ISBN 978-951-0-42399-8

© Katja Kaukonen ja WSOY 2017

Kansi: Martti Ruokonen

Kannen kuva: Bridgeman

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017







KIITOS

Aino ja Einari Haakin rahasto, Suomen Kulttuurirahasto

Kirjallisuustoimikunta, Taiteen edistämiskeskus

Kirjastoapurahalautakunta, Taiteen edistämiskeskus

Pirkanmaan taidetoimikunta, Taiteen edistämiskeskus

WSOY:n kirjallisuussäätiö






Kirsikkapuu

(--)

Jumala istuu kirsikkapuussa

kirsikoita perkaamassa.

Kottaraiset uurtavat varjoja

hänen valkeille valokasvoilleen.

Kirsikkapuu vaeltaa vetten päällä.

Kalat hyppivät sen hiuksissa,

ravut mönkivät juurien lomassa

ja tuuli osuu latvukseen.

Jumala soutaa

oksien päällä istuen,

syö kirsikoita,

leikkii kivillä,

antaa virran viedä,

on unohtanut maailman.

(WOLFGANG BÄCHLER. SUOM. LAURI OTONKOSKI.)

ENSIN




LUPAAN KERTOA
rehellisesti kaiken paitsi nimeni, sillä tässä työssä minuus on toissijaista. Olen saanut osakseni monia pilkka-, liika- ja lempinimiä, niin saan luultavasti myös tällä komennuksella. Siihen asti matkustan anonyyminä, niin meillä on tapana.

Vaikka en ole syyllinen tuleviin tapahtumiin, kannan vastuuni ja teen parhaani, tosin minäkään en ole täydellinen. Toisinaan on pakko istua alas ja syödä kourallinen kirsikoita, keskittyä siihen, miltä ne maistuvat, ja unohtaa maan kamaralle valuva veri.

1937

1

TOUKOKUU. Seisoin rahtilaivan kannella, katselin ulappaa ja muistelin traagista onnettomuutta kahdeksan vuoden takaa. Seurasin silloin avuttomana rannalta, kuinka höyrylaiva upposi kovassa myrskyssä heti satamasta lähdettyään, liki kaikki matkustajat hukkuivat. Minä vajosin epätoivoon ja menetin työkykyni mutta aikani levättyäni nousin takaisin jaloilleni, eikä tapaus vaivannut enää mieltäni päivittäin. Nyt miltei nautin laivamatkasta. Vielä oli lämmin ja sangen tyyntä, saisin kuljeskella levollisena ja nukkua yöni rauhassa.

Ei ollut kiire, sillä meidät hälytettiin paikalle aina riittävän ajoissa ennen tilanteen kärjistymistä, jotta äkillinen ilmaantumisemme ei aiheuttaisi ihmettelyä. Tällä kertaa ei olisi kyse tavanomaisesta katastrofista vaan maailmanlaajuisesta murhenäytelmästä, siksi joukkoihin alettiin värvätä myös komennuksillaan heikosti menestyneitä, viralta pantuja ja vapaaehtoisia.

Valiojoukot saivat pelastettavakseen merkkihenkilöitä, kokonaisia perheitä tai sukuja. Heidän tiedettiin suoriutuvan tehtävästään, siksi heille riitti jopa viimetinkainen saapuminen, mutta usein he tulivat kuitenkin ajoissa, kunnianhimoisimmat tekivät taustatyötä, jotkut lomailivat. Muina etuoikeuksina olivat hienot majoitustilat, joita kutsuttiin residensseiksi, sekä satunnaiset apulaiset, jotta valioyksilöt saisivat halutessaan levätä.

Minäkin olin toiminut hetken tuollaisena apumiehenä. En kuitenkaan kestänyt komentelua ja purskahdin itkuun jo pienestä nuhtelusta. Herkkyydestäni oli silti myös etua: näin, kuulin ja aavistin enemmän kuin muut ja arvostin vähäisimpiäkin ihmiskohtaloita. Koska herätin luottamusta, minulla oli loistava kielipää ja suhtauduin työhöni vakavasti, sain nykyään toimia itsenäisesti. Minulla ei ollut kuitenkaan lupaa puuttua tapahtumien kulkuun eikä suoranaisesti pelastaa ketään, tehtäväni oli vain raportoida, mutta usein olin tukena inhimillisessä hädässä. Vaikka komennusten jakajat käyttivät työstäni nimitystä puuhastelu, olin varsin tyytyväinen. Olemassaolollani oli tarkoitus, enkä joutuisi elämään irtolaisena. Tällä kertaa minua odotti pieni ullakkohuone rapistuneesta kerrostalosta suojattini, sitä nimitystä heistä käytettiin, naapurista.

Juopottelin jonkin verran alkumatkasta, sanottakoon sitä siirtymäriitiksi, ja satunnaisesti nousin laivan kannelle selvittämään päätäni. Noina hetkinä kiinnitin huomion erääseen nuoreen mieheen. Kävellessään ylväänä kädet selkänsä takana hän muistutti merikotkaa, joka oli laskeutunut laivalle hetkeksi lepuuttamaan siipiään.

»Herr Adler», hän sanoi ja ojensi siipensä tervehtiäkseen. Sillä nimellä, Kotka, häntä siis kutsuttaisiin komennuksellaan. Hän kuului valiojoukkoihin ja oli siksi saanut nimen antaman identiteetin jo hyvissä ajoin. Ojensin käteni ja vastasin:

»Hauska tutustua, Herr Adler.»

Hän oli varrekas ja jykeväluinen, opiskellut germaanista kielitiedettä sekä sosiologiaa, lisäksi hänellä oli todistukset sekä Geisenheimin että Köstritzin puutarhakorkeakouluista. Hän kertoi osaavansa korttitemppuja ja vääntävänsä mielellään kättä, arvatenkin hauska seuramies, ja oli näistäkin syistä kivunnut hierarkiassamme varsin korkealle. Nyt hän vapautti kädet selkänsä takaa, toisessa oli kirja, nosteli käsivarsiaan, kokeili saisiko tuulta siipiensä alle, hymyili mutta malttoi odottaa vielä. Nyökkäsin kysyvästi kirjaa kohti.

»Kodin hedelmätarha, sen perustaminen ja hoito sekä tuotteiden talteenotto, säilytys ja jalostaminen», hän sanoi. »Peiteammatiltani olen ylipuutarhuri.»

Kumarruin katsomaan kirjaa lähemmin. Romanttisessa kansikuvassa pariskunta seisoi torpan pihapiirissä. Naisella oli pitkä mekko ja esiliina, sylissä lapsi, henkselihousuinen mies kurotteli käsivarsiaan valkoisena kukkivan puun latvustoihin. Taivas oli kirkkaansininen, maisema valoisa, etualalla kotipolun ja nurmen päällä näkyi yläreunastaan rispaantunut, suuri varjo, kuin tummat, saviset käsiparit olisivat kurkotelleet maasta kohti naista ja lasta.

»Isäntäperheelläni on iso puutarha. Odottavat minulta paljon eikä syyttä, olin kurssini paras. Pääsen ylellisiin oloihin Berliiniin Schwanenwerderin saarelle.»

Herr Adler huokaisi tyytyväisenä ja jatkoi pian vuolaasti:

»Isäntäni on opiskellut Heidelbergin yliopistossa. Hän osaa kirjoittaa runoja ja soittaa pianoa. Minun pitää kutsua häntä herra Tohtoriksi. Minulle tulee kiirettä, mies on erittäin omistautunut työlleen, ja perheen lapset ovat pieniä. Heitä on nyt neljä: Helga, Helmut, Hilde, Holde…»

Nauroin. Oli vaikea ajatella Herr Adleria hyppyyttämässä polvellaan tuollaista määrää pikku pilttejä.

»Helga, Helmut, Hilde, Holde… Ihan kuin lorun pätkä.»

»Totta se on. Eikä siinä liene lorun loppu.»

»Onnellinen pariskunta.»

»Niin, vaimo – Magdako hän oli? – kutsuu miestään nimellä Engelchen, enkelinen. Tämä on naiselle toinen avioliitto. En ole kovinkaan kiinnostunut pikku rouvasta, sain juuri pinon papereita hänestä, kaiketi aika tyypillinen Hausfrau, syrjässä pysyttelevä kodin hengetär, vaatimaton ja toimelias.»

Tämä taisi olla hänen ensimmäinen pestinsä. Valiojoukot eivät saaneet tyypillisiä tapauksia. Hymyilin myötätuntoisesti. Untuvikolla olisi vielä paljon opittavaa.

»Entä teidän kohteenne?» hän kysyi.

Koska en kuulunut valiojoukkoihin, minulle ei kerrottu kuin huteria ääriviivoja. Vastasin, että päätyisin käypäläiseksi Puolaan kohtalaisen lähelle Varsovaa kaupunkiin, josta hän tuskin oli kuullut, ja suojattini oli eräs orpo nuori nainen.

Herr Adler nyökkäsi, nosti käden otsalleen, tähyili merelle ja kysyi:

»Onko hän naimisissa?»

»En usko. Hänen elonkulkunsa on ollut hyvin häilyväistä. Sen enempää en hänestä sitten tiedäkään.»

Kävelimme pitkin laivan kantta. Oli selkeää, aurinko paistoi, aallot pysyttelivät matalina, ja meri tuntui jatkuvan loputtomiin. Herr Adler pysähtyi, ojensi puutarhakirjan hetkeksi minulle, teki joitakin reippaita ruumiillisia harjoitteita, joihin minä tuskin olisin taipunut, ei edes hengästynyt, ja sanoi:

»Isäntäni jalassa on jotakin vikaa, näyttää kampuralta, talipes equinovarus, vaikka luultavasti selitys on osteomyelitis, bakteerin aiheuttama luutulehdus.»

Ihailin hänen tarmokkuuttaan ja hymyilin.

»Voin vannoa, että isäntänne jalan vuoksi teitä ei ole komennettu paikalle.»

»Päätin silti opiskella paremmin asiaa. Olen sangen kiinnostunut lääketieteestä, minulla on mukana läjäpäin kirjallisuutta. En taida mitenkään ehtiä lukea kaikkea. Haluatteko olueni? Minun on pidettävä pääni terävänä.»

Nyökkäsin. Tunsin isällistä hellyyttä tuota nuorta miestä kohtaan. Vaikka hän nyt paistatteli kannella itsevarmuudessa, en voinut olla sanomatta hänelle:

»Tulette huomaamaan, että työmme on hyvin yksinäistä. Kuulisin teistä mieluusti myöhemmin. Kunhan olette asettunut aloillenne, voisitte kenties kirjoittaa jokusen sanan. Vaikeilla hetkillä haluaa jakaa kokemaansa. Minä en saa lähettää viestejä, mutta teen merkintöjä muistikirjaan. Se auttaa minua pysymään järjissäni.»

Herr Adler hymyili vastaukseksi mutta ei luvannut mitään, luultavasti hän unohtaisi minut maihin päästyään, kaikenlainen tahaton itseriittoisuus oli valiojoukkoihin kuuluvissa hyvin tavallista. Nyt hän vei minut hyttiinsä, jossa kaikki oli säntillisessä järjestyksessä, ja ojensi olutpullonsa. Otin ne kiitollisena vastaan ja jätin hänet opintojensa pariin.

Seisoin vielä hetken kannella katselemassa merta. Oli kevät, aurinko paistoi, ja olin vielä vapaa. Avasin ensimmäisen pullon. Työ olisi raskasta, eikä vapaa-aikaa juurikaan riittäisi. Komennuksella ollessani voisin maistaa paikallista olutta pullollisen tai korkeintaan kaksi. Tiesin sikäläiset panimotaidot, joten valitsisin kaksi pulloa. Muuten täytyi jaksaa vahtia herpaantumatta. Tämän työn olin päättänyt hoitaa kunnialla.

2

LAIVAMME SAAPUI Danzigin satamaan toukokuun yönä runsas kaksi vuotta ennen kuin saksalaisten taistelulaiva alkaisi tulittaa pientä puolalaista Westerplatten varuskuntaa. Herr Adleria oli vastassa kantaja, autonkuljettaja sekä saattaja. Nuorukainen puhkui tarmoa ja heilautti kättään hyvästiksi. Minä jatkoin matkaa yksin, muistelin saamiani ylimalkaisia ohjeita:

»Gwiazda on nimensä mukaisesti kuin tähti, sojottaa hieman joka suuntaan. Se on juuri sinulle sopiva kaupunki, sillä siellä uskotaan vielä ihmeisiin.»

En ollut huolissani...