ISBN 978-951-31-9407-9

Ruotsinkielinen alkuteos Kaninjägaren ilmestyi 2016.

Copyright © Lars Kepler, 2016
First published by Albert Bonniers Förlag, Stockholm, Sweden.

Published in the Finnish language by arrangement with Storytellers Agency, Stockholm, Sweden
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Suomentanut Kari Koski
Kannen kuva: Love Lannér

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Lars Kepler

Hypnotisoija (2010)

Paganini ja paholainen (2011)

Tulitodistaja (2012)

Nukkumatti (2013)

Vainooja (2015)

Playground (2016)

Kaniininmetsästäjä (2017)

On aikainen aamu, ja sileä meren selkä välkkyy kuin harjattu teräs. Loistohuvilat uinuvat yhä öisessä horroksessa, mutta uima-altaat ja pihavalot hohtavat korkeiden aitojen ja oksistojen lomitse.

Humalainen mies kävelee rannan tuntumassa kulkevaa tietä viinipullo kädessään. Hän pysähtyy valkoisen talon eteen, jonka pitkä lasijulkisivu kääntyy merenlahdelle päin. Hän laskee hyvin huolellisesti pullon keskelle tietä, astelee ojan vieritse, kiipeää mustan rauta-aidan yli ja saapuu tontille.

Mies hoipertelee pihanurmen poikki, pysähtyy huojuen tuijottamaan suuria ikkunoita, kuistin valojen heijastuksia ja huonekalujen hämäriä muotoja lasin takana.

Hän jatkaa lähemmäksi taloa, vilkuttaa puolen metrin korkuiselle posliiniselle puutarhatontulle, kiertää lankkuaidan, kompastuu lattiaritilään, kolhaisee toisen polvensa mutta nousee taas jaloilleen.

Uima-altaan vesi hohtaa kuin vaaleansininen lasiharkko.

Mies asettuu horjuen altaan reunalle, avaa sepaluksen ja ryhtyy virtsaamaan, hoipertelee laivastonsinisten puutarhakalusteiden luo ja lorottaa sitten tyynyille, lepotuoleille ja pyöreälle pöydälle.

Virtsa huuruaa viileässä ilmassa.

Hän napittaa sepaluksen kiinni ja vilkaisee valkoista kania, joka loikkii pihanurmen poikki ja katoaa pensaan alle.

Hän kävelee hymyillen talolle, kulkee ohi kuistin ovien, ottaa tukea lankkuaidasta, laskeutuu nurmikolle, pysähtyy ja kääntyy.

Hänen tokkuraiset aivonsa yrittävät ymmärtää mitä hän juuri näki.

Mustiin pukeutunut ihminen, jolla oli erikoisen muotoiset kasvot, oli tuijottanut häntä.

Joko tämä henkilö oli sisällä pimeässä talossa tai sitten mies oli ulkona ja tuijotti häntä heijastuksen kautta.

1

Perjantai kahdeskymmeneskuudes elokuuta

Vettä tihuuttaa hiljalleen pimeältä taivaalta. Asutuksen himmeä hohde ulottuu kolmisenkymmentä metriä kattojen yläpuolelle. On tyyntä, ja valaistut pisarat sulkevat koko Djursholmin utuiseen kupuun.

Heti Germaniavikenin kimaltavien vetten äärellä sijaitsee valtava huvila.

Juuri nyt sen sisällä kävelee nuori nainen valppaana kuin eläin lakatun parketin poikki iranilaiselle matolle.

Hänen nimensä on Sofia Stefansson.

Huoli saa hänet painamaan mieleensä jokaisen yksityiskohdan.

Sohvan käsinojalla on musta kaukosäädin. Joku on kietonut sen ympärille läpinäkyvää teippiä pitämään paristolokeron kannen paikallaan. Vanha laastari on takertunut ison maton hapsuihin.

Lattia natisee Sofian takana aivan kuin joku hiipisi hänen perässään huoneen poikki.

Märältä kivikäytävältä roiskuneita pisaroita näkyy korkeissa koroissa ja hänen lihaksikkaissa säärissään. Hänellä on yhä treenatut jalat, vaikka hän lopettikin jalkapallon pelaamisen kaksi vuotta sitten.

Sofia piilottaa käteensä kyynelkaasua sisältävän suihkepullon, jotta häntä odottava mies ei näkisi sitä. Hän toistaa itselleen, että hän on itse valinnut tilanteen, että hän hallitsee sen ja että hän haluaa olla täällä.

Mies joka avasi oven seisoo nojatuolin vieressä ja seuraa häntä häpeilemättä katseellaan.

Sofian kasvonpiirteet ovat symmetriset, mutta poskilla on nuoruuden pyöreyttä. Hänellä on sininen mekko, joka jättää olkapäät paljaiksi. Rivi pieniä kangaspäällysteisiä nappeja kulkee kaulasta rintojen väliin. Ketjuun kiinnitetty pieni kultasydän keikkuu hänen kaulakuopassaan kiihtyneen pulssin tahdissa.

Hän tietää, että hän voisi pyytää anteeksi ja selittää ettei voi hyvin, että hänen täytyy mennä kotiin. Mies ehkä suuttuisi mutta hyväksyisi sen.

Nojatuolin ääressä seisova mies luo häneen surullisen nälkäisen katseen, joka saa pelon kihelmöimään hänen vatsassaan.

Äkkiä hän miettii nähneensä miehen ennenkin, että tämä oli ehkä joku ylempi esimies, joka oli vilahtanut ohi jollain työpaikalla tai jonkun luokkakaverin isä joskus kauan sitten.

Sofia seisahtuu vähän matkan päähän hänestä, hymyilee ja tuntee sydämensä lyövän nopeasti. Hän aikoo pysytellä etäämpänä kunnes on saanut tulkituksi äänensävyn ja liikkeet.

Nojatuolin selkänojaa puristavassa kädessä ei näy merkkiäkään väkivaltaisuudesta, kynnet ovat hyvin hoidetut ja sileä vihkisormus on naarmuuntunut pitkän avioliiton jäljiltä.

– Hieno talo, Sofia sanoo ja sipaisee kiiltävän hiussuortuvan kasvoiltaan.

– Kiitos, mies vastaa ja irrottaa kätensä nojatuolista.

Hän ei voi olla paljoakaan yli viidenkymmenen, mutta hänen liikkeissään on jotain raskasta ja synkkää, ikään kuin hän olisi vanha ihminen vanhassa kodissaan.

– Tulit tänne taksilla? mies kysyy ja nielaisee syvään.

– Niin, Sofia vastaa.

Tulee taas hiljaista, viereisen huoneen kaappikello lyö kaksi puolen lyöntiä hennolla äänellä.

Sahraminkeltaista jauhetta putoaa ääneti maljakossa kukkivasta liljasta.

Sofia tajusi varhain, että seksuaalisesti latautuneet tilanteet kiihottivat häntä. Hän piti siitä että häntä arvostettiin, että hän tunsi olevansa valittu, mutta ei hän koskaan varsinaisesti rakastunut kehenkään.

– Olemmeko tavanneet aiemmin? hän kysyy.

– Sitä en olisi kyllä unohtanut, mies vastaa ilottomasti hymyillen.

Miehen harmaanvaalea tukka on ohut ja kammattu taaksepäin. Veltot kasvot kiiltävät hieman, ja otsan poikki kulkee syvä uurre.

– Keräätkö taidetta? Sofia kysyy ja nyökkää seinän suuntaan.

– Olen kiinnostunut taiteesta, mies vastaa.

Miehen vaaleat silmät katselevat häntä sarvisankaisten silmälasien takaa. Hän kääntyy poispäin, hivuttaa pienen kyynelkaasupullon takaisin laukkuunsa ja menee sitten ison, kultakehyksiin ripustetun maalauksen luo.

Mies seuraa häntä, pysähtyy hiukan liian lähelle ja hengittää nenän kautta. Sofia säpsähtää, kun mies kohottaa oikean kätensä ja osoittaa sormellaan.

– Tuhatkahdeksansataaluvulta… Carl Gustaf Hellqvist, hän luennoi. – Hän kuoli nuorena, hänellä oli vaikea elämä, paljon tuskia ja sähköšokkeja… mutta hän oli suurenmoinen taiteilija.

– Mielenkiintoista, Sofia vastaa hiljaa.

– Minä pidän siitä, mies sanoo ja lähtee ruokasalin suuntaan.

Sofia seuraa miestä mielessään aavemainen tunne, että häntä houkutellaan hitaasti ansaan, että luukku hänen takanaan sulkeutuu unisen verkkaisesti, että isot hammasrattaat pyörivät ja pakoreitti pienenee senttimetri senttimetriltä.

Huone on valtavan suuri, sen lukuisat puiteikkunat ovat merelle päin. Salissa on useita ruokapöytiä summittaisesti sijoiteltuina, ja sitä reunustavat kiiltävät kaapit.

Sofia huomaa, että soikean ruokapöydän reunalla on kaksi lasia, joissa on tummanpunaista viiniä.

– Saako olla lasi viiniä? mies kysyy ja kääntyy taas hänen puoleensa.

– Mieluummin valkoista jos sinulla on, Sofia vastaa huolissaan siitä, että mies yrittää huumata hänet.

– Samppanjaa? mies kysyy hellittämättä katsettaan hänestä.

– Mieluusti, Sofia vastaa.

– Täytyyhän meidän ottaa samppanjaa, mies päättää.

Kun menee täysin vieraan ihmisen kotiin, siinä kutistuu, koska jokainen huone voi olla ansakuoppa, jokainen esine lyömäase.

Sofia suosii hotelleja, koska siellä joku saattaa kuulla, jos hän huutaa apua.

Kun hän seuraa miestä keittiöön, hän kuulee jostain oudon, hyvin korkean äänen. Sitä ei voi paikantaa. Mies ei näytä huomaavan koko ääntä, mutta Sofia seisahtaa, kääntyy katsomaan tummia ikkunoita ja on juuri sanomaisillaan jotain, kun hän kuulee naksahduksen, kuin jääpala halkeaisi lasissa.

– Oletko varma että ketään ei ole kotona? hän kysyy.

Sofia miettii, että hän saa kyllä nopeasti kengät jalastaan ja voi juosta ulko-ovelle, jos jotain tapahtuu. Todennäköisesti hän on paljon miestä ketterämpi, ja jos hän vain juoksee ja jättää takin naulakkoon, hän ehtii kyllä ulos.

Hän jää keittiön oviaukkoon seisomaan, kun mies ottaa samppanjakaapista pullon Bollingeria. Mies korkkaa pullon ja täyttää kaksi kapeaa, kellomaista lasia, odottaa vaahdon laskeutumista ja kaataa vielä vähän lisää ennen kuin menee Sofian luo.

2

Sofia maistelee samppanjaa, tuntee aromin leviävän suussaan ja kuulee, kuinka kuplat sihisevät hiljaa lasissa. Jokin saa hänet taas kääntämään katseensa keittiön ikkunoihin. Kauris varmaan, hän ajattelee. Ulkona on pimeää. Hän näkee heijastuksena keittiön hehkuvat ääriviivat ja miehen selän. Työtason sileän pinnan, veitsitukin ja sitruunakulhon.

Mies kohottaa taas lasinsa, juo ja hänen kätensä vapisee hienokseltaan, kun hän heilauttaa sitä Sofian suuntaan.

– Avaa vähän mekkoa, hän sanoo hiljaa.

Sofia tyhjentää lasinsa, näkee huulipunansa jäljen sen reunassa ja laskee sen pöydälle ja ujuttaa sitten pehmeästi ensimmäisen napin pienestä napinlävestä.

– Sinulla on rintaliivit, mies sanoo.

– Kyllä on, Sofia vastaa ja avaa toisen napin.

– Mitä kokoa?

– 60 C.

Mies jää seisomaan, tuijottaa häntä hymyillen, ja Sofia tuntee kainaloista kihoavan hien pistelevän iholla.

– Millaiset pikkuhousut sinulla on?

– Vaaleansinistä silkkiä.

– Saanko katsoa?

Sofia epäröi, ja mies huomaa sen.

– Anteeksi, hän sanoo. – Menenkö liian suoraan asiaan? Onko näin?

– Meidän pitäisi vain hoitaa rahapuoli ensin, Sofia sanoo ja yrittää kuulostaa varmalta ja luonnolliselta.

– Ymmärrän, mies vastaa kolkosti.

– On parempi että aloitetaan…

– Saat kyllä maksun, mies keskeyttää hivenen ärtyneellä äänellä.

Kun Sofia on kanta-asiakkaidensa kanssa, kaikki sujuu yleensä mutkattomasti, joskus se on jopa mukavaa, mutta uudet asiakkaat hermostuttavat häntä tavattomasti. Hän alkaa miettiä kaikkea mitä voi tapahtua, pohdiskelee kaikkea mitä on joutunut kokemaan, sitä kahden lapsen isää Täbyssä, joka puri häntä kaulaan ja lukitsi hänet autotalliin.

Hän ilmoittelee Rosa sidan- ja Stockholmstjejer.se-sivuilla. Juuri kukaan niistä, jotka ottavat häneen yhteyttä, ei ole liikkeellä tositarkoituksella. Yleensä jutut ovat aika karkeita, lupauksia ihmeellisestä seksistä ja väkivallalla ja rangaistuksilla uhkailua.

Hän kuuntelee vaistoaan ennen kuin ryhtyy vaihtamaan viestejä. Tämä kirje oli hyvin kirjoitettu, aika konkreettinen mutta ei vailla kunnioitusta. Mies käytti nimeä Wille, puhelinnumero oli salainen ja osoite trendikäs.

Kolmannessa meilissä mies selitti mitä haluaisi tehdä hänelle ja kuinka paljon oli valmis maksamaan.

Sofia piti sitä varoituksena.

Jos juttu kuulostaa liian hyvältä, jokin on vialla. Tässä maailmassa ei ole tarjolla voittoarpoja, ja vaikka olisikin, on parempi jäädä paitsi loistodiilistä kuin asettua alttiiksi vaaroille.

Silti hän on nyt täällä.

Mies palaa takaisin ja ojentaa hänelle kirjekuoren. Hän laskee rahat pikaisesti ja panee ne laukkuunsa.

– Riittääkö tämä pikkuhousujen näyttämiseen? mies tivaa.

Sofia hymyilee kuin itsestäänselvyydelle, tarttuu mekkoon kevyesti molemmin käsin ja hivuttaa sen hitaasti polvien yläpuolelle. Helma kulkee rätisten nailonsukkahousujen verhoamia reisiä pitkin ylöspäin, kunnes hän seisahtuu ja katsoo miestä.

Mies ei katso häntä silmiin vaan tuijottaa hänen jalkoväliään, kun hän vie hitaasti mekon vyötärölleen asti. Puuterinväristen sukkahousujen alla pikkuhousujen silkkikangas kimaltaa kuin helmiäinen.

– Oletko ajellut itsesi? mies kysyy hieman käheämmällä äänellä.

– Vahannut.

– Kokonaan?

– Niin, hän vastaa suoraan.

– Se tekee varmaan kipeää? mies tiedustelee kiinnostuneena.

– Siihen tottuu, hän nyökkää.

– Se pätee aika moneen asiaan elämässä, mies kuiskaa.

Sofia päästää mekon takaisin alas ja kuivaa samalla hikiset kämmenensä, kun hän suoristaa kankaan reisiä vasten.

Vaikka hän on saanut rahansa, häntä alkaa taas hermostuttaa.

Ehkä se johtuu suuresta summasta.

Mies on maksanut viisi kertaa sen verran kuin kukaan aiemmista asiakkaista.

Meilissä hän selitti maksavansa ylimääräistä salassapidosta ja erikoistoivomuksestaan, mutta tämä on silti paljon enemmän kuin kohtuullista.

Kun mies kirjoitti hänelle ja kertoi mitä aikoisi tehdä, hän mietti, ettei se kuulostanut niin vaaralliselta.

Hän muistaa pelokaskatseisen miehen, joka pukeutui äitinsä alusvaatteisiin ja halusi, että Sofia potkaisisi häntä jalkoväliin. Mies maksoi siitä, että Sofia pissaisi hänen päälleen, kun hän makaisi lattialla itkien tuskasta, mutta Sofia ei pystynyt, hän vain otti rahat ja juoksi pois.

– Sitä kiihottuu eri asioista, Wille sanoo ujosti hymyillen. – Eihän ketään voi pakottaa… Silloin pitää maksaa, tarkoitan, en minä odota että sinun pitäisi pitää siitä mitä teet.

– Se vaihtelee, mutta jos mies on hellä, minä saatan nauttia, Sofia valehtelee.

Sofia lupaa ilmoituksessaan tietysti täydellistä vaitioloa, mutta silti hänellä on yksi varotoimi. Hän säilyttää kotonaan päiväkirjaa ja kirjaa siihen niiden henkilöiden nimet ja osoitteet, jotka hän on päättänyt tavata, niin että hänet voidaan jäljittää jos hän katoaa.

Sitä paitsi Wille oli kerran Tamaralla asiakkaana juuri ennen kuin tämä lähti seuralaispalvelujen maailmasta, meni naimisiin ja muutti Göteborgiin. Sofia tietää, että Tamara olisi laittanut varoituksen seksityöläisten nettifoorumille, jos mies olisi käyttäytynyt huonosti.

– Kunhan et vain pidä minua inhottavana ja vastenmielisenä, mies sanoo ja astuu askeleen lähemmäksi. – Tarkoitan vain, että sinähän olet uskomattoman kaunis ja nuori… tiedän miltä itse näytän, näytin hyvältä kun olin sinun ikäisesi, mutta…

– Sinä näytät hyvältä nyt, Sofia vakuuttaa.

Sofia ajattelee kaikkia niitä kertoja kun hän on kuullut ihmisten puhuvan, että seuralaispalvelun tyttöjen täytyy olla kuin psykologeja, mutta useimmat hänen tapaamistaan miehistä eivät sano mitään henkilökohtaista.

– Mennäänkö ylös makuuhuoneeseen? Willeksi itseään kutsuva mies sanoo kevyeen sävyyn.

3

Sofiaa pissattaa kun hän nousee miehen perässä leveitä puuportaita. Joka askelmalla on ohut messinkitanko pitämässä pehmeää mattoa paikallaan. Suuren kattokruunun valo kiiltää lakatussa kaiteessa.

Alusta alkaen Sofialla oli ollut tarkoitus ottaa vain hienoja asiakkaita, sellaisia jotka ovat valmiita maksamaan suurempia summia kokonaisista öistä, sellaisia jotka halusivat seuraa juhliin tai matkalle.

Niiden kolmen vuoden aikana kun hän on hankkinut lisäansioita maksullisena seuralaisena, hänellä on ollut parisenkymmentä sellaista keikkaa, mutta useimmat hänen asiakkaistaan haluavat vain suihinoton töiden jälkeen ennen kuin menevät taas perheensä luo.

Suuressa makuuhuoneessa on valoisaa, ja sitä hallitsee komea parivuode, jossa on kauniit harmaat silkkilakanat.

Vaimon puolella lojuu Lena Anderssonin romaani ja purkki kallista käsivoidetta, ja Willen puolella iPad, jonka tummalla näytöllä on sormenjälkiä.

Mies näyttää Sofialle mustat nahkaremmit, jotka hän on kiinnittänyt valmiiksi sängyntolppiin. Sofia huomaa, etteivät ne ole aivan uudet, taitokset ovat hieman rispaantuneet ja väriä on jo hankautunut pois.

Huone tärähtää pari kertaa ja nytkähtää rajusti sivuun. Sofia katsoo miestä, mutta tämä ei näytä olevan millänsäkään.

Miehen suupielissä näkyy valkoisia jälkiä hammastahnasta tai Novalucolista.

Portaat narahtavat, ja mies katsahtaa käytävään ennen kuin katsoo uudelleen Sofiaa.

– Minun on voitava luottaa siihen että päästät minut irti kun haluan, hän selittää napittaessaan auki paitaansa. – Minun on oltava varma ettet yritä ryöstää minua tai vain livistä nyt kun olet saanut rahasi.

– Selvähän se, Sofia vastaa.

Miehen rintakehä on vaaleiden karvojen peitossa, ja hän yrittää selvästikin vetää vatsaa sisään, kun Sofia katsoo häntä.

Sofia aikoo pyytää päästä käymään kylpyhuoneessa, kun mies on sidottuna. Sinne pääsee suoraan makuuhuoneesta. Ovi on raollaan, ja hän näkee peilistä suihkun ja sen takana kullanvärisen mosaiikkiseinän.

– Minä haluan että sidot minut ja käytät reilusti aikaa. En pidä väkivallasta enkä pakottamisesta, mies täsmentää.

Sofia nyökkää ja ottaa kengät jalastaan, tuntee uudelleen kevyttä huimausta, kun hän suoristaa selkänsä ja katsoo miestä lyhyesti silmiin ennen kuin vetää mekon napaan asti. Se rätisee staattisesta sähköstä. Hän vie peukalonsa sukkahousujen vyötärön alle ja vetää niitä alemmaksi. Puristava tunne reisissä hellittää ja ohut kangas laskostuu ilmavasti pohkeiden ympärille.

– Ehkä sinä haluatkin tulla sidotuksi? mies kysyy ja hymyilee omalle päähänpistolleen.

– Ei kiitos, Sofia vastaa ja rupeaa avaamaan mekon nappeja.

– Se on aika mukavaa, mies vitsailee ja vetää yhtä remmeistä.

– Minä en tee sellaista, Sofia selittää ystävällisesti.

– En ole koskaan kokeillut toisinpäin… Voisin maksaa tuplapalkkion jos tekisit niin, mies nauraa ikään kuin ajatus tuntuisi yllättävältä ja saisi hänet hilpeälle tuulelle.

Mies tarjoaa hänelle enemmän rahaa kuin mitä hän tienaa kahdessa kuukaudessa, mutta on aivan liian vaarallista maata kiinni sidottuna.

– Mitäs sanot? mies hymyilee.

– Ei, Sofia vastaa ja katuu että tuli tänne, vaikka onkin helpottunut.

– Okei, mies sanoo heti ja päästää irti remmistä.

Solki kilahtaa, kun remmi heilahtaa sängynpäädyn pinnoja vasten.

– Haluatko että riisun kaikki?

– Odota vähän, mies vastaa ja katsoo häntä oudosti kuin etsisi jotain.

– Sopiiko jos käyn kylpyhuoneessa?

– Kohta, mies sanoo ja kuulostaa siltä kuin yrittäisi hillitä omaa hengitystään.

Sofian huulet tuntuvat oudon viileiltä. Kun hän kohottaa kätensä ja tunnustelee suutaan, hän huomaa että hymy leviää miehen kasvoille.

Mies astuu hänen luokseen, tarttuu häntä leuasta, pitelee tiukasti kiinni ja sylkäisee häntä sitten suoraan kasvoihin.

– Mitä sinä teet? Sofia kysyy ja tuntee huimauksen suhahtavan aivojensa läpi.

Äkkiä hänen polvensa pettävät, ja hän rojahtaa istualleen lattialle niin rajusti että puree kieleensä. Hän lysähtää kyljelleen, tuntee kuinka suu täyttyy verestä ja näkee kuinka mies seisoo hänen yllään availlen vakosamettihousujensa nappeja.

Sofialla ei ole voimia ryömiä pakoon. Hän makaa poski lattiaa vasten ja näkee kuolleen kärpäsen pölyssä sängyn alla. Hänen sydämensä lyö niin lujaa että korvissa soi. Hän tajuaa, että hänet on huumattu jollain tavoin.

– Älä tee sitä, hän huoahtaa ja sulkee sitten silmänsä.

Ennen kuin Sofia menettää tajuntansa, hänelle valkenee, että mies ehkä murhaa hänet ja että tämä hetki voi olla hänelle viimeinen.

4

Sofia herää yskähdellen hukkumisunesta ja tajuaa saman tien missä on. Hänet on sidottu sänkyyn Willeksi itseään kutsuvan miehen kotona. Hän makaa selällään, kiinnitettynä tiukasti nahkaremmeillä. Mies on sitonut hänet niin lujasti, että lihaksia kiristää jaloissa ja käsivarsissa, ranteita polttelee ja sormet ovat jääkylmät.

Hänen suunsa on aivan kylmä, kielestä on lakannut vuotamasta verta, mutta hän tuntee että se on turvonnut ja arka.

Mekko on noussut vyötärölle, koska reidet on pakotettu erilleen.

Tämä ei saa olla totta, hän ajattelee.

Mies oli ennakoinut hänen reaktionsa ja pannut huumeen jo etukäteen yhteen kaapissa odottaneista samppanjalaseista.

Sofia kuulee äänen viereisestä huoneesta, se on bisnespuhelu, siinä puhuu pomo.

Hän yrittää kohottaa päätään ja vilkaista ikkunasta ulos, katsoa onko yö vai aamu, mutta ei onnistu, käsivarsiin koskee ihan liikaa.

Hän miettii, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä kuinka kauan hän on maannut tässä, kun mies tulee makuuhuoneeseen.

Pelko täyttää Sofian sydämen myrkyn lailla. Hän tuntee kuinka paniikki yltyy hänen päässään, saa kurkun kuristumaan kokoon ja pulssin jyrisemään.

Se mitä ei saanut tapahtua on tapahtunut.

Hän yrittää rauhoittua, miettii että hänen pitää aloittaa keskustelu, saada mies ymmärtämään, että tämä valitsi väärän tytön mutta että hän antaa asian olla, kunhan mies vain päästää hänet viipymättä menemään.

Sofia lupaa itselleen, että hän lopettaa seuralaishommat, hän on jatkanut jo liian pitkään, hän kuitenkin tuhlaa rahat turhuuksiin.

Mies katsoo häntä silmissään sama nälkä kuin ennenkin. Sofia yrittää näyttää rauhalliselta ja muistelee tienneensä alusta asti, että tilanteessa oli jotain hämärää. Mutta sen sijaan että hän olisi kääntynyt ja lähtenyt pois, hän ei luottanut vaistoonsa. Hän teki katastrofaalisen erehdyksen ja käyttäytyi epätoivoisesti kuin heroinisti.

– Minä sanoin etten suostu tähän, hän sanoo hillitysti.

– Niin, mies hymyilee verkalleen ja silmäilee hänen vartaloaan.

– Minä tunnen tyttöjä, joille tällainen sopii, voin välittää sinulle yhteystiedot jos haluat.

Mies ei vastaa, hengittää vain raskaasti nenän kautta ja asettuu sängyn jalkopäähän hänen haarojensa väliin. Hänen koko ruumiinsa hikoaa ja valmistautuu aggressioihin ja kipuun.

– Tämä on väkivaltaa, kai sinä sen tajuat?

Mies ei edelleenkään vastaa, hän vain sipaisee silmälasit ylemmäksi nenälle ja tarkastelee Sofiaa kiinnostuneena.

– Minusta tämä on epämiellyttävää ja loukkaavaa, Sofia aloittaa uudelleen mutta vaikenee kun hänen äänensä pettää.

Hän pakottautuu hengittämään hitaammin, ei saa vaikuttaa pelokkaalta, ei saa anella. Mitä Tamara olisi tehnyt? Hän näkee mielessään ystävänsä pisamaiset kasvot, hieman ivallisen hymyntapaisen, kovan katseen.

– Minulla on sinun tietosi kirjassa, jota säilytän asunnossani, Sofia sanoo ja katsoo miestä silmiin.

– Mitkä tiedot? tämä kysyy välinpitämättömästi.

– Sinun nimesi, joka on varmaan keksitty, mutta tämä osoite, sähköpostiosoite, tapaamisaika…

– Selvä juttu, mies nyökkää.

Patja keikkuu, kun hän lähtee ryömimään sänkyä pitkin lähemmäksi Sofiaa. Mies pysähtyy huojuen hänen reisiensä väliin, tarttuu hänen pikkuhousuihinsa ja tempaisee. Saumat natisevat repeämättä, ja olkaniveleen sattuu kuin se olisi kiskaistu kuopastaan.

Mies kiskoo uudelleen, molemmin käsin. Pikkuhousut raapivat lanteita niin että kirvelee, mutta kuminauhojen päärmeet kestävät.

Mies kuiskaa jotain itsekseen ja jättää Sofian sänkyyn.

Patja keinuu taas, ja Sofia tuntee reisilihaksensa kramppaavan.

Hänen mielessään vilahtaa ohikiitävä muisto jalkapallotreeneistä, kuinka kramppi teki tuloaan, pohjetta alkoi kiristää kun hän yritti tonkia kokoon puristuneita ruohopaakkuja nappulakenkien pohjasta.

Kavereiden punakat, lämpimät kasvot. Pukuhuoneen puulattia täynnä kamoja, hien, linimentin ja deodorantin hajua.

Kuinka tässä oli näin päässyt käymään? Miten hän oli saattanut päätyä tänne?

Sofia ponnistelee jotta ei itkisi, tuntuu kuin hän olisi mennyttä jos näyttäisi kuinka hän pelkää.

Mies palaa kynsisaksien kanssa, leikkaa pikkuhousut auki kummaltakin puolelta ja vetää ne pois.

– Monet suostuvat sidontahommiin, Sofia sanoo. – Minä tunnen…

– En minä halua tyttöjä jotka suostuvat, mies keskeyttää ja viskaa pikkuhousut sängylle hänen viereensä.

– Tarkoitan että on tyttöjä joita kiihottaa tulla sidotuksi, Sofia sanoo.

– Ei olisi pitänyt tulla tänne, mies vain toteaa.

Sofia ei pysty enää hillitsemään itseään vaan alkaa itkeä. Pelko saa hänet köyristämään selkäänsä ja kiskomaan remmeistä niin että iho repeytyy rikki ja verta valuu pieninä noroina oikeaa käsivartta pitkin.

– Älä tee sitä, hän anelee nyyhkyttäen.

Mies ottaa paidan päältään, viskaa sen lattialle, vetää housuja vähän alemmaksi ja rullaa sitten kondomin puoliksi seisovan kalunsa päälle.

Hän asettuu polvilleen sängylle, ja Sofia tuntee kumin hajun hänen sormissaan, kun hän työntää pikkuhousujen jäänteet Sofian suuhun. Sofiaa yököttää ja hän on vähällä oksentaa. Kieli on täysin kuiva, kyyneleet valuvat pitkin poskia. Mies puristaa hänen toista rintaansa mekon läpi ja painautuu raskaasti hänen päälleen.

Sofia laskee alleen pelosta, virtsa valuu kuumana virtana sängylle.

Kun mies yrittää tunkeutua hänen sisäänsä, hän kierähtää nopeasti kyljelleen ja tönäisee miestä lonkallaan.

Hikipisara tippuu miehen nenänkärjestä hänen otsalleen.

Mies tarttuu häntä toisella kädellä kaulasta, katsoo häntä silmät kiiluen, puristaa häntä kurkusta ja asettuu hänen päälleen. Miehen paino saa hänet uppoamaan patjan uumeniin, ja reidet ajautuvat entistä leveämmälle. Nilkkoja polttelee ja sängyntolpat natisevat.

Sofia kamppailee saadakseen happea, heilauttaa päätään sivulle ja onnistuu imemään keuhkoihinsa vähän ilmaa nenän kautta.

Mies puristaa hänen kurkkuaan tiukemmin, niin että pilkut vilisevät hänen silmissään. Huone pimenee, ja hän tuntee samaan aikaan kuinka mies yrittää tunkeutua hänen sisäänsä. Sofia yrittää kaikin voimin kierähtää pois, mutta se on mahdotonta, tämä kaikki tapahtuu joka tapauksessa. Hän ei voi pysyä omassa ruumiissaan, hänen täytyy ajatella muuta, täytyy kadota pois. Mielessä välähtää pikaisia muistikuvia, kirpeät illat isolla nurmikentällä, raastava hengitys, huurupilvi suun ympärillä ja hiljaisuus järven ja Bollstanäsin vanhan koulun suunnalla.

Valmentaja osoittaa palloa, viheltää pilliin ja sitten tulee hiljaista.

Ote kurkusta hellittää, Sofia yskäisee pikkuhousut pois ja vetää henkeä, räpyttää silmiään ja kuulee mekaanisen sävelen.

Mies nousee taas polvilleen, Sofia hengittää huohottaen, kasvoja kuumottaa.

Joku soittaa alakerran ovikelloa.

Mies tarttuu häntä leuasta, puristaa suuta tiukasti kiinni, työntää pikkuhousut takaisin, häntä yököttää, hän hengittää nenän kautta, ei pysty nielemään.

Ovikello soi toisen kerran.

Mies sylkäisee hänen päälleen ja nousee sängyltä, napittaa housunsa ja ottaa paidan mukaan lähtiessään.

Heti kun mies on häipynyt ovesta, Sofia riuhtoo oikealla kädellään minkä jaksaa, ajattelematta seurauksia tai kipua.

Käteen sattuu hirvittävästi, kun se irtoaa remmistä.

Pikkuhousut estävät häntä parkumasta suoraa huutoa.

Päässä humisee, hän on pyörtymäisillään, ja koko ruumis vapisee kivusta. Ehkä peukaloluu on murtunut, ehkä se on mennyt sijoiltaan, iho on vetäytynyt ylös kuin rikkinäinen käsine, ja verta valuu käsivartta pitkin, kun hän saa pikkuhousut suustaan.

Hän vaikeroi ääneen, kun yrittää hysteerisesti avata vasemman käden soljen. Sormet lipsuvat, mutta hän onnistuu hivuttamaan piikin reiästä. Hän vetää nopeasti remmin soljesta, nousee istumaan ja irrottaa hihnat jaloista.

Hän nousee horjuvin jaloin, pitelee loukkaantunutta kättään vatsaa vasten ja lähtee kävelemään paksun maton poikki. Šokki ja kipu humisevat päässä, jalat ovat puutuneet ja mekko riippuu märkänä ja kylmänä takapuolen yllä.

Hän poistuu varovasti makuuhuoneesta ja pujahtaa käytävään, jonne mies äsken hävisi.

Sofia pysähtyy ennen kuin tulee portaille. Hän kuulee alhaalta toisen äänen ja aikoo huutaa apua. Hän ei kuule mitä toinen mies sanoo ja menee varovasti lähemmäksi. Portaikon kaiteella roikkuu kemiallisesta pesulasta tuotuja vaatteita. Ohuen muovin läpi näkyy pino samanlaisia valkoisia paitoja.

Sofia rykäisee varovasti huutaakseen apua, kun hän äkkiä ymmärtää mitä alakerrassa tapahtuu.

Toinen mies ei ole talossa. Hänen äänensä kuuluu ovipuhelimesta. Siellä on pikalähetti, joka seisoo portin takana ja haluaa päästä sisään. Wille toistaa, että lähetin pitää palata joku toinen kerta, katkaisee yhteyden ja lähtee taas kävelemään portaita kohti.

Sofia horjahtaa mutta pysyy pystyssä. Jalkoja pistelee ja kuumottaa, kun veri virtaa niihin takaisin.

Sofia astuu taaksepäin, lattia narisee hänen allaan, hän katselee ympärilleen ja huomaa kauempana käytävällä ison huoneen, jonka seinillä on maalattuja muotokuvia. Hän aikoo juosta sinne, avata ikkunan ja huutaa apua mutta tajuaa ettei ehdi.

5

Sofia liikkuu nopeasti seinän viertä, portaiden ohi, ja tulee vaatehuoneen kapealle ovelle, painaa kahvaa ja kiskaisee.

Ovi on lukossa.

Hän päästää varovasti irti ja näkee samalla kristallikruunun prismoista miehen nousevan ylös portaita.

Pian hän on ylhäällä.

Sofia palaa portaiden luo, lysähtää lattialle kaiteen viereen kemiallisesta pesusta tuotujen paitojen taakse. Mies näkisi Sofian jos katsoisi suoraan kohti, mutta jos hän menisi vain ohi, Sofia saisi muutaman sekunnin etumatkaa.

Käteen koskee niin että Sofia vapisee, ja hänen kaulansa ja kurkunpäänsä ovat turvonneet. Hänen pitäisi yskiä, rykäistä, juoda vettä.

Portaat natisevat, askeleet ovat raskaat ja väsyneet, Sofia näkee miehen pinnojen välistä ja hivuttautuu varovasti taaksepäin.

Wille tulee ylös, tarttuu kädellään kaiteesta ja jatkaa käytävälle.

Hän menee makuuhuoneeseen huomaamatta että Sofian verta on vuotanut lattialle.

Sofia nousee varovasti ja katselee miehen selkää ja auringossa palanutta niskaa juuri kun tämä katoaa ovesta.

Sofia pujahtaa ääneti kaiteen ympäri ja lähtee juoksemaan alas portaita.

Hän tajuaa, että mies on kääntynyt, että tämä on jo hänen kannoillaan.

Kahdet askeleet jytisevät.

Sofia suojaa loukkaantunutta kättään toisella kädellä, pitelee kiinni verta vuotavista, vihlovista sormistaan.

Hän tietää vain sen, että hänen pitää ehtiä ulos talosta. Hän ryntää isoon eteisaulaan ja kuulee portaiden natisevan äänekkäästi kun mies ryntää hänen peräänsä.

– Minulla ei ole aikaa tällaiseen, mies huutaa.

Sofia juoksee ääneti ulko-ovelle kapeaa mattoa pitkin. Hän kompuroi kävelykenkiin mutta pysyy pystyssä.

Murtohälyttimen näyttö loistaa ulko-oven vieressä.

Sormet ovat niin kosteina verestä, että lukkovipu lipeää hänen otteestaan, hän kuivaa ne mekkoonsa ja yrittää uudelleen, mutta vipu ei hievahdakaan. Hän painaa kahvaa, tuuppaa ovea olkapäällään, mutta ulko-ovi pysyy lukossa. Hän etsii hätääntyneenä katseellaan avaimia ja yrittää samalla vääntää vipua uudelleen. Hän antaa periksi ja juoksee avoi...