipa hän silmissäsi miten kaunis tahansa. Hän ei koskaan saa riittävästi rakkautta, vaikka miten jumaloisit häntä.

Et saa kohtalon kolhimaa, maailmaa vihaamaan oppinutta ihmistä lopettamaan taisteluaan maailmaa vastaan. Hän löytää aina keinon jatkaa siitä, mihin hänen kiusaajansa lopetti. Myös hänestä tulee vuorollaan kiusaaja. Hän alkaa pitää sinua vihollisenaan. Hän löytää aina uuden keinon rangaista itseään ja siten myös sinua.

Vaikka olisit varma, että olet tehnyt kaiken mahdollisen ja todistanut pohjattoman kiintymyksesi, horjumattoman omistautumisesi ja loputtoman tukesi, et koskaan voi pelastaa onnetonta piruparkaa itseltään.

Haavoitettu löytää aina keinon levittää tuskaa ympärilleen. Hän on tunteiden tsunami, joka tuhoaa elämän ympäriltään. Roihuten leviävä tulipalo, joka korventaa kaiken ja jokaisen tieltään. Mitä pidempään rakastat särkynyttä ihmistä, sitä enemmän satutat itseäsi.

Hän pilkkaa jalomielisyyttäsi, hyväksikäyttää hyvyyttäsi, odottaa aina anteeksiantoasi, koettelee kärsivällisyyttäsi, salpaa elinvoimasi ja murhaa lopulta sielusi. Hän ei ole tyytyväinen ennen kuin on tehnyt sinusta yhtä onnettoman kuin itsestään, koska hän oikeuttaa suhteettoman itseinhonsa pakottamalla muut samaan noidankehään.

Kun hän on vanginnut sinut kurjuuteensa, on miltei mahdotonta päästää hänestä irti, vaikka tunnetkin polttavaa syyllisyyttä, turhaudut omaan kyvyttömyyteesi ja tunnet raivoa, että olet sitoutunut hänen helvettiinsä. Mitä vaurioituneempi hän on, sitä karismaattisempi ja säkenöivämpi, sitä huumaavampi seksuaalisesti, sitä vaarallisempi mielenterveydellesi hän tietenkin on.

Rakkaudesta tulee maamiinoilla kylvetty taistelukenttä, teurastamo, pakolaisleiri, huoratalo, hullujenhuone, vankila, toistuvan tuskan äärettömyyksiin aaltoileva kiirastuli, peilitalo, jonka vääristävät peilit avautuvat Danten helvetin yhdeksään piiriin. Siellä ikuisesti kirottujen yksinäiset sielut tanssivat kuin dervissit ja heittäytyvät epätoivoissaan tulivuoren kiehuvaan kraatteriin, mistä he toivovat löytävänsä tulikasteensa, paratiisin, nirvanan, taivaan, Eedenin puutarhan, josta heidät on ikuisiksi ajoiksi karkotettu.

Jonathan Shawin Narcisa on sydäntä särkevä kertomus sairaasta himosta. Se on veren, hien ja sperman kidutettua runoutta, groteskin kaunis rakkauslaulu, joka kertoo ikuisen iltahämärän kauhusta, trauman yhdistämien ihmisten sietämättömästä siteestä. Se on odysseia, jossa huume- ja läheisriippuvuuden kaksosraivottaret läiskivät naamaan isolla, kyltymättömän nälkäisellä kyrvällä ja täyttävät uhriuttajaksi uhriutuneen uhrin sydämen mielipuolisella rakkaudella, musertavalla seksimagian magnetismilla, joka vetoaa ihmismielen alkukantaisiin, pimeisiin voimiin.

Narcisa on pakollista luettavaa jokaiselle, joka on seonnut elämässään tai jonka elämän joku sekopää on omistusvimmassaan sekoittanut, joka rakkauden ja kiiman sokaisemana on intohimon kahlein sitonut itsensä kurjaan vampyyrinistiin. Tuhoisa kauneus ja raaka, eläimellinen vetovoima saivat tämän kusipään näyttämään pimeyden enkeliltä ja muinaiselta mystikolta, puhdistavaa tulta syöksevältä, ihmislihaa syövältä demonilta, joka vihasi maailmaa ja kävi sotaa sitä vastaan ja joka kieroutuneen psyykemme oikusta sai meidätkin vihaamaan sitä niin, että lopulta vapaasta tahdostamme astuimme samalle tuskaisalle sotapolulle ja etsimme siitä vapahdusta siinä lohduttomassa toivossa, että voisimme pelastaa peilikuvamme rakkauden ikuisen negaation pohjattomasta kuilusta.

Lydia Lunch

Barcelona, 2010

PROLOGI

”Ja sinä Babylon, tuhoon tuomittu nainen! Hyvin tekee se, joka sinulle kostaa sen minkä meille teit.”

– Psalmit 137:8.

Dakini on olento, joka tiibetiläisessä mytologiassa ilmentää naisen raivoa.

Dakinia on vuosituhansien kuluessa mielletty monin tavoin ja kutsuttu muun muassa ”taivaanylittäjäksi”, ”naiseksi, joka liikkuu avaruudessa” tai yksinkertaisesti ”taivastanssijaksi”. Dakinin arkkityyppi on raivostunut, raakalaismainen naispaholainen, joka tanssii vimmaista tanssiaan taivaalla ja ennustaa tuhoa, kaaosta ja väkivaltaisia mullistuksia. Dakini on alaston lukuun ottamatta ihmiskalloista punottua kaulaketjua. Hän pitelee yhdessä kädessään tikaria ja toisessa verellä täytettyä pääkalloa, josta hän juo.

Kuvissa dakini tanssii usein kuolleen miehen ruumiin päällä.

Henkinen kasvu vaatii ihmiseltä suunnattomasti voimaa ja päättäväisyyttä ja tuottaa suurta tuskaa, ja voi olla, että dakiniin liitetty väkivaltainen kuvasto heijastelee sitä vääjäämätöntä päättäväisyyttä, jota ihminen tarvitsee kyetäkseen kukistamaan omat demoninsa. Dakinin hävitysvimma ei koskaan ole summittaista tai itsetarkoituksellista vaan kohdistuu ihmisen alhaiseen luontoon. Kristillisestä ikonografiasta tuttu Pyhä Yrjänä surmaa lohikäärmeen, ja myös dakini sivaltaa pään irti olennoilta, jotka symboloivat henkilökohtaisia kirouksiamme.

Päiväkirjamerkintä: Rio de Janeiro, 13. huhtikuuta 2010. Yli kahteen kuukauteen ei ole satanut. Taivas on steriili, mykkä, pilvetön; kylmä, hedelmätön ja epätodellinen kuin kuun maisema.

Olen kärsinyt kaksi kuukautta kosmista nöyryytystäni ja istun taas kuuttoman yön surullisessa suistossa. Raavin arpeutuneita hyttysenpistoja jomottavissa jaloissani, tupakoin ja tunnen kielelläni Narcisan suudelman karvaan, kemiallisen poltteen.

Narcisa, haavoitettu rakkauteni, jonka lapsenomaiset, vaaleanpunaiset huulet suutelevat crackpiippua päivin öin, päivät vittu pääksytysten.

Narcisalla on taas putki päällä. Jo neljän päivän ajan hän on istunut vanhan, hylätyn talon ullakolla Lapassa ja polttanut pimeässä crackia. Hänellä on seuranaan aaveita ja hämähäkkejä ja rotti...