Kartta

I

HÄKKILINTU

Prologi

PROLOGI

Nawyrilainen historioitsija Adalbertus, vuonna 218 jälkeen jumalten sodan – jääkarhuista.

”Noridien raivokkaiden sotureiden joukon mukana on usein nähty marssivan joukko viheliäisiä, mustia maahisia – mustien jumalten synkimpien vuorten vartijoita. Joskus ne ratsastavat otuksilla, jotka ovat samantapaisia kuin suuresti kunnioittamamme karhut, mutta puhtaan valkoisia ja jättimäisen kokoisia. Niiden piirteet ovat ylväät ja kaikessa hohtavassa valkeudessaan ne korostavat isäntiensä pahansuopaa olemusta. Taisteluun ne ottavat osaa sellaisella raivolla, ettei sitä sanoin voi kuvata, eivätkä ne koskaan lähde isäntänsä luota, eivätkä koskaan luovuta. Noridit ja maahiset palvovat molemmat näitä jääkarhuiksi kutsumiaan otuksia ja sanovat niiden olevan uskollisuuden ja voimakkuuden perikuvia. Kerrotaan niitä joissain ylhäisimmissä noridisuvuissa lemmikkeinäkin pidettävän. Noridit uskovat näiden otusten olevan taistelussa kuolleiden sotureidensa henkiä, ja siksi he tuntuvat kovasti niitä palvovan.

Olen niitä nähnyt useita, en koskaan kuitenkaan Caldian hyistä lahtea etelämpänä – joten luonteensa ja värinsäkin puolesta ne viihtyvät ilmeisesti kylmässä ja lumisessa ympäristössä. On sanottu niiden tulevan joskus jäisen lahden ylitse, mutta itse en ole moista havainnut.

On kuitenkin selvää, että jotain taianomaista näissä olennoissa on – niin suuressa arvossa niitä noridien valtakunnassa tunnutaan pitävän.”

Jokaisella vuodenajalla on oma noitansa, vähintäänkin jokaisella noidalla oma vuodenaikansa, näin on sanottu. Caldiassa, kylmässä valtakunnassa, jonka pohjoisrajoilla lumet eivät koskaan sula, on jo vuosisatoja kerrottu tarinaa Jäänoidasta. Tuo noita, jonka valtakuntana ovat kylmimmät ja villeimmät jäätiköt ja lumisimmat lakeudet, elää Noridiumin pohjoisimmalla rajalla, jäähiisien valtakunnan kupeessa. Hän hallitsee talvea ja sen olentoja. Niin hän on tehnyt jo satoja vuosia, ja hänen sanotaan olevan kuolematon, julma ja voimakas, muinaisten louhien jälkeläinen, joka ei alistu kenenkään muun kuin omien esi-isiensä valtaan.

Taru hänestä tunnetaan eteläisissäkin valtakunnissa. Ja sanotaan että vain hän saa Caldianlahden jäätymään niin, että se kantaa caldialaiset armeijat Nawyriin, eteläisempään valtakuntaan.

Suurnummet, Bariadian valtakunta

SUURNUMMET, BARIADIAN VALTAKUNTA

Huhtikuussa, 814 vuotta jälkeen jumalten sodan

Nonna seisoi keväisen nummen viimeisillä lumisilla laikuilla pienet jalat turkisreunaisissa saappaissa.

Viileä tuuli pyyhki hänen kuparinpunaisia hiuksiaan heilauttaen ne hänen kasvoilleen ja suuhunsa. Hän veti hiukset takaisin korvien taakse ja kääntyi katsomaan kaukana nummella siintävän järven rannoille. Tuulen mukana kantautui vaimeaa puhetta. Lasten ja naisten ääni tuntui tulevan läheltä, vaikka tuuli toi sen niin kaukaa, että ihmiset näyttivät Nonnan silmissä pieniltä pisteiltä kalpeanvihreää nummea vasten.

He kaikki olivat kävelleet Mustakaltion kylän suojista nummille tänään, ensimmäisenä kesäpäivänä, joka merkitsi pitkän talven loppumista. Tapana oli aloittaa kesän saapumisen juhliminen laskemalla nummelle puhjenneiden kukkien määrää, ja poimimalla niitä koristamaan hyisen kylmän talven jälkeen värittömiä koteja. Lasten ja naisten tehtävä oli poimia kaikki kukat järven ympäriltä ja viedä ne kylään. Mitä enemmän kukkia, sitä suurempi onni heitä seuraisi kesällä ja loppuvuodesta. Tapa oli jo vanha, Nonnalle oli selitetty. Ja paikka, se oli tärkein. Kukkia ei voinut löytää mistään muualta kuin juuri täältä, laaksosta jonne kertoman mukaan oli kauan sitten laskeutunut louhi. Nonna oli aina ihmetellyt miksi louhen sanottiin laskeutuneen maahan, sillä kuka tahansa pystyi näkemään, että salaperäisen muotoinen järvi nummien keskellä ei voinut olla minkään muun kuin maahan syöksyneen louhen jättämä, valtava syvennys.

Nonnaa pelotti, sillä kukkia oli paljon vähemmän kuin edellisenä vuonna. Viime vuonna hän oli kerännyt kukkia kaksi täyttä pajukorillista, ja nyt ensimmäisen korin pohja oli hädin tuskin peittynyt.

Nonna katsoi valjun auringon suuntaan, ja kun utuinen pilvi hiipi sen eteen, hän erotti kauempana nummella seisovat miehet. Hänen isänsä, Radulf, ja muut hänen sukunsa miehet seisoivat pienissä ryhmissä, suurten koirien juostessa heidän ympärillään. Nonna erotti juuri ja juuri miesten pitkät keihäät joita he pitivät pystyssä maata vasten. Koirien haukuntaa ei kuulunut, koska tuuli puhalsi väärään suuntaan, mutta Nonna tiesi niiden haukkuvan, kun ne juoksivat edestakaisin toistensa kimpussa miesten ympärillä. Hän katseli isäänsä, joka seisoi kaikkien muiden miesten ympäröimänä. Isä oli heidän heimonsa ja koko pienen kylän johtaja. Hän seisoi suorana miesten keskellä pukeutuneena parhaisiin vaatteisiinsa, vyöllään miekka, joka oli koristeellinen ja niin painava, ettei Nonna jaksanut edes nostaa sitä. Kenelläkään muulla miehellä koko kylässä ei ollut miekkaa, ja Nonna tiesi sen olevan merkki hänen isänsä asemasta.

Miekkaa tai ei, Nonnalle isä oli tärkeä, vaikkakin tämä ehti olla hänen kanssaan vain harvoin. Suurimman osan ajasta Nonna vietti äitinsä ja jääkarhunsa Fenriksen kanssa. Vaikka koko perhe olikin ollut yhdessä pimeän talviajan, Nonna tiesi kesän tulon merkitsevän sitä, että isä olisi taas pitkiä aikoja poissa kotoa valvomassa viljelyksiä tai hoitamassa kaupankäyntiä muiden heimojen ja kylien kanssa.

Nonna oli nauttinut talvesta suunnattomasti, niin kuin aina. Talven pimeydessä he viettivät paljon aikaa sisätiloissa, lämpimässä valossa askareita tehden ja kesään valmistautuen. Fenris vietti talven ulkona, mutta könysi silloin tällöin Nonnan luokse. Kauniimpina ja leudompina päivinä Nonna sai vapaata töistään ja pääsi ulos Fenriksen kanssa peuhaamaan.

Heidän kylässään oli toki muitakin lapsia, mutta jostain syystä Nonna ei juurikaan leikkinyt heidän kanssaan. Heidän luonaan kävi lähes koko ajan muita kyläläisiä ja näiden lapsia, mutta kaikki suhtautuivat Nonnaan hieman varovaisesti, ehkä siksi, että hänen isänsä oli heimon päällikkö ja myös siksi, etteivät he olleet tottuneet suuren jääkarhun läsnäoloon. Nonnaa nauratti, sillä aina muiden lasten läsnäollessa Fenris tuntui olevan vielä lähempänä häntä, aivan kuin se olisi halunnut omia hänen huomionsa kokonaan itselleen. Fenristä jo ikävöiden Nonna huokasi ja kääntyi taas katselemaan ympärilleen.

Miehet olivat vahdissa, sen Nonnakin tiesi. Hän oli mukana viidettä kertaa, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hänen isänsä oli ottanut mukaan muita sotureita. Lähtö kylästä oli tuntunut Nonnan mielestä muutenkin erilaiselta. Tunnelma oli kireä, ja vaikka miehet hymyilivät ja nauroivat keskenään, hän huomasi heidän olevan jännittyneitä. Koiria ei ollut koskaan aikaisemmin ollut mukana. Kesällä ne saivat liikkua vapaana kylän ympärillä, mutta vielä tähän aikaan keväästä ne yleensä pidettiin kylän aitojen ja vallien sisällä. Miesten mukanaolo tuntui kuitenkin jännittävältä ja turvalliselta, vaikkei Nonna koskaan ollut pelännyt kylässä eikä sen ulkopuolellakaan.

Hän tiesi, että jokin oli tänä keväänä todellakin toisin, hän vaistosi sen hiljaisina hetkinä, silloin kun ajatuksilla oli tilaa harhailla. Valleilla oli enemmän tulia, portit pidettiin useammin kiinni ja miehet kantoivat aina aseita mukanaan. Kun kylän seppä oli ennen työskennellyt yksin, oli hänen kanssaan nyt kolme muuta – nuoria oppipoikia, jotka kantoivat kauempaa, suostakin haettuja kiviä sepän pajaan. Kylän lapset notkuivat vallien vartioiden ja sotureiden lähellä ja juoksentelivat hermostuneesti kiljahdellen ja kisaillen ympäriinsä, mutta Nonnaa moinen touhu ei kiinnostanut. Hän vietti mieluummin aikansa omalla pihallaan kylän keskellä, korkeammalla kuin koko muu kylä. Hän oli viettänyt siellä koko kevään Fenriksen kanssa, ja nyt hän tunsi olonsa yksinäiseksi, kun hänen lemmikkinsä oli lähtenyt pois.

Hän kutsui Fenristä lemmikiksi, vaikkakin Hundolf, pitkäpartainen, resuisesti pukeutuva tietäjä sanoi sen olevan oikeasti hänen suojelijansa. Vaikka Nonna kuinka oli yrittänyt kysyä ikivanhalta Hundolfilta, hän ei ollut saanut parempaa vastausta siihen mitä tietäjä tarkoitti. Se kuulemma kerrottaisiin hänelle joskus myöhemmin. Hundolf oli joka kerta vain tuhahtanut partaansa, kietoutunut tiukemmin karvaiseen, kuluneeseen viittaansa ja poistunut hajamielisesti mumisten mökkiinsä.

Hundolf oli ollut heidän heimonsa tietäjä niin kauan kuin Nonna muisti, ja todennäköisesti vielä paljon kauemmin. Kaikki lapset ja osa aikuisistakin tuntuivat pelkäävän vanhaa miestä, joka oli solminut pitkiin, takkuisiin hiuksiinsa linnunluita ja rehottavaan partaansa pronssisia renkaita, jotka kilisivät hänen liikkuessaan. Hundolfilla oli pistävä, lyijynharmaa katse, hän pukeutui räsyisiin viittoihin ja haisi märältä koiralta metrien päähän. Hän käveli vaivalloisesti ontuen ja tukeutui käppyräiseen, kiiltäväksi kuluneeseen sauvaan, jonka päästä roikkui hapertuneita sulkia, höyheniä ja luita.

Vanha tietäjä asui syrjässä kylästä, savisessa majassa, jonka ympärillä kiersi vankoista paaluista kyhätty aita. Tietäjän maja oli metsän laidalla, ja syvällä metsän uumenissa ...