ISBN 978-951-0-42397-4

© Juha Ruusuvuori ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori 2017

Kansi: Martti Ruokonen
Kannen kuva: Jorma Luhta / kuvatoimisto Leuku

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017

NÄKI ETTÄ OLI satanut pitkään. Kylmä yö oli taikonut maisemaan aamuauringossa kimaltelevan kuurapeitteen. Katselin mökin ikkunasta järvenrantaa. Luojan kauneudentaju oli pettämätön.

Veden pinta väreili. Aamuaikainen kettu oli kierrellyt kiinnostuneena rantaan vedettyä venettä, jäljet muodostivat tiheän siksak-kuvion sen ympärille. Kynttiläkuuset järven toisella rannalla loistivat lumen timanttipeitteessä. Vesi oli mustaa kuusien järveen heittämässä varjossa.

Tahdoin pois täältä.

Mökin ovi narahti auki. Hän seisoi hetken mustana siluettina kirkkaassa oviaukossa ennen kuin sulki oven. Sen jälkeenkin häntä oli vaikea nähdä, silmäni olivat tottuneet kirkkauteen.

»Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksiannetut.»

Miehen sanat kuulostivat lempeiltä, ymmärtäväisiltä. Tosilta. Äkkiä hän lähestyi minua, koko hänen olemuksensa oli täynnä ystävyyttä ja hellyyttä. Toisteli lausetta Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksiannetut.

Olenko minä nyt vapaa? Voinko mennä?

Mies tarttui minua olkapäästä. Silitti hiuksiani. Olinko lopultakin löytänyt ihmisen, joka tietää mitä täydellinen yksinäisyys on, mitä on erilaisuus, se kun toiset eivät ymmärrä? Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Hän alkoi ohjata minua kohti tuvan sänkyä. Lamaannuin. Ote olkapäässäni tiukentui. »Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksiannetut.»

Kyyneleet tyrehtyivät, itkulle ei ollut sijaa. Jalkani tottelivat tahdottomina hänen ohjaustaan. Hän painoi minut selälleen sängylle, alkoi riuhtoa housujani alas. »Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksiannetut! Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet, rietas ja himokas narttu.»

Hän ohjasi käteni auttamaan omien housujensa kanssa, alkoi nylkyttää puolipehmeällä elimellään. Ilmassa leijui hänen turhautumisensa aggressio. »Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksiannetut, turha sinun on näytellä pentua, ole hiljaa.»

Hän yritti tunkea suuhuni.

Heräsin nytkähtäen, yltä päältä hikisenä. Olin yrittänyt huutaa, mutta ääni oli takertunut kurkkuuni. Olin tuntenut tukehtuvani.

TYTTÄRET ALKOIVAT NAURAA Saara Julinin taskussa myöhään perjantai-iltana. Hän yritti kalastaa puhelimen esille, vaikka kädet olivat täynnä suitsia, jalkasuojia ja kypärää. Yritys oli tuhoon tuomittu, puhelin luiskahti hänen kädestään lantakasaan. Viereisestä karsinasta kantautuva hevosen hirnahdus kuulosti huvittuneelta.

Saara tipautti vehkeet käsistään ja pelasti puhelimensa. Hän oli vasta eilen säätänyt puheluiden soittoääneksi tyttäriensä naurun, niin isoksi oli ikävä kasvanut. Soittaja oli ollut hänen sisarensa Laila. Hetkeäkään odottamatta Saara yritti soittaa takaisin. Numeroon ei saada yhteyttä, ilmoitti operaattorin metallinen naisääni.

Puhelua ei tullut viime viikolla, Saara muisti nostellessaan ratsastustamineita karsinan kuivikkeilta. Hänen Posiolla asuva sisarensa oli viimeiset kaksikymmentä vuotta soittanut säännöllisesti joka ikinen perjantai-ilta. Viime viikolla puhelua ei ollut kuulunut, ja Saara oli hetken ihmeteltyään unohtanut koko jutun. Miten minä sen saatoin unohtaa, Laila oli aina säännöllinen yhteydenpidossaan. Liikaa töitä kai, liikaa potilaita jälleen kerran. Naapurin nörttipojan hänelle rakentama ajanvarausjärjestelmä oli aivan liian tehokas: sen avulla päivät täyttyivät tasan kahdeksasta viiteen. Välissä puolen tunnin ruokatauko, joka usein typistyi viiteentoista minuuttiin. Ja sitten ihmeteltiin, että naislääkärit kuolivat nuorina, Saara hymähti laittaessaan suitset naulaan.

Hän vei tamineensa kaappiin ja kävi antamassa porkkanan Henrille. Sisko kaiketi soittaisi heti uudelleen, kun saisi puhelimensa ladattua. Viikonloput kaarinalaisella hevostallilla olivat Saaran henkireikä, pakopaikka työmaailmasta, kuten hän tapasi sanoa tyttöjen soittaessa etelästä. Samoin lastennaurun asentaminen puhelimen soittoääneksi oli asia, joka muutamaksi sekunniksi sai hänet irti työkiireestä. Toisaalta, hän ei ollut varma oliko se sittenkään hyvä juttu; nauru toi hänen mieleensä kymmenen vuoden takaisen ajan, kun perhe vielä oli kokonainen.

Saara sysäsi menneisyyden kauemmaksi mielestään ja painoi sisarensa pikavalintaa. Normaali hälytysääni, mutta Laila ei vastannut. Sisko ei ollut koskaan ottanut vastaajaa käyttöön, sillä hän oli yleensä aina tavattavissa.

Saara meni tallin pihalle, veti syvään henkeä. Alkukesän ilta tuoksui ruoholta. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja epävarmaksi, aivan kuin olisi haluttanut jäädä hevostallille nukkumaan, käpertyä samaan karsinaan suuren, lämpimän eläimen viereen, unohtaa kaikki. Miksi ihmeessä hän alkoi heti kuvitella, että Lailalle oli tapahtunut jotakin?

Laila oli asunut suvun vanhassa maatalossa Sirniön Susikartanossa viimeiset parikymmentä vuotta. Sisar oli yksineläjä, viihtyi erinomaisesti koiransa kanssa. Sienesti, marjasti, viljeli puikulaperunaa ja juurikkaita, teki syksyt hilloja ja mehuja. Luki paljon, hoiti säntillisesti työnsä kunnan sosiaalivirastossa, eli hiljaiseloa. Suomen maaseudulla asui paljon Lailan kaltaisia maan hiljaisia, jotka eivät pitäneet itsestään meteliä, Saara ajatteli kävellessään autolleen. Eivätkä he liiemmin halunneet mennä avioon maaseudun miesten kanssa.

Kesäkuinen sinitaivas alkoi peittyä tummaan pilviverhoon. Lounais-Suomessa harvinainen alkukesän ukkonen alkoi kiertyä päälle. Koko viikon oli ollut tukalaa kuin tropiikissa.

Saara starttasi vanhan Passatinsa, samalla kajahti ensimmäinen kumea jyrähdys taivaan kannelta. Alkoi sataa suuria, lämpimiä pisaroita. Hän laittoi puhelimensa matkustajan istuimelle ja käänsi auton vanhalle ykköstielle kohti Turkua. Kyllä Laila kohta ilmoittaisi itsestään.

Jos ei soittaisi, hänen pitäisi kai ilmoittaa Jannelle Kemiin.

AAVAN MEREN TUOLLA puolen. Se saisi olla tämän illan tunnusmelodia, pastori Janne Dunder päätti. Tango Satumaa. Hän ei ollut harjoitellut kappaletta kovin usein, mutta tuntui vahvasti siltä, että se menisi hyvin. Pastori oli kuullut tangon lapsuudessaan varmaan satoja kertoja.

Hän kävi ripeästi suihkussa, tuli itseään kuivaten olohuoneeseen ja vilkaisi ikkunasta, olisiko Helsingin juna etuajassa. Junien tarkkailusta oli tullut yksi hänen harrasteistaan nyt kun hän viime vuonna oli päättänyt palata tähän pohjoiseen kylmänkoloon. Hyvillä harrastuksilla täytetään aikaa ja tajuntaa, jotta ikäviä asioita ei tarvitsisi ajatella. Niin joku oli hänelle joskus, toisessa elämässä, sanonut. Nyt elämä oli työ, aseman yläkerta ja satunnainen karaoke.

Hän oli harrastanut laulamista vasta sen ajan, kun oli asunut Kemissä paluumuuttonsa jälkeen. Vuoden ja kaksi kuukautta. Viime vuoden aprillipäivänä hän oli purkanut muuttokuormansa tämän muinaisen asemaravintolarakennuksen ovelle. Mutta hän ei kuvitellutkaan voivansa esiintyä kaupungin keskustassa. Karihaara ja Syväkangas menettelivät toistaiseksi, mutta oli vain ajan kysymys koska hänet tunnistettaisiin laitakaupungillakin. Pieni kaupunki, vähät tapahtumat, nopeat juorut. Kai pitää siinä vaiheessa ajaa Haaparannalle esiintymään.

Laulu vapauttaa mielen, saa murheet hetkeksi kaikkoamaan. Janne Dunder ei voinut mitään sille, että häntä hieman hivelivät puolihumalaisen yleisön aplodit ja jokusen eronneen rouvan luoma verhottu silmäys. Pastorilta oli läheinen ihmissuhde puuttunut jo vuosien ajan, ja joskus hän ihmetteli miten vähän sellaista kaipasi. Vai tarvitsiko hän sitä niin paljon, ettei voinut asiaa lainkaan myöntää? Oliko hän hakemassa itselleen ymmärtäjää kaupungin baareista?

Janne Dunder murahti ajatukselleen. Naurettavaa. Hän otti naulakosta maantienvärisen toppapusakan ja laittoi päähänsä ruudullisen lippalakin. Nopea kopaisu povitaskun kohdalle, lompakko oli siellä. Sitten portaat alas suoraan asemalaiturille, etelän juna seisoi siellä, ihme kyllä täsmälleen ajassa: lähtö kello 19.22. Jokunen utelias kiinalainen loikkasi junasta laiturille savuke hampaissa, nasautti hätäisen kuvan puhelimellaan ja nousi uudelleen vaunuun.

Pastori alkoi kävellä ylös kohti kaupungintaloa, joka kaakeloidun kakkosnelosen kaltaisena kohosi viidenkymmenen metrin korkeuteen. Menneen kommunistihallinnon monumentti, jonka saksalaiset yrittivät räjäyttää taivaan tuuliin Lapin sodassa. Torni kesti ja kuusikymmentäluvulla sitä laajennettiin entistä rumemmalla kaakelikasvannaisella.

Vanki olen maan, pastori hyräili itsekseen tullessaan linja-autoasemalle. Kuten useimmat Kemin rakennukset, sekin seisoi entisellä paikallaan, juuri siinä tarkoituksessa johon se oli vihitty 1960-luvulla, tuolla uskon ja toivon vuosikymmenellä. Jannesta tuntui, että Kemi oli jäänyt uinailemaan vanhaan tilaansa, nojaamaan siihen kulissiin, jonka toimelias teollisuuskaupunki muinoin rakensi itselleen. Hänen pitkän poissaolonsa aikana kaupungin väkiluku oli tipahtanut kolmanneksen. Puunjalostus ei paljon enää työllistänyt ja rajakauppa jylläsi lähempänä Torniota.

Kesäkuun kunniaksi alkoi sataa märkiä räntähiutaleita. Ne läikittivät Asemakadun halkeilleen asvaltin likaisenharmaaksi. Kaupungin ränsistymisessä oli jotakin tavattoman sympaattista, Janne ajatteli noustessaan veljekset Salmelan bussiin. Aika pysähtyy edes jossakin, mitään ei rakenneta eikä tulevaisuutta ole. Täysin päinvastainen paikka kuin Espoo.

Puhelin surahti hänen taskussaan. Soittaja oli Laila Posiolta.

ÄITI. ÄITINI.

Äitini oli kahdeksannella kuukaudella raskaana, kun hän meni sairaalan pesulaan henkilökunnan asunnon kellarissa. Pyykkärillä oli teini-ikäinen tytär Päivi. Äiti pyysi pyykkäriltä Päiviä minun hoitajakseni. Kuten sulhaskandidaatti pyytää tytärtä vaimokseen tämän isältä, samalla t...