Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Eppu Nuotio, Tuutikki Tolonen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Aino-Maija Metsola

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2007 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25824-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

A Lely, una persona audaz e ingeniosa igual que Delfina.

Lelylle, joka on aivan yhtä urhea ja neuvokas kuin Delfina.

1. luku

Kauheita uutisia

Kerron kaiken juuri sellaisena kuin se tapahtuu. Sen valan minä vannon istuessani tässä ikkunani edessä. Yritän olla tarkka, koetan muistaa yksityiskohdat ja äänensävyt, tapahtumien järjestyksen ja käänteet. Kirjaan kaiken mitään muuttamatta, sillä todellisuus on tarua ihmeellisempää. Niin sanoo minun äitini ja siinä hän on aivan oikeassa. Aamulla en olisi voinut kuvitella mitä illalla, aivan äsken, tapahtui.

Kun jokin, johon on hyvin kiintynyt, uhkaa hävitä maailmasta, on pakko tehdä jotakin. Minun on aivan pakko kertoa tämä tarina. Minun täytyy kirjoittaa kokonainen kirja ja tästä se nyt alkaa.

Huomatkaa: minä en ole mikään aloittelija, vaikka tämä onkin ensimmäinen kirjani. Olen toimittanut monena kesänä omaa lehteä, jota kaikki naapurit, kummini ja vanhempieni ystävät ovat ystävällisesti, kenties isän pakottamana, ostaneet.

Tänä kesänä lehteä ei enää tule. Aamulla suunnittelin sitä vielä innoissani, mutta nyt kaikki on toisin. En ehdi tehdä lehteä, sillä eräs talo aiotaan purkaa. Jos ihmettelet, mitä jonkun vanhan talonrötiskön purkaminen liikuttaa kolmetoistavuotiasta poikaa, niin huomautan, ettei kyseessä ole mikä tahansa talo. Se on Pensionaatti Onnela. Niin lukee himmein kirjaimin portin pielessä olevassa postilaatikossa, joka on, aivan kuin talokin, rämähtämäisillään.

Pensionaatti Onnela on tuossa aidan takana, suoraan ikkunani edessä. Minä vilkaisen sitä vähän väliä. Valkoinen maali on rapissut ulkoseinistä ja kuisti on aivan vino. (Tai siis veranta, jos äidiltä kysytään. Isä sanoo kuisti ja äiti veranta. Minun mielestäni kumpikin on oikein.) Piha näyttää viidakolta. Meidän pihastamme Onnelan pihaan pääsee kiertämättä tien kautta. Kun isä rakensi uuden aidan, hän jätti keskelle raon, josta meidän perheestämme ainoastaan minä mahdun kulkemaan.

Onnela on valtava talo ja tietysti lukossa. Siellä ei asu ketään, ei ole asunut kahdeksaankymmeneen vuoteen. Minä löysin etuoven avaimen jo vuosia sitten yhden koristeellisen ikkunalaudan alta ja menin sisälle. Ymmärsitte aivan oikein. Olen käynyt sisällä ainakin kaksisataa kertaa, mutta en tietenkään missään nimessä ole murtautunut sinne. Minä en ole rikollinen. Minä olen aina vain käväissyt siellä. Korkeintaan olen leikkinyt vähän, tai sitten vain istunut ja ajatellut. Sitten olen taas lähtenyt ja lukinnut oven jäljessäni.

Äiti ja isä ovat antaneet minun olla talossa, koska en ole koskaan hajottanut mitään (paitsi kerran, yhden suuren kulhon) enkä myöskään ole tehnyt mitään yltiöpäisen älytöntä, kuten kiipeillyt katolla (niinhän he luulevat) tai sytyttänyt salin lattialle nuotiota (en tietenkään). Ja vaikka äiti ja isä olisivat kieltäneet, en sittenkään olisi pysynyt Onnelasta poissa. Ei sieltä kerta kaikkiaan voi pysyä poissa.

Minäpä kerron, miltä Onnela näyttää sisältä. Ensinnäkin, hyvin tomuiselta ja ikivanhalta. Yläkerta on täynnä pieniä makuuhuoneita ja alakerrassa on kaksi suurta salia ja kolme pienempää huonetta peräjälkeen sekä hyvin vanhanaikainen keittiö. Talo ei suinkaan ole tyhjä. Alakerran ikkunoissa on haalistuneet, läpikuultavat pitsiverhot. Suurimmassa salissa on outo vanha peili sekä suurin näkemäni posliinimaljakko. Salin pöytä on kiiltävää, tummaa puuta, ja sen keskellä on ämpärin kokoinen valkoinen laikku. Ehkä siihen on kaatunut jotain. Yläkerran makuuhuoneissa on ihmeellisiä, koukeroisia tapetteja, joissa on suuria ruusuja ja ankkureita. Sängyissä on hienot, pitsireunaiset päiväpeitteet, mutta patjat ovat aikaa sitten painuneet kuopalle. Yhdessä huoneessa seisoo jättiläismäinen, lukittu vaatekaappi sekä kirjahylly, jossa on muutamia keltaiseksi hapertuneita, pahvikantisia kirjoja, enimmäkseen joitakin oppaita ja karttoja. Joissakin huoneissa on kaakeliuuni, joissa on vielä ikivanhat tuhkat tulipesässä. Käytävillä ja saleissa on kuluneita mattoja, joita hiiret ovat nakerrelleet, sekä vanhoja, pehmustettuja tuoleja, joissa on kaarevia käsinojia ja kaikenlaisia koristekuvioita. Kaiken tämän lisäksi alakerrassa on epävireinen musta piano, muutamia lamppuja, kymmenkunta taulua ja yksi seinällinen valokuvia.

Entäpä Onnelan piha sitten. Se on täynnä kaikenlaisia pensaita sekä hedelmäpuita, jotka minun äitini on ominut itselleen. Hän leikkaa ja hoitaa puita hellästi. Sato on ollut jo vuosia mahtava. Äiti tekee kaikille mahdollisille ihmisille joululahjaksi Onnelan luumuhilloa. Minä teen purkkien etiketit ja isä käy sitten jakamassa ne. En edes muista aikaa, jolloin emme olisi tehneet niin. Se jos mikä on jo perinne.

Toisin sanoen: Onnela on täydellinen talo. Tietysti minäkin olen monta kertaa miettinyt, missä sen omistajat oikein ovat. Miten joku voi lähteä ja unohtaa jälkeensä kokonaisen talon tavaroineen kaikkineen? Minne asukkailla oli niin kova kiire? Kukaan ei muista talon omistajista mitään. Kaikki vastaavat eri tavalla, kun heiltä kysyy asiasta.

Äiti väittää, että talossa asui aikoja sitten joku yksinäinen nainen, joka haaveili suuresta lapsilaumasta ja siitä syystä osti talon. Isä puolestaan sanoo, että talossa oli Pensionaatti Onnela -niminen keuhkotautiparantola. Opettajani taas muisteli lukeneensa, että talon rakennutti nuori mies tulevalle vaimolleen, joka ei sitten halunnutkaan muuttaa tänne kaikkien merituulten armoille.

Yhtäkaikki, jokainen tarinoista on aivan yhtä epäuskottava. Lapsilaumoilla ja keuhkotautiparantoloilla ei ole tietenkään mitään tekemistä pensionaatin kanssa, sen tietää jokainen, joka omistaa sanakirjan.

Ja nyt, juuri nyt Pensionaatti Onnela on päätetty purkaa. Se on liian huonossa kunnossa, sanoi isä. Liian keskeisellä paikalla, lisäsi äiti. Onnelan paikalle on kaavailtu monitoimitaloa. Monitoimitaloa! Kuulitte aivan oikein.

Juuri äsken isä seisoi keskellä keittiön lattiaa ja puhui puhelimessa. Hän selitti kaupunginjohtajalle, että asukasyhdistys on pitänyt kokouksen ja päätös oli yksimielinen. Kaikilta tonttinaapureilta on olemassa asiaa koskevat lausunnot. Kaikki, mukaan lukien minuun vanhempani, pitävät taloa ongelmana. Isän mukaan se pilaa hyvän asuinalueen. ”Hoitamaton piha, kaatumaisillaan olevat ulkorakennukset ja purkukuntoinen päätalo. Säälihän se on, niin hieno talo päästetty liian huonoon kuntoon… Sääli, mikä sääli. Mutta se on kaupungin paras paikka…” isä sanoi puhelimeen ja rypisteli otsaansa. Minä seisoin patsaaksi jäykistyneenä oman huoneeni ovella.

Pensionaatti Onnela puretaan, jos omistajaa ei löydy. Det går inte, minä sanon. Ihan niin kuin mormor, joka ei osaa suomea ollenkaan. Ja mormor on monesti ollut oikeassa, sen minä olen huomannut.

2. luku

Virallinen tarkastus

Mormor sanoi kerran, että huonot uutiset vetävät puoleensa lisää huonoja uutisia. Voiko niin olla oikeasti? Tänään on ainakin tuntunut siltä.

Juuri nyt minun on oikeastaan hyvin vaikea kirjoittaa, koska käteni tärisee niin kovasti. Yritän kuitenkin, koska kirjailijan pitää hallita tunteensa ja kätensä tilanteessa kuin tilanteessa.

Moneen päivään ei ensin tapahtunut yhtään mitään. Äiti ja isä eivät keskustelleet Onnelasta, vaikka olisi luullut, etteivät he muusta puhuisikaan. Heille Onnela ei selvästikään ole tärkeä. Se oli ikävä havainto. Minä yritin useaan otteeseen kääntää keskustelun pensionaattiin, mutta äiti vain huokaisi ja isä pudisti päätään ja mutisi partaansa. Minä kuljin tämän kirjani kanssa kaikkialla, mutta mitään merkkejä puoleen tai toiseen ei näkynyt. Ei ollut mitään kirjoitettavaa. Purkutraktorit eivät olleet pihalla. Eivätkä kyllä talon kadonneet omistajatkaan. Kävin tarkistamassa tilanteen myös sisällä Pensionaatti Onnelassa. Kaikki oli aivan kuin ennenkin, rauhallista ja pölyistä.

Tänään aamulla sitten istuin huoneessani kirjoituspöydän ääressä ja kokosin lentokoneen pienoismallia, kun alkoi tapahtua. Pensionaatti Onnelan portin eteen lipui kaksi harmaata autoa, jotka näyttivät aivan liian kiiltäviltä pensionaatin haalistunutta kylkeä varten. Niistä alkoi nousta arvovaltaisen näköisiä naisia ja miehiä. Kaikilla miehillä oli kravatit ja pikkutakit. Kaikilla naisilla oli suurehko rintakoru tai pitkä huivi kaulansa ympärillä. Tunsin heistä vain päänimismies Anderssonin. Sitten näin kauhukseni, että joukkoon liittyi myös oma isäni, joka käveli paikalle suoraan kotipihaltamme. Silloin viimeistään ymmärsin, että on tosi kyseessä, isä on nimittäin asukasyhdistyksen varapuheenjohtaja. Jätin pienoismallin sikseen ja ryntäsin ulos.

Kurkistin nopeasti aidanraosta ennen kuin pujahdin Onnelan pihalle suuren karviaismarjapensaan taakse. Harmaasävyinen joukko parveili kuistin edessä kuin odotellen jotain. Sitten näin jotain hyvin järkyttävää: isä meni suoraan irtonaisen ikkunalaudan luo ja otti Onnelan avaimen sieltä. Minun oma isäni aikoi päästää heidät sisälle! Minun ei olisi koskaan pitänyt kertoa avaimesta. Järkyttyneenä katsoin, miten kaikki arvovaltaiset rouvat ja herrat katosivat vanhan talon sisälle. Ovi paukahti heidän perässään. Juoksin nopeasti talolle ja pujahdin oikein varovaisesti ovesta sisään.

On paljon hyötyä, jos tuntee jonkun paikan oikein hyvin. Minä tiedän tarkkaan, mitkä Onnelan lattialankuista narahta...