Kansi

Nimiö

Mari Jungstedt

Toiset kasvot

Suomentanut Emmi Jäkkö

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Ruotsinkielinen alkuteos

Det andra ansiktet

Copyright © Mari Jungstedt 2016

Published by arrangement with Partners in Stories Stockholm AB, Sweden.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Sofia Scheutz Design

Kannen kuva: © GlebStock/shutterstock,

Schorle/CC och Sofia Scheutz

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31136-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Andreakselle ja Katerinalle

Ystävyydestä, lämmöstä ja huolenpidosta

Sinut, Kuolema, tuo

valju hetki kun luo,

minun porttini havutetaan,

kukkauutimet heti

joku verhoksi veti,

pian yhteen ne ommellaan.

Käteen ruusun saan viimeisen,

enkä aavista tuoksua sen.

Sinut, Kuolema, tuo

valju hetki kun luo,

minä lymyssä levätä saan.

kokoelmasta Fridas bok, Birger Sjöberg

suomentanut Leena Krohn

1

Lentokoneen malli oli Cessna 182. Se oli nelipaikkainen ja tärisi niin, että olisi voinut luulla sen hajoavan kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Koneen lentäjä huudatti moottoria saadakseen kierroslukeman nousemaan. Se tuntui pienessä lentokoneessa selvästi. Kone seisoi vielä kiitoradalla ja odotti nousulupaa, lentäjä suoritti viimeisiä tarkistuksia: potkurit, laipat, kojelauta, öljypumppu, sylinterin lämpötila. Moottorin hurina teki juttelemisesta mahdotonta. Jos halusi saada kumppaninsa huomion, oli pakko huutaa. Istuimet oli poistettu, ja Krister ja hänen vanha ystävänsä Peter istuivat vieri vieressä koneen lattialla polvet koukussa. Naispuolinen hyppääjä, jota Krister ei ollut tavannut koskaan aikaisemmin, oli ottanut paikan lentäjän vierestä. Nainen istui selkä kohti koneen nokkaa. Ystävykset taas olivat ahtautuneet koneen takaosaan ja istuivat kyyryssä laskuvarjot selässään. He eivät olleet tavanneet vuosiin, mutta Peter oli soittanut edellisenä iltana ja kertonut olevansa pikavisiitillä Tukholmassa. Hän oli saanut Kristerin ylipuhuttua hyppäämään kanssaan, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Hän oli jopa varannut ajan heidän vanhasta hyppykerhostaan.

Kristerin kuusitoistavuotias tytär Cecilia oli viikonloppuvierailulla ja oli selkeästi osoittanut pettymyksensä, kun isä oli kertonut uhraavansa aikaansa myös muille kuin tyttärelleen tänä lauantaina. Cecilia oli pakotettu lähtemään kaupungille ostoksille isän tyttöystävän kanssa. Mutta tyttö sai luvan pärjätä. Tämä oli yllätys Kristerin ystävältä, joka asui Yhdysvalloissa, eikä Krister pystynyt sanomaan ei. Hän veisi Cecilian lohdutukseksi syömään Gamla Staniin, ja he viettäisivät illan aivan kahden.

Moottorit jylisivät. Vastapäätä istuva nainen ei ollut sanonut koko aikana sanaakaan. Hän vaikutti tyypiltä, joka pysytteli mieluiten omissa oloissaan. Hän oli oikeastaan aika hyvännäköinen, pienikokoinen ja tummatukkainen, mutta tuijotti ikkunasta ulos tyly ilme kasvoillaan.

Krister ja Peter hyppäisivät yhdessä, niin kuin heillä oli ollut tapana silloin kun Peter asui vielä Tukholmassa ja he olivat käyneet säännöllisesti hyppäämässä. Molemmat olivat kokeneita laskuvarjohyppääjiä ja olivat harrastaneet lajia jo parikymmentä vuotta. Moottorit huusivat, ja Krister arveli kierroslukeman lähentelevän kolmeatuhatta, tasoa joka vaadittiin, jotta kone nousisi ilmaan. Kone tärisi ja heilui puolelta toiselle. Lentäjä kävi radiokeskustelua lennonjohdon kanssa ja sai lähtöluvan. Koneen moottori kiihdytti, ja kone lähti liikkeelle. Neljänsadan metrin pituiseen kiitorataan meni aikaa kaksikymmentäsekuntia. Koneen moottori jylisi entistä kovemmin. Lopulta kone irtosi maasta, tunne oli aina yhtä vapauttava. Tosin turbulenssi sai koneen tärisemään entistäkin voimakkaammin. Aina ilmaan noustessa mielen valtasi sama kauhu: tuntui kuin kone voisi hajota säpäleiksi milloin tahansa. Se oli aina koko lentomatkan pahin hetki.

Nousu kolmeentuhanteen metriin vei lähes puoli tuntia. Jalat ehtivät puutua epämukavassa asennossa, ja mitä korkeammalle he nousivat, sitä kylmempi tuli. Koneesta oli poistettu ovi, sen tilalla oli vain tarranauhalla kiinnitetty kangaspala, joka roikkui oviaukossa. Krister yritti ajatella jotain muuta kuin tunnottomia jalkojaan tai sormiaan, jotka alkoivat jäätyä koppuroiksi. Hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, joina Peter ja hän olivat olleet ystäviä, kaikkea mitä he olivat tehneet yhdessä, ja hän tajusi, sillä hetkellä heidän istuessaan siinä ahtaassa koneessa, kuinka olikaan kaivannut ystäväänsä.

Lentokone kierteli hetken hyppypaikan yläpuolella. Lentäjä oli päättänyt sopivan paikan, kaukana heidän allaan näkyi vehreä lehtometsä. Oli tärkeää valita oikea paikka ja laskea tuulen vaikutus hyppyyn.

Lopulta he saivat lentäjältä hyppyluvan, hetki oli käsillä. Naispuolinen hyppääjä, joka istui koneen keulassa, rullasi kankaan oven edestä ja asetti vasemman jalkansa koneen ulkopuolella olevalle askelmalle. Seuraavassa hetkessä hän jo heittäytyi ulos koneesta ja katosi taivaalle. Krister raahautui lentäjän vierelle, piti katsekontaktin Peteriin ja viittoili, että oli aika hypätä. Hän ojensi käsivartensa ja veti sen jälleen vasten itseään – kerran, toisen ja kolmannen – ja hyppäsi ulos vapaaseen pudotukseen. Peter teki samoin ja hyppäsi hänen ­kanssaan.

Oli ratkaisevan tärkeää hypätä tismalleen samaan aikaan, jotta he saisivat saman putoamisvauhdin ja voisivat tehdä hypyn yhdessä. Pienikin eriävä liike voisi vaikuttaa putoamisen nopeuteen. Mutta hyppy oli onnistunut ja he putosivat vastakkain. Ensin he tarttuivat toisiaan tiukasti kiinni käsivarsista ja vähitellen siirsivät otteen toistensa ranteiden ympäri. He putosivat yhdessä ilman halki, olivat kuin yhtä. He pitivät koko ajan katsekontaktin toisiinsa. Keskittyminen ei päässyt herpaantumaan hetkeksikään. Sininen toukotaivas levittäytyi heidän ympärillään. Valkoiset pilvet toivat lupauksen kesästä. Vehreys heidän allaan muistutti tavallisesta maailmasta jossain kaukana heidän alapuolellaan. He putosivat vapaasti kaksisataa kilometriä tunnissa. Täällä ei ollut sijaa epäilykselle. Peter nyökkäsi Kristerille, molemmat koukistivat oikean polvensa ja vasemman käsivartensa. Se sai molemmat pyörähtämään itsensä ympäri samanaikaisesti ja jälleen löytämään toisensa edestään. Krister näki kuinka Peter hymyili ilman puhaltaessa heidän ympärillään. Seuraava temppu: he levittivät kätensä, koukistivat polvensa ja tekivät voltin takaperin. Ja putosivat samalla ilman halki. Molemmat hymyilivät saadessaan jälleen katsekontaktin toisiinsa.

He ehtivät tehdä vielä yhden tempun ennen kuin oli aika avata laskuvarjo. Sitten he tarkistivat olevansa tarpeeksi kaukana toisistaan, jotta varjot eivät törmäisi.

Krister veti päättäväisesti laskuvarjon hihnasta vapauttaakseen varjon. Mitään ei tapahtunut. Hän veti uudestaan. Ei mitään. Pieni paniikki alkoi painaa rintaa – hänen putoamisvauhtinsa oli kaksisataa kilometriä tunnissa, ja hänellä oli vain muutama sekunti aikaa ennen kuin olisi auttamatta liian myöhäistä. Mutta näin oli käynyt aikaisemminkin. Lasku­varjon avautumisessa saattoi olla ongelmia, vaikka se olikin aika harvinaista. Siksi kaikilla hyppääjillä oli aina myös varavarjo. Nyt piti vain keskittyä. Nopea vilkaisu ylöspäin. Hyvän matkaa hänen yläpuolellaan leijaili Peter ja kauempana tuntematon nainen, molempien varjot täysissä purjeissa. Mitä ihmettä hänen varjolleen oli tapahtunut? Hän muisteli käyneensä varusteet läpi edellisenä iltana. Silloin kaikki oli ollut kunnossa. Hän ei ymmärtänyt olenkaan. Hänen olisi pitänyt käydä varusteet vielä uudelleen läpi juuri ennen hyppyä, niin oli yleensä tapana. Sehän oli piru vie viimeinen asia, jonka jokainen hyppääjä teki. Mutta hän oli ollut niin innoissaan saadessaan vihdoin jutella Peterin kanssa, ettei ollut malttanut. Hän veti varavarjon hihnasta kaikin voimin. Mitään ei taaskaan tapahtunut. Maisema näkyi yhä selvemmin hänen allaan. Puiden latvat, rinteet, vehreät metsät. Kauempana siinsivät laskuvarjokerhon parakit. Täydellinen paniikki valtasi mielen. Sydän hakkasi rinnassa. Maanpinta lähestyi yhä nopeammin. Hän veti vielä kerran epätoivoisesti hihnasta. Vaikka tiesi sen olevan jo liian myöhäistä.

Hän tunsi painon rinnassaan, hengittäminen oli yhä vaikeampaa. Varjo ei ehtisi enää aueta. Verkkokalvoilla vilisti tuttuja kasvoja: tytär Cecilia, tämän äiti Annika, tyttöystävä Anki. Hänen elämänsä olisi ohi muutamassa sekunnissa. Hän oli vain neljäkymmentäseitsemänvuotias. Hän tunsi ilmavirran koko kehossaan, tuulen kasvoillaan. Edessä oli vain ruohikko ja maa.

Maa, maa, maa.

2

Jossain syvällä sisimmässäni tiedän matkan jo alkaneen, matkan kohti lopullista romahdusta, ikuista pimeyttä. Oivallus näkyy kulmien syvissä rypyissä, huolena katseessa ja kiristyneissä suupielissä. Se on jättänyt jälkensä liikkeisiini, niissä on jotain mekaanista, pakotettua. Niin kuin ei olisi enää mahdollisuutta palata.

Istun suuren peilin edessä, olen jäänyt yksin. Muut ovat lähteneet, ja tiedän täällä olevan autiota huomiseen aamuun asti. Vasta äsken tämä sama tila oli täynnä toimintaa, ääniä, naurua ja puhetta. Joku oli vihainen, toinen levoton, yksi hermostunut. Jotkut halasivat, toinen hieroi kollegansa hartioita; hitaat, sitkeät liikkeet ja heidän katseensa toisiinsa lukittautuneina peilin kautta. Täällä ilmassa on aina ripaus erotiikkaa. Se ärsyttää minua.

Suurin osa oli lähdössä kaupunkiin oluelle. Minä jäin ainoana jäljelle, väitin että minulla oli töitä tehtävänä. Ja niinhän minulla onkin, tavallaan.

Kun kaikki ovat vihdoin poissa, olen yksin keskellä hiljaisuutta ja rauhaa enkä voi enää paeta itseltäni. Ei ole mitään paikkaa minne mennä. Mieleeni nousee säkeet Birger Sjö­bergin runosta: ”Sinut, Kuolema, tuo valju hetki kun luo.” Niinpä niin.

Haalea kesäsade on ripotellut koko päivän ja ilma on kostea. Ympärillä kaikuu hiljaisuus. Menneisyys tuntuu lähes käsin kosketeltavalta. Näissä paksuissa muureissa on vuosisatojen historia, ne ovat muistutus menneistä ajoista. Sinä et voi unohtaa, ne tuntuvat sanovan. Sinä et pysty unohtamaan.

Harmaa päivänvalo kajastaa yhä syvistä ikkuna-aukoista. Pian on kesä. Ulkona on valoisaa, mutta sisälläni vallitsee pimeys. Aika on tullut täyteen.

Olen ottanut esiin kaiken mitä tarvitsen. Kiristän hiukset taakse ja kiinnitän ne tiukalla hiusverkolla, joka litistää ne vasten päätä. Kiinnitän hupun varmuuden vuoksi teipillä. Kohtaan katseeni peilistä, se on rauhallinen ja määrätietoinen. Kurotan käteeni meikkisiveltimen ja alan levittää pohjustusainetta. Hitaasti muutos alkaa näkyä. Silmät vievät eniten aikaa, tummaa luomiväriä luomille, rajaukset silmien ympärille, mustaa kajaalikynää ja kunnolla eyelineria. Meikkityyli korostaa silmiä, kuin Audrey Hepburnilla aikoinaan. Sitten huulipunaa ja poski­punaa. Suun rajaukset vievät aikaa, muodon täytyy olla täydellinen. Työskentelen hitaasti ja keskittyneesti. Minulla on aivan tietty etenemistapani. Tiedän mitä vaaditaan oikean lopputuloksen saavuttamiseksi, täydellisen muutoksen aikaansaamiseksi. Sitten viimeiseksi kruunu kaiken päälle. Nostan peruukin mallinuken päästä ja vedän sen päähäni.

Vaikka tiedän hyvin mihin pyrin, en voi olla hengähtämättä nähdessäni peilikuvan edessäni. Nainen näyttää juuri siltä kuin halusinkin. Hän on kaunis, tumma, jännittävä ja seksikäs.

Hän on täydellinen syötti kuoleman kalpealle hetkelle. Ja mikä tärkeintä, olen täysin tunnistamaton. Nämä ovat minun kasvoni, joita en ole nähnyt koskaan ennen. Joita en ole osannut edes kuvitella.

Minun toiset kasvoni.

Minun täytyy tehdä se, mitä täytyy. Se on kuin kutsumus, kuin määräys. Se on kuin kuoleman kutsu. Pelkkä ajatus saa karvat nousemaan pystyyn käsivarsissani, samalla tunnen odotuksen kipristävän vatsanpohjassa. Olen odottanut tätä hetkeä koko elämäni. Tai en ehkä ihan koko elämääni, se on sentään liioittelua. Olen odottanut tätä vuodesta 1998, toukokuun neljännestä päivästä.

Silloin kaikki sai alkunsa.

3

Henrik Dahlman tuijotti kattoa ja tunsi ahdistuksen hiipivän vartalossa. Mihin hän oli oikein ryhtynyt? Tämä olisi voinut olla aivan tavallinen sunnuntai. Kaksi vanhinta lasta ryntäsivät makuuhuoneeseen koira perässään, ja kaikki kolme hyppäsivät sänkyyn. Hän oli hetkessä unenlämpöisten ja naura­vien lasten sekä innokkaan labradorinnoutajan ympäröimä. Koira hyppi villisti päästyään isäntänsä ja emäntänsä pehmeään sänkyyn. Henrik Dahlmania oli siunattu kolmella tyttärellä. Nuorin heistä, Inez, jonka hän oli saanut yhdessä uuden vaimonsa kanssa, oli vain kaksivuotias. Muut lapset olivat hänen aikaisemmasta avioliitostaan. Ebba ja Angelica olivat kymmenen- ja kaksitoistavuotiaat ja asuivat heidän luonaan joka toinen viikonloppu. Lisäksi hänellä oli tytärpuoli Beata, joka oli hänen entisen vaimonsa aikaisemmasta suhteesta. Beata oli jo kaksikymmentävuotias ja muuttanut pois kotoa. Beatan oli ollut kaikkein vaikeinta hyväksyä, että isäpuoli oli niin pian eron jälkeen hankkinut lapsen uuden vaimonsa kanssa. He eivät olleet olleet juuri missään tekemisissä avioeron jälkeen. Nykyisin tyttö asui Tukholmassa.

Henrik Dahlman oli hyvin tietoinen omasta onnekkuudestaan. Hän oli menestynyt taiteilija, jolla oli oma liike ja ateljee vanhankaupungin muurien sisällä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hänellä oli suuri talo sekä Visbyssä että Ljugarnissa.

Kaunis kivitalo sijaitsi Kasvitieteellisen puutarhan laidalla, ja sen makuuhuoneen ikkunat avautuivat kaupunkia kiertävälle kehämuurille ja kukoistavaan puutarhaan. Kukat loistivat parhaassa alkukesän hehkussaan. Kesä oli aivan nurkan takana, loma läheni ja elämä oli juuri nyt kaikin tavoin uomissaan. Ellei sitten itse sotkenut asioitaan, kuten Henrik Dahlman valitettavasti oli juuri nyt mennyt tekemään. Eikä perääntymisen mahdollisuutta tuntunut enää olevan.

Leikittyään hetken sängyssä hän jätti lapset ja koiran peuhaamaan tyynyjen ja peittojen sekaan ja meni kylpyhuoneeseen. Amanda oli jo noussut, ja hän kuuli tämän touhuavan alakerran keittiössä hyräillen. Nainen lauleskeli radiosta kuuluvien melodioiden mukana.

Ikkuna oli auki, linnut lauloivat ja melkein peittivät alleen kauempaa kuuluvan ruohonleikkurin pörinän. Henrik seisahtui hetkeksi ja katseli itseään peilistä. Hän oli hyvin säilynyt neljäkymmentäviisivuotias mies. Hänellä oli paksu tumma tukka ja ruskeat silmät ja juuri nyt kolmen päivän sänki, joka sopi hänelle ainakin hänen omasta mielestään varsin hyvin. Hän mietti ajaisiko partansa, mutta antoi sen olla. Sen voisi hoitaa myöhemmin. Hän astui suihkuun, pesi tukkansa ja saippuoi itsensä huolellisesti. Hän nautti tuntiessaan jäntevän, treenatun vartalonsa kämmeniensä alla. Henrik Dahlman oli aina pitänyt hyvää huolta ulkonäöstään. Hän oli jopa paremmassa kunnossa nyt kuin parikymppisenä. Hän virnisti tyytyväisenä peilikuvalleen ja kietoi paksun, valkoisen pyyhkeen lanteilleen, ennen kuin laskeutui portaat alas Amandan seuraan. Tämä seisoi keittiössä suuren ikkunan edessä harmaan kivitason äärellä ja viipaloi melonia ohuiksi siivuiksi. Ruskeat hiukset oli kiedottu löysälle poninhännälle, joka valui pitkin selkää. Hänellä oli päällään shortsit ja toppi. Varpaankynnet oli lakattu hennolla vaalean roosalla. Hyvin treenatuissa jaloissa ei ollut merkkiäkään suonikohjuista tai selluliitista. Auringonvalo siivilöityi keittiöön ja loi naisen ympärille sädekehän. Hän oli niin kaunis, melkeinpä täydellinen. Inez, pienimmäinen, istui lattialla viltin päällä ja leikki muovipalikoilla. Amanda oli hakenut ne lapselle viihdykkeeksi. Henrik halasi vaimoa takaapäin ja suuteli tämän niskaa.

– Huomenta, kultaseni, nainen sanoi hellästi. – Teillä taisi olla hauskaa yläkerrassa.

– Juu, hän sanoi ja imi naisen tuoksua sisäänsä. – Kaikki kolme ovat ihan hulluja.

– Onko sinun pakko lähteä?

Amanda kääntyi häneen päin, ja tummat silmät katsoivat suoraan kohti.

– Pakko ja pakko, hän vastasi. – Eihän minun tietenkään ole mikään pakko. Mutta olisi hyvä päästä lähtemään, jotta voisin vähitellen alkaa luonnostella, kun minulla on nyt niin paljon ideoita mielessä.

– Mutta eihän sinun tarvitse saada valmista kuin vasta syksyllä.

– Elokuun puoliväliin mennessä. Joten minulla on kyllä hieman kiire. He haluavat saada valmiin teoksen Crime Time Gotland -dekkarifestivaaleille. Tapahtumasta on tullut niin suosittu. Tänä vuonna on tulossa monia ulkomaalaisiakin tähtiä ja heidän perässään myös mediaa. He haluavat paljastaa teoksen samalla.

Henrik Dahlmanin tehtävänä oli luoda betoniveistos, joka sijoitettaisiin Almedalin kirjaston ulkopuolelle. Sen tuli kuvastaa Gotlantia jännityskirjallisuuden tapahtumapaikkana, ja hän työskenteli ahkerasti teoksen parissa. Aikataulu oli tiukka, toimeksianto oli tullut myöhässä, mutta hän ei ollut voinut kieltäytyä. Siinä, että hän tarvitsi rauhaa luodakseen tai luonnostellakseen, ei ollut mitään uutta. Saadakseen työrauhan oli parasta lähteä kesäpaikalle Ljugarniin. Siellä, inspiroivassa ympäristössä, hän saisi työskennellä rauhassa. Nyt oli vain niin, että tällä kertaa hän ei kaivannut rauhaa työskennelläkseen, mutta siitä vaimo oli onnellisen tietämätön. Hän rutisti vaimoaan tiukasti.

– Minulle riittää vain muutama päivä. Sitten sinä ja Inez tulette perässä.

– Tiedän, mutta haluaisin itsekin päästä jo lähtemään. Ja Labankin varmasti kaipaa maalle.

Amanda tönäisi häntä leikkisästi rintakehästä ja mutristi liioitellusti suutaan.

– Ajattele mitä kaikkea fantastista pääsen luomaan, Henrik vitsaili ja levitti teatraalisesti kätensä. – Sinä tulet olemaan minusta niin ylpeä.

Yhtäkkiä hänet valtasi huono omatunto. Mitä hän oli oikein tekemässä? Oliko tämä nyt viisasta? Amanda oli hienoin nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Heillä oli ihana tytär, ja Amanda oli upea äitipuoli myös muille lapsille. Hän rakasti tätä naista.

Samassa hetkessä hän tunsi puhelimensa värisevän taskussa. Hän oli laittanut sen äänettömälle varmuuden vuoksi. Hän irrotti otteensa Amandasta.

– Minä vien Labanin ulos. Se tarvitsee liikuntaa.

– No hyvä, nainen sanoi ja hymyili. – Minä laitan aamiaisen valmiiksi sillä aikaa.

4

Anders Knutas istui kesämökin kuistilla Lickershamnissa kahvikuppi kädessään ja katseli ilta-auringossa kimmeltävää merta. Pian olisi aika palata kotiin. Karin oli jalkapalloleirillä joukkueensa kanssa, joten hän oli mökillä yksinään vain kissanpentu seuranaan. Laiha ressukka, jonka Karin oli löytänyt vajasta muutama kuukausi sitten, oli nyt pullea, hyvinvoiva pikku veijari, joka juoksenteli pitkin pihaa ja jahtasi kärpäsiä. Sen läikikäs turkki kiilsi auringossa. Hän oli nimennyt sen Milagroksi, se oli espanjaa ja tarkoitti ihmettä. Oli suoranainen ihme, että pentu oli selvinnyt. Sen emo oli jostain syystä hylännyt poikueen, ja muut pennut olivat nääntyneet nälkään. Nyt hän seurasi kissaa katsellaan ja myhäili sen heittäessä kuperkeikkoja pitkin pihanurmea.

Knutaksella ei ollut varsinaisesti kiirettä kotiin. Hän voisi melkeinpä lähteä vasta aamulla. Hänen tarvitsisi vain ajaa Bokströmsgatanin kautta, jättää kissa kotiin ja jatkaa siitä poliisitalolle. Viime viikkoina rikososastolla oli ollut hiljaista, mikä olikin ollut mukavaa hektisen kevään jälkeen. Heillä oli ollut selvitettävänään mutkikas murhajuttu, jossa murha-aseena oli käytetty muun muassa pulttipistoolia. Hän värähti miettiessään sitä. Tekijä oli saatu kiinni dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja tutkinta oli ollut vaikea ja raskas niin hänelle kuin Karinillekin. Hän siemaisi kahvikupistaan. Hän oli ollut jo jonkin aikaa yhdessä läheisimmän kollegansa Karinin kanssa, ja nyt olisi varmaankin aika ottaa seuraava askel heidän suhteessaan ja muuttaa yhteen. Karin oli tuntunut jo useamman kerran vihjanneen jotain sen suuntaista. Karin ei tosin ollut suoraan sanonut haluavansa muuttaa yhteen, mutta hän oli ymmärtänyt rivien välistä mitä nainen toivoi. Tavallaan Knutas ymmärsi hyvin Karinin toiveen, tämähän oli asunut yksin koko aikuis­ikänsä ja kaipasi jo kumppania jakamaan arkea kanssaan. Itse hän ei ollut niinkään vakuuttunut ajatuksesta. Hän oli vasta kolme vuotta sitten eronnut Linestä, ja he olivat sentään olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta. Heillä oli kaksi lastakin yhdessä, kaksoset Petra ja Nils, jotka olivat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Silti Knutaksesta tuntui kuin lapsetkin olisivat vielä salaa haaveilleet, että isä ja äiti palaisivat yhteen ja että kaikki olisi kuten ennenkin. Eikä se johtunut lainkaan siitä, etteivät he olisi pitäneet Karinista, päinvastoin, mutta äiti oli aina äiti. Ja isä oli aina isä. Lapsuuden perhe oli aina jotenkin erityinen. Ehkä olisi ollut helpompaa, jos hänellä ja Linellä olisi oikeasti mennyt huonosti. Jos he olisivat riidelleet ja tapelleet, jos kotona olisi ollut ikävä tunnelma ja kaikilla paha mieli. Mutta sellaista ei ollut koskaan, siksi lastenkin oli ollut vaikea ymmärtää heidän avioeroaan. Jos totta puhutaan, hän ei ihan täysin vielä itsekään ymmärtänyt mitä oikein oli tapahtunut. Line oli vain päättänyt erota. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Parisuhdeterapiasta ei ollut puhettakaan, nainen vain pakkasi tavaransa ja lähti. Muutti Kööpenhaminaan, josta sai töitä Rikshospitaletin kätilönä.

Knutaksen katse osui postilaatikkoon portin pielessä. Sen värit olivat haalenneet vuosien saatossa. Hän muisti Linen maalanneen sen monta vuotta sitten. Hän mutristi suutaan ajatellessaan entistä vaimoaan. Hänen punatukkaista, tanskalaista, pisamaposkista vaimoaan. Vatsaa väänsi hänen muistellessaan tämän hersyvää elämäniloa ja pulppuilevaa naurua. Ei sille voinut mitään, Linen ajatteleminen teki edelleen kipeää. Nainen tuntui kuin kadonneen eron jälkeen. Hän oli saanut uuden työn, tavannut uuden miehen. Yhtäkkiä kaikki oli toisin. Niin kuin mikään, mitä heillä oli ollut, ei merkitsisi enää mitään. Kaikki yhteiset vuodet, kaikki muistot, jotka raastoivat hänen sielussaan. Heidän yhteiset lapsensa. Hänellä oli ollut aika vaikeaa etenkin alussa. Rintaa oli vääntänyt pelkkä ajatus siitä, ettei hän saisi herätä Line vierellään. Että nainen todella oli poissa. Pelkkä ajatus siitä, että tämä nukkuisi jonkun toisen käsivarsilla.

Sitten hän ja Karin olivat alkaneet tapailla, ja hän oli saanut muuta ajateltavaa. Aikaa kului. Mutta hänestä tuntui yhä kuin hän keinuisi kahden elämänvaiheen välillä, ei ollut vielä löytänyt tukevia jalansijoja. Lapset opiskelivat mantereella, ja heillä oli omat elämänsä. He kävivät kotona aina silloin tällöin, mutta viipyivät useimmiten vain muutaman päivän ja tapasivat tuolloinkin lähinnä omia kavereitaan. Hän ei ollut enää niin tärkeä heille. Ei heille, eikä nähtävästi Linellekään. Ja hän kun oli kuvitellut heidän olleen aivan erityinen perheyksikkö, joka ainakin hänelle oli merkinnyt kaikkea ja ollut suorastaan itsestäänselvyys. Mutta nyt se oli mennyttä.

Hämärä alkoi laskeutua. Kissa keskeytti leikkinsä ja tönäisi häntä sääreen.

Tyhjyys tuntui vatsanpohjassa. Hän nosti Milagron syliinsä ja puristi pehmeän kissan vasten rintaansa.

5

Kun Henrik ajoi samana iltana Gotlannin halki kohti Ljugarnin kesähuvilaa, epämiellyttävä tunne valtasi hänen mielensä. Kuin hän olisi ollut matkalla kohti väistämätöntä katastro­fia. Levottomuus tuntui vatsan pohjassa saakka, ja pelonsekainen odotus sai ajatukset harhailemaan. Hyvästeltyään Amandan hän oli istunut autoon ja ajanut ulos pihatieltä. Ulkoapäin kaikki näytti täysin normaalilta, hän oli menossa kesämökille työskentelemään muutamaksi päiväksi. Mutta todellisuudessa hänen sisällään kuohui tunteiden ja ajatusten sekamelska. Hän tunsi himoa ja uhkaavaa vaaraa. Autossa vallitsi lähes kohtalokas tunnelma.

Alkukesän ilta oli lumoavan kaunis. Koivujen vastapuhjenneet silmut välkehtivät ilta-auringossa, tienvierustat kukoistivat ja kullanhohtoiset pellot liekehtivät punaisena unikoista. Heleänvihreällä nurmella laidunsi mustien lampaiden lauma, ja valkoiset kalkkikiviset talot rytmittivät maisemaa. Mutta ympäröivän maiseman huumaava kauneuskaan ei saanut arveluttavaa tunnetta poistumaan. Nyt se sitten tapahtuisi. Se mitä hän oli pelännyt ja niin kauan odottanut. Hän painoi kaasun pohjaan, väänsi radiota kovemmalla ja antoi gotlantilaisen maalaismaiseman vilistää ohi. Maiseman sijaan hän näki naisen kirkkaana edessään, tämän tummat silmät, pitkät sääret ja mustat hiukset. Tämä oli niin kohtalokas, jännittävä ja vastustamaton. Aivan toisenlainen kuin Amanda.

Hän oli tavannut naisen Munkkällarenissa erään työpäivän päätteeksi muutama viikko sitten. Hän oli kiinnostunut naisen poikkeuksellisesta tyylistä ja pyytänyt saada tarjota lasin viiniä. Ensikohtaamisen jälkeen he olivat tavanneet muutamia kertoja, tutustuneet varovasti toisiinsa ja lopulta vaihtaneet hurjan määrän vihjailevia tekstiviestejä. Kunnes olivat sopineet tästä salaisesta tapaamisesta. Naisen nimi oli Céline, hän oli mantereelta ja työskenteli Gotlannissa vain kesän ajan. Sen enempää hän ei naisesta tiennytkään.

Kotona hän oli yrittänyt käyttäytyä täysin normaalisti. Tavallista aikaisemmin nautittu sunnuntaipäivällinen pyöri vielä mielessä. Hän oli yrittänyt saada syötyä, mutta syyllisyydentunnot olivat alkaneet painaa mieltä. Hän oli ruuan jälkeen kerännyt lautaset pöydästä ja hoitanut tiskit. Hän oli välttänyt tiukasti katsomasta vaimoaan.

Hän oli kertonut haluavansa työskennellä rauhassa pari päivää, hän halusi keskittyä uusimpaan projektiinsa vailla häiriöitä. Betoniveistos sijoitettaisiin Almedalenin kirjaston edustalle. Hän ei ollut aikaisemmin toteuttanut niin suurikokoista teosta, ja siksi hän halusi täyden rauhan teoksen suunnittelulle. Amanda tuntui ymmärtäneen, vaikka olisikin toki halunnut lähteä mukaan. Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen miehensä pakeni kesäasunnolle etsimään inspiraatiota ja työrauhaa.

Viime vuosina Henrik Dahlmanin ura oli ollut nousujohteinen ja taloudellinen tilannekin oli kohentunut mukavasti. Tosin hänen rahansa tuntuivat katoavan aina sitä mukaa kuin hän jotain tienasi. Mutta oli heillä sentään ollut varaa ostaa talo Visbyn keskustasta, vanhastakaupungista kehämuurin sisäpuolelta. He matkustivat ulkomaille kerran vuodessa ja omistivat kesäasunnon meren rannalla. Heillä oli kaikkea, mutta Henrikille se ei riittänyt. Hän tarvitsi jotain enemmän. Eikä voinut sille mitään.

Hän ei olisi halunnut olla Amandalle uskoton. Mutta hän antoi riippuvuuden ohjailla elämäänsä. Hän tiesi, kuinka surullinen, loukattu ja vihainen Amanda olisi ollut, jos olisi tiennyt. Syvällä sisimmässään hän ymmärsi hyvin, kuinka epätervettä hänen käytöksensä oli, mutta ei voinut asialle mitään. Hän piti sitomisleikeistä, mutta kun hän oli suhteen alussa ottanut asian varovasti puheeksi, Amanda oli heti kieltäytynyt. Hän ei kuulemma ollut lainkaan kiinnostunut mistään domina­pelleilystä. Mutta tämä toinen nainen sen sijaan oli heti osoittanut kiinnostuksensa. Heidän salaisissa viestittelyissään oli nopeasti siirrytty itse asiaan, ja nainen oli ollut heti mukana. Hän ei kerta kaikkiaan voinut jättää tällaista mahdollisuutta käyttämättä. Pelkkä ajatus tulevasta illasta sai sykkeen nousemaan.

Hänen itsetuntoaan hiveli, kun hän flirttaili vieraille naisille ulkona käydessään. Hyvännäköisiä, seksikkäitä ja vetovoimaisia naisia oli kaikkialla. Jos hän silloin tällöin hieman kokeili onneaan naisten kanssa, se ei kaiketi ollut kovin vakavaa. Hän teki sen vain saadakseen hieman jännitystä elämäänsä, tunteak­seen olevansa elossa ja testatakseen hieman markkina-­arvoaan. Mutta se, että hän oli kutsunut tuntemattoman naisen illalliselle heidän kesähuvilalleen, oli toki jo toisenlainen tilanne. Hän oli ylittänyt selkeän rajan ja oli siitä tuskallisen tietoinen. Hän yritti parhaansa mukaan karistaa nämä tunteet mielestään. Nainen herätti jotain ainutlaatuista hänen sisällään, tarjosi hänelle mahdollisuuden toteuttaa suurimpia fantasioitaan. Ja kyllähän hän voisi perääntyä, jos tilanne alkaisi tuntua liian painostavalta, hänen ei tietenkään tarvitsisi tehdä mitään mitä ei halunnut. Hän oli kuitenkin pohjimmiltaan onnellinen Amandan kanssa, hän nautti perhe-elämästään ja työstään. Mutta samalla hän tiesi, ettei koskaan pystyisi olemaan täysin tyytyväinen saavuttamaansa elämäntilanteeseen. Se oli hänen tyyppiselleen ihmiselle lähtökohtaisesti vaikeaa, vaikkei hän ollut koskaan tuntenut oloaan niin tyytyväiseksi kuin Amandan kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen elänyt niin harmonista elämää, niin rauhallista ja arkista. He eivät juurikaan riidelleet tai ottaneet yhteen. Vaikka tekemistä oli paljon, ja hänellä oli ehkä liian vähän omaa aikaa, hän viihtyi Amandan seurassa. Tämä oli iloinen ja helppo elämänkumppani. Täysin toisenlainen kuin hänen entinen vaimonsa Regina. He olivat tapelleet taukoamatta.

Miksi hänellä sitten oli tarve seikkailla ja järjestää jännitystä elämäänsä? Siihen hän ei itsekään tiennyt vastausta. Valmistellessaan iltaa hän oli toiminut kuin robotti. Hän oli pyrkinyt olemaan ajattelematta, kuin ei olisi halunnut huomata, että vaihtoehtojakin olisi ollut.

Maantiellä oli autiota, ja hän ylitti nopeusrajoitukset reilusti. Lähestyessään Ljugarnia hän alkoi hidastaa vauhtia. Pienessä rannikkokylässä oli hiljaista vielä näin kesäkuun puolella. Turistisesonki ei ollut vielä käynnistynyt, ja paikallisia oli vain muutamia satoja. Henrik oli viettänyt kaikki kesänsä Ljugarnissa, ja hän rakasti tätä ainutlaatuista rantakylää. Se koostui lähinnä pittoreskeista vuosisadanvaihteen puuhuviloista, joita ympäröivät rehevät puutarhat.

Heti Ljugarnin pohjoispuolella sijaitsi poikkeuksellisen kaunis kalastajakylä Vitvär. Sen vanhimmat harmaantuneet kalastajamajat pärekattoineen olivat säilyneet 1700-luvulta saakka. Niukkoina aikoina niissä olivat a...