Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Summer without Men

Copyright © 2011 by Siri Hustvedt

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Lainaukset Jane Austenin romaanista Viisasteleva sydän suomentanut Kristiina Kivivuori

Lainauksen William Shakespearen sonetista numero 129 suomentanut Aale Tynni

Lainauksen Hanhiemon iloisesta lippaasta suomentanut Kirsi Kunnas

Lainauksen Andrew Marvellin runosta ”Kainolle rakastetulle” suomentanut Aale Tynni

Lainauksen William Shakespearen näytelmästä Macbeth suomentanut Yrjö Jylhä

Lainauksen Sofokleen Antigonesta suomentanut Kirsti Simonsuuri

Lainaukset Platonin Valtiosta suomentanut Marja Itkonen-Kaila

Kansi: Katja Kaskeala

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25720-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Romaani

HIUKAN SEN JÄLKEEN, kun Boris oli lausunut sanan paussi, minä sekosin ja päädyin sairaalaan. Hän ei sanonut ”En halua nähdä sinua enää ikinä” eikä ”Se on ohi”, mutta kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen paussi riitti tekemään minusta sekopään jonka ajatukset hajosivat, kimmahtelivat ja törmäilivät toisiinsa kuin paukkumaissit pussissaan mikroaaltouunissa. Tein tuon surullisen huomion maatessani sängyssä mielisairaalan eteläsiivessä niin täynnä Haldolia etten halunnut liikahtaakaan. Inhottavat rytmikkäät äänet olivat hiljenneet mutta eivät kadonneet kokonaan, ja kun ummistin silmäni, näin piirrettyjen hahmojen juoksevan pinkkien kukkuloiden poikki ja katoavan sinisiin metsiin. Lopulta tri P. teki diagnoosin: lyhytaikainen psykoottinen häiriö, tunnetaan myös nimellä akuutti stressihäiriö, mikä tarkoittaa että ihminen on aidosti hullu, mutta ei kovin kauan. Jos tila jatkuu pitempään kuin kuukauden, diagnoosia on tarkistettava. Tämän tietyn sekopäisyyden syntyyn tarvitaan usein jokin laukaisija, psykiatrisessa kielenkäytössä ”stressitekijä”. Minun tapauksessani se oli Boris, tai oikeammin se ettei Borista ollut, että Boris piti paussia. Jouduin puoleksitoista viikoksi suljetulle osastolle ja sitten pääsin kotiin. Olin jonkin aikaa avohoitopotilaana ennen kuin löysin tri S.:n, naisen jolla oli matala sointuva ääni, hillitty hymy ja korvaa runoudelle. Hän nosti minut jaloilleni – ja pitää minua pystyssä itse asiassa edelleen.

Minua ei huvittaisi muistella sitä hullua naista. Hän häpäisi minut. Pitkään aikaan en halunnut katsoa mitä hän oli kirjoittanut mustavalkoiseen muistikirjaan osastolla ollessaan. Tiesin mitä kirjan kanteen oli raapustettu käsialalla, joka ei vähimmässäkään määrin muistuttanut minun käsialaani: Mielen pirstaleita, mutta en pystynyt avaamaan kirjaa. Minä pelkäsin häntä. Kun tyttäreni Daisy tuli käymään, hän salasi levottomuutensa. En tiedä, mitä Daisy oikeastaan näki, mutta saatan arvata: syömättömyyttään laihtuneen naisen, joka oli edelleen sekaisin ja jonka ruumis oli lääkityksen takia kuin puuta, ihmisen joka ei pystynyt kunnolla vastaamaan tyttärelleen, naisen joka ei kyennyt halaamaan omaa lastaan. Ja kun Daisy lähti, kuulin hänen kuiskuttavan hoitajattarelle itku kurkussa: ”Ei hän tunnu yhtään äidiltä.” Minä olin siihen aikaan hukassa itseltäni, mutta nyt tuon lauseen muistaminen on tuskallista. En anna itselleni anteeksi.

Paussi oli ranskatar, jolla oli ohut mutta kiiltävä, ruskea tukka. Hänellä oli huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkasi kuin partaveitsi. Hän oli nuori, kuinkas muuten, kaksikymmentä vuotta minua nuorempi ja minä epäilen että Boris oli himoinnut tätä kollegaansa jo jonkin aikaa ennen kuin iski kiinni hänen huomattavan upeisiin muotoihinsa. Olen kuvitellut sitä mielessäni kerran toisensa jälkeen. Boris, jonka lumivalkeat kiharat valahtavat otsalle kun hän tarraa edellä mainitun Paussin rintoihin geenimuunneltujen rottien häkkien luona. Kuvittelen aina että se tapahtui laboratoriossa, vaikkei se varmaan ole totta. Nuo kaksi olivat labrassa harvoin kahden kesken ja tiimi olisi kyllä pannut merkille äänekkään kähminnän. Kenties he pakenivat wc-koppiin ja Boris kuksi tutkijakollegaansa kunnes hänen silmänsä kääntyivät nurin hekuman huipun lähestyessä. Minä tiesin siitä kaiken. Olin nähnyt hänen silmämuniensa muljahtavan tuhannet kerrat. Tarinan banaalisuus – se että miehet ad nauseam tajuavat, yhtäkkiä tai vähitellen, että sen mikä ON ei TARVITSEKAAN OLLA, ja vapauttavat sitten itsensä ikääntyvistä naisista, jotka ovat huolehtineet heistä ja heidän lapsistaan vuosikaudet – ei turruta sitä surkeutta, mustasukkaisuutta ja nöyryytystä, joka valtaa jätetyt osapuolet. Ylenkatsotut naiset. Minä valitin ja huusin ja taoin seinää nyrkeilläni. Minä pelotin häntä. Hän halusi rauhaa, hän halusi vapauden päästä kulkemaan omia teitään yhdessä unelmiensa miellyttävän neurotieteilijän kanssa, naisen jonka kanssa hänellä ei ollut menneisyyttä, ei tuskaa ylimääräisenä painolastina, ei murheita, eikä riitoja. Ja silti hän sanoi paussi, ei ero, voidakseen jatkaa tarinaa siltä varalta että sattuisi muuttamaan mielensä. Julma toivon särö. Boris, muuri. Boris, joka ei koskaan karju. Boris, joka pudistaa päätään sohvalla ja näyttää neuvottomalta. Boris, rottamies, joka nai runoilijan vuonna 1979. Boris, miksi jätit minut?

Minun oli muutettava pois asunnosta koska siellä oleminen teki kipeää. Huoneet ja kalusteet, kadulta kuuluvat äänet, työhuoneeseeni paistava valo, hammasharjat pienellä lasihyllyllä, makuuhuoneen komero, jonka ovesta puuttui nuppi, olivat kuin luu jota kolotti, nivel tai kylkiluu tai nikama yhteisten muistojen rinnakkaisanatomiassa, ja joka ainut tuttu esine, ajan mittaan kasaantuneista merkityksistä raskas kapistus, tuntui painona minun omassa ruumiissani enkä minä mitenkään jaksanut. Ja niin minä lähdin Brooklynista ja muutin kesäksi kotiin entiselle preerialle Minnesotaan, siihen rauhalliseen pikkukaupunkiin, jossa olin kasvanut. Tri S. ei pannut vastaan. Me voisimme järjestää puhelinistuntoja kerran viikossa paitsi elokuussa, jolloin hän oli lomalla. Yliopisto suhtautui ”ymmärtäväisesti” minun tärähtämiseeni ja sovimme että palaisin opettamaan syyskuussa. Maisemanvaihdostani oli määrä tulla kuilu joka erottaisi Hullun Talven Järkevästä Syksystä, rauhallinen kuoppa runoilla täytettäväksi. Voisin viettää aikaa äitini kanssa ja viedä kukkia isäni haudalle. Sisareni ja Daisy tulisivat käymään ja minut oli pestattu opettajaksi lasten runokurssille paikalliseen kerhotaloon. ”Palkittu runoilija ja kaupungin oma kasvatti vetää runopajaa” julisti Bonden Newsin otsikko. Doris P. Zimmerin runopalkinto, joka tipahti päähäni kuin taivaalta, annetaan yksinomaan naisille, joiden työtä kuvaa sana ”kokeellinen”. Olin ottanut vastaan tuon kyseenalaisen kunnian ja siihen liittyvän sekin kohteliaasti, joskin hieman epäluuloisesti, vain huomatakseni, että mikä tahansa palkinto on tyhjää parempi, että termi ”palkittu” tarjoaa runoilijalle hyödyllistä, vaikkakin pinnallista hohtoa maailmassa, jossa ei tiedetä runoista mitään. Kuten John Ashbery joskus sanoi: ”Olla kuuluisa runoilija ei ole sama asia kuin olla kuuluisa.” Enkä minä ole kuuluisa runoilija.

Vuokrasin pienen talon kaupungin laidalta läheltä äitini asuntoa, joka oli vanhoille ja erittäin vanhoille tarkoitetussa palvelutalossa. Äiti asui itsenäisesti pärjäävien osastolla. Lukuun ottamatta nivelrikkoa ja lukuisia muita vaivoja, joihin kuului ajoittain vaarallisen korkeaksi kohoava verenpaine, hän oli hämmästyttävän sitkeä ja selväpäinen 78-vuotias. Palvelutalossa oli kaksi muutakin erillistä yksikköä – toinen niille, jotka tarvitsivat apua eli ”avustettua asumista” ja ”saattohoito” niille, jotka lähestyivät elämäntaipaleensa loppua. Isäni oli kuollut siellä kuusi vuotta aikaisemmin ja vaikka olin kerran tuntenut houkutusta palata katsomaan paikkaa uudelleen, en ollut päässyt ulko-ovea pitemmälle, kun jo olin pyörtänyt ympäri ja paennut isän haamua.

”En ole kertonut kenellekään että jouduit sairaalaan”, äitini sanoi huolestuneena ja katsoa napitti minua kirkkaan vihreillä silmillään. ”Kenenkään ei tarvitse tietää.”

Ja unohdan sen kivun pisaran

joka polttaa nyt – nyt polttaa mua!

Avukseni riensi Emily Dickinsonin runo numero 193. Osoite: Amherst.

Säkeet ja katkelmat liitelivät päähäni omia teitään kaiken kesää. ”Jos mieleen nousee ajatus vailla ajattelijaa”, Wilfred Bion sanoi, ”se saattaa olla niin sanottu ’harhamiete’ tai ajatus joka on varustettu sen omistajan nimellä ja osoitteella tai sitten se voi olla ’villi ajatus’. Ongelma sellaisen sattuessa kohdalle on, mitä sille tekisi.”

Vuokrataloni molemmin puolin oli asuinrakennuksia – uusia lähiökoteja – mutta pihanpuolen ikkunasta avautui esteetön näkymä pienelle takapihalle, jossa oli lasten keinu ja sen takana maissipelto ja vielä kauempana sinimailaspelto. Etäällä häämötti metsikkö, ladon ääriviivat, viljasiilo ja kaiken yllä iso,...