Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Titan’s Curse –
PERCY JACKSON AND THE OLYMPIANS

Copyright © 2008 by Rick Riordan

All rights reserved. Published by Hyperion Books for Children, an imprint of Disney book group. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording, or by any information storage and retrieval system, without written permission from the publisher.

Permission for this edition was arranged through the Nancy Gallt Literary Agency and Ia Atterholm Agency.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2009 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25785-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

Omistettu Topher Bradfieldille, leiriläiselle vailla vertaa

1. luku

1.jpg

PELASTUSOPERAATIONI MENEE PAHASTI VIKAAN

Perjantaina ennen talvilomaa äiti pakkasi minulle laukkuun kamppeet ja muutaman tappavan aseen ja vei minut uuteen sisäoppilaitokseen. Otimme matkalla kyytiin kaverini Annabethin ja Thaleian.

New Yorkista oli kahdeksan tunnin ajomatka Mainen rannikolle Bar Harboriin. Satoi lunta, ja tie oli loskainen. Annabeth, Thaleia ja minä emme olleet tavanneet moneen kuukauteen, mutta pyry ja edessä oleva asia jännittivät meitä niin kovasti, ettei meitä huvittanut jutella. Toisin kuin äitiä. Hän käy jännittäessään hyvin puheliaaksi. Kun me saavuimme vihdoin Westover Hallille, oli jo hämärää, ja siihen mennessä äiti oli kertonut Annabethille ja Thaleialle minusta kaikki mahdolliset nolot vauvajutut.

Thaleia pyyhki huurua auton ikkunasta ja katsoi silmiä siristäen ulos. ”No joo. Tästä tulee hauskaa.”

Westover Hall näytti pahuuden ritarin linnalta. Koko rakennus oli mustaa kiveä, siinä oli torneja ja kapeita ikkunoita ja jämerät parilliset puuovet. Koulu seisoi lumen verhoamalla kalliolla. Toisella puolella oli talvinen metsä ja toisella harmaana myrskyävä meri.

”Ettekö varmasti halua, että jään odottamaan?” äiti kysyi.

”Ei kiitos, äiti”, minä sanoin. ”En tiedä, kauanko meillä menee. Kyllä me pärjätään.”

”Mutta miten te pääsette takaisin? Minä olen huolissani, Percy.”

Toivottavasti minä en punastunut. Oli jo ihan tarpeeksi nöyryyttävää, että äidin piti kyyditä minut taisteluihini.

”Ei hätää, rouva Jackson.” Annebeth hymyili rauhoittelevasti. Hänen vaalea tukkansa pursui esiin pipon alta, ja hänen harmaat silmänsä olivat samanväriset kuin meri. ”Me pidämme huolen, että hän on ihmisiksi.”

Äiti näytti huojentuvan hiukan. Hänen mielestään Annabethia maltillisempaa kahdeksasluokkalaista puolijumalaa ei olekaan. Hän on varma, että Annabeth on pelastanut minun henkiriepuni monet kerrat. Hän on oikeassa, mutta se ei tarkoita, että minä olisin asiasta mielissäni.

”Hyvä on, kullanmurut”, äiti sanoi. ”Onko teillä mukana kaikki tarpeellinen?”

”On, rouva Jackson”, Thaleia vastasi. ”Kiitos kyydistä.”

”Toinen villapaita kaiken varalta? Onko teillä minun kännykkänumeroni?”

”Äiti…”

”Ambrosia ja nektari, Percy? Ja kultadrakma siltä varalta, että sinun on saatava yhteys leiriin?”

”Äiti, ihan totta! Ei meillä ole mitään hätää. Tulkaa, tytöt.”

Äiti näytti vähän loukkaantuneelta, ja minä olin siitä pahoillani, mutta minun oli jo pakko päästä autosta ulos. Jos äiti olisi kertonut vielä yhdenkin jutun siitä, miten söötiltä minä näytin kylpyammeessa kolmevuotiaana, olisin kaivautunut hankeen ja palelluttanut itseni hengiltä.

Annabeth ja Thaleia seurasivat minua ulos. Tuuli puhalsi hyytävästi suoraan takkini läpi.

Äidin auton kadottua näkyvistä Thaleia sanoi: ”Percy, sinun äitisi on kiva tyyppi.”

”Onhan se ihan ookoo”, minä myönsin. ”Entä sinun äitisi? Oletko ollut yhteydessä häneen?”

Kaduin heti sanojani. Thaleia oli hyvä katsomaan toisia pahasti, varsinkin kun hänellä oli aina päällään goottikuteet – revennyt maihinnousutakki, mustat nahkahousut ja ketjuja – ja mustaa silmänrajausväriä ja tietenkin syvänsiniset silmät. Mutta nyt hän katsoi minua ilmeellä, joka oli pahuudessa täysi kymppi. ”Percy, jos sinulla olisi oikeus pistää nokkasi joka asiaan…”

”Mennään sisään!” Annabeth keskeytti. ”Grover varmasti odottaa jo.”

Thaleia katsoi linnaa ja häntä puistatti. ”Olet oikeassa. Mitä hän mahtoikaan sieltä löytää, kun lähetti hätäkutsun?”

Minä katsoin Westover Hallin pimeitä torneja. ”Ei mitään hyvää”, minä arvelin.

Tammiovet avautuivat naristen ja me kolme astuimme eteissaliin lumipyörteen saattelemana.

Minä sain sanotuksi vain: ”Vau!”

Sali oli valtava. Seinillä oli sotalippuja ja aseita: antiikkikivääreitä, tapparoita ja kaikenlaista muuta. Tiesin kyllä, että Westover oli sotilaskoulu, mutta sisustus tuntui yliampuvalta. Kirjaimellisesti.

Käteni meni taskulle, jossa pidin tappavaa kuulakynääni, Anaklusmosta. Arvasin jo nyt, että kaikki ei ollut tässä linnassa kohdallaan. Aavistin suuren vaaran. Thaleia hankasi hopearannekettaan, joka oli hänen mieluisin taikakalunsa. Minä tiesin, että hän ajatteli samaa kuin minä. Edessä oli tappelu.

Annabeth aloitti: ”Missähän…”

Ovet jymähtivät kiinni meidän takanamme.

”Oo-kei”, minä mumisin. ”Ei taideta lähteä ihan heti pois.”

Kuulin salin perältä soittoa. Se kuulosti tanssimusiikilta.

Me sulloimme laukkumme lähimmän pilarin taakse ja lähdimme astelemaan peremmälle. Emme päässeet kovinkaan kauas, kun kuulin kivilattialta askelia ja vieras mies ja nainen astuivat varjoista meidän eteemme.

Kummallakin oli lyhyt harmaa tukka ja mustat, punasomisteiset sotilasunivormut. Naisella oli viiksenhahtuvat, ja mies oli parraton, mikä tuntui minusta nurinkuriselta. Kumpikin käveli kankeasti, kuin heidän selkärankaansa olisi sidottu luudanvarsi.

”No?” nainen tivasi. ”Millä asialla sitä liikutaan?”

”Öh…” Tajusin, etten ollut varautunut kysymykseen. Olin keskittynyt täysin siihen, että etsisimme Groverin käsiimme ja ottaisimme selvää, mikä oli hätänä. Minulle ei ollut tullut mieleen, että joku voisi ihmetellä, miksi kolme nuorta hiipii kouluun keskellä yötä. Emme olleet jutelleet autossa lainkaan siitä, miten pääsisimme sisään. Minä vastasin: ”Me vain…”

”Hah!” mies ärähti niin, että minä kavahdin. ”Vierailta on tansseihin pääsy kielletty! Teitä pitää kurittaa!”

Hän puhui vierasvoittoisesti. Ehkä hän oli ranskalainen, sillä hänen r-äänteensä sorahtivat kuin ranskalaisilla. Hän oli pitkä ja haukankasvoinen. Hänen sieraimensa pullistuivat hänen puhuessaan. Siksi oli tosi vaikea olla katsomatta hänen nenäänsä. Silmät olivat eriväriset kuin kulkukissalla, toinen ruskea, toinen sininen.

Luulin hänen jo potkaisevan meidät ulos hangelle, mutta sitten Thaleia astui esiin ja teki jotain aivan omituista.

Hän napsautti sormiaan. Napsahdus oli kova ja terävä. Saatoin kuvitella omiani, mutta minusta tuntui, että hänen kädestään lähti tuulenväre, ja se karehti salin poikki. Se pyyhkäisi meidän kaikkien yli ja sai seinillä riippuvat liput hulmahtamaan.

”Emme me ole vieraita”, Thaleia sanoi. ”Me käymme tätä koulua. Muistatteko? Minä olen Thaleia, ja nämä tässä ovat Annabeth ja Percy. Me olemme kahdeksannella luokalla.”

Miesopettaja siristi erivärisiä silmiään. Minä en käsittänyt, mitä Thaleialla oli mielessä. Nyt meitä takuulla rangaistaisiin valehtelemisesta ennen kuin meidät potkaistaisiin hangelle. Mutta mies näytti epäröivän.

Hän katsoi opettajatoveriaan. ”Rouva Gottschalk, tunnetteko te nämä oppilaat?”

Minun oli purtava kieltäni, etten nauranut, vaikka tilanne oli vaarallinen. Opettaja, jonka nimi on Got Chalk? Ei voi olla totta! Liiduissa löytyy.

Nainen räpytti silmiään kuin hänet olisi herätetty transsista. ”Tuota… kyllä, kyllä kai.” Hän katsoi meitä otsa rypyssä ”Annabeth. Thaleia. Miksi te ette ole voimistelusalissa?”

Ennen kuin me ehdimme vastata, kuulin taas askelia, ja Grover säntäsi luoksemme hengästyneenä. ”Te pääsitte! Minä, öh…”

Opettajat nähdessään hän vaikeni. ”Ai, rouva Gottschalk. Tohtori Thorn! Minä, tuota…”

”Mikä hätänä, Underwood?” mies kysyi. Äänensävy kertoi, ettei hän voinut sietää Groveria. ”Mitä tarkoitat sanoessasi, että he pääsivät? Nämä oppilaathan asuvat täällä!”

Grover nielaisi. ”Aivan, totta kai, tohtori Thorn. Tarkoitin vain, että olin kovasti iloinen siitä, että he pääsivät… pälkähästä. Ettei heille käynyt huonosti, kun he tekivät boolia. Se onkin sitten hyvää! Se booli siis.”

Tohtori Thorn katsoi meitä vihaisena. Minä tulin siihen tulokseen, että hänen jompikumpi silmänsä oli lasia. Ruskea? Vai sininen? Hän oli sen näköinen kuin hänen olisi tehnyt mieli heittää meidät päätä pahkaa alas linnan korkeimmasta tornista, mutta sitten rouva Gottschalk sanoi uneliaasti: ”Aivan, booli on erinomaista. Menkäähän nyt! Ja pysykää voimistelusalissa!”

Meitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Me lähdimme kovasti pokkuroiden, herroitellen ja rouvitellen, koska se tuntui sopivalta.

Grover hoputti meitä salia pitkin sinne päin, mistä musiikki kuului.

Tunsin opettajien tapittavan katseen selässäni, mutta kävelin aivan Thaleian vieressä ja kysyin hiljaa: ”Miten sinä teit sen sormien näpsäytystempun?”

”Sumuako sinä tarkoitat? Eikö Kheiron ole vielä opettanut sitä sinulle?”

Minua kalvoi kateus. Kheiron oli leirillä meidän pääkouluttajamme, mutta ei hän ollut minulle sellaista temppua opettanut. Miksi hän oli neuvonut sen Thaleialle muttei minulle?

Grover ohjasi meidät ovelle, jonka ikkunassa luki VOIMIS. Sen verran minäkin pystyin lukemaan, vaikka minulla oli lukihäiriö.

”Läheltä liippasi!” sanoi Grover. ”Jumalten kiitos, että pääsitte tulemaan.”

Annabeth ja Thaleia halasivat Groveria. Minä annoin hänelle ylävitosen.

Oli mukava nähdä hänet monen kuukauden tauon jälkeen. Hän oli kasvanut pituutta ja saanut muutaman uuden viiksikarvan, mutta muuten hän näytti ihan samanlaiselta kuin aina ennenkin ihmistä esittäessään – päässään punainen lippis, jotta ruskeasta tukasta törröttävät sarvet olivat piilossa, jalassaan väljät farkut ja valejaloilla varustetut lenkkarit, jotka kätkivät näkyvistä hänen karvaiset koipensa ja sorkkansa. Hänellä oli musta t-paita, jonka lukemiseen minulta meni muutama sekunti. Siinä luki WESTOVER HALL: RÖHKY. En tiennyt, oliko se Groverin virallinen asema vai koulun virallinen tunnuslause.

”Eli mikä hätänä?” minä kysyin.

Grover huokaisi syvään ”Minä löysin kaksi.”

”Kaksi puoliveristä?” Thaleia kysyi hämmästyneenä. ”Täältäkö?”

Grover nyökkäsi.

Yhdenkin puoliverisen löytäminen oli harvinaista. Tänä vuonna Kheiron oli määrännyt satyyrit ylitöihin ja käskenyt heidän etsiä eri puolilta maata sopivia tulokkaita kaikilta luokilta neljänneltä lukion kolmannelle. Elettiin epätoivoisia aikoja. Me menetimme koko ajan leiriläisiä. Jokainen uusi taistelija olisi meille arvokas. Mutta homma kiikasti siitä, että puolijumalia on kovin vähän.

”Sisarukset”, hän sanoi. ”Tyttö ja poika, ikä kymmenen ja kaksitoista. En tiedä heidän vanhemmistaan, mutta he ovat vahvoja. Ja aika alkaa loppua. Minä tarvitsen apua.”

”Hirviöitäkö?”

”Yksi.” Grover näytti hermostuneelta. ”Hän epäilee jo. Luulen, ettei hän ole vielä varma, mutta tänään on lukukauden päättäjäiset. En usko, että hän antaa heidän lähteä koulusta ennen kuin on ottanut selvää. Tämä voi olla meidän viimeinen tilaisuutemme. Aina kun yritän päästä heidän lähelleen, hän tulee eteen. En tiedä, mitä tekisin!”

Grover katsoi epätoivoisena Thaleiaa. Minä yritin olla harmistumatta. Ennen Grover oli aina katsonut minuun kysyessään neuvoa, mutta Thaleia oli minua ylemmässä asemassa. Eikä vain siksi, että hän oli Zeuksen tytär. Hänellä oli myös enemmän kokemusta hirviöitä vastaan taistelemisesta kuin meillä muilla.

”Selvä”, Thaleia sanoi. ”Ovatko ne puoliveriset tansseissa?”

Grover nyökkäsi.

”Pannaan siis tanssien”, Thaleia sanoi. ”Kuka se hirviö on?”

Grover ähkäisi ja katsoi levottomana ympärilleen. ”Te tapasitte hänet juuri. Vararehtori Thornin.”

Sotilasjoulut ovat pimeitä: oppilaat saavat hepulit, jos pidetään juhlat ja he pääsevät pukeutumaan siviileihin. Se varmaan johtuu siitä, että heidän pitää päästellä liikoja höyryjä, sillä näissä paikoissa on kova kuri.

Voimistelusalin lattia oli mustien ja punaisten ilmapallojen peitossa, ja pojat potkivat niitä päin toistensa naamaa tai yrittivät kuristaa toisiaan seinään teipatuilla kreppipaperiserpentiineillä. Tytöt liikkuivat rykelminä kuin pelaajat jenkkifutismatsin alussa, niin kuin tytöt aina. Heillä oli roimasti meikkiä, topit, joissa oli olemattoman kapeat olkanauhat, ja kirkkaanväriset housut ja kidutusvälineen näköiset kengät. Välillä he piirittävät kirkuen ja tirskuen jonkun poikaparan kuin piraijalauma, ja kun he lopulta jatkoivat matkaa, pojalla oli tukassaan rusetteja ja naamataulussaan huulipunalla piirrettyjä graffiteja. Jotkut vanhemmat pojat näyttivät enemmän sellaisilta kuin minä, kiusaantuneilta, ja yrittivät pysytellä salin seinien vierellä näkymättöminä, ihan kuin olisivat minä hetkenä hyvänsä voineet joutua taistelemaan henkensä edestä. Minun kohdallani ei tietenkään tarvinnut sanoa ”ihan kuin”.

”Tuolla he ovat.” Grover nyökkäsi parin meitä nuoremman oppilaan suuntaan, jotka kinastelivat katsomon penkillä. ”Bianca ja Nico di Angelo.”

Tytöllä oli iso vihreä lakki, kuin hän olisi yrittänyt kätkeä kasvonsa. Poika oli ilmiselvästi hänen pikkuveljensä. Kummallakin oli musta silkkinen tukka ja oliivinvärinen iho, ja he elehtivät kovasti puhuessaan. Poika sekoitti jonkinlaisia keräilykortteja. Sisko näytti sättivän häntä ties mistä syystä. Samalla tyttö pälyili ympärilleen, kuin olisi aavistanut, ettei kaikki ollut hyvin.

Annabeth kysyi: ”Tietävätkö he… oletko sinä kertonut heille?”

Grover pudisti päätään. ”Tiedäthän sinä, miten siinä kävisi. He voisivat joutua entistä suurempaan vaaraan. Heidän hajunsa voimistuu, kun he tajuavat, keitä he ovat.”

Hän katsoi minua ja minä nyökkäsin. En ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miltä puoliveriset ”haisevat” hirviöiden ja satyyrien nenässä, mutta minä tiesin, että hajun vuoksi voisi päästä hengestään. Ja mitä vahvemmaksi puolijumala kehittyy, sitä enemmän hän haisee hirviön lounaalta.

”Napataan heidät mukaan ja lähdetään vähän äkkiä”, minä sanoin.

Astuin askeleen, mutta Thaleia laski kätensä minun olalleni. Vararehtori Thorn oli pujahtanut katsomon lähellä olevasta ovesta voimistelusaliin ja seisoi di Angelon sisarusten lähellä. Hän nyökkäsi koleasti meihin päin. Hänen sininen silmänsä näytti loistavan.

Päättelin Thornin ilmeestä, ettei Thaleian sumutemppu ollut sittenkään tepsinyt häneen. Thorn arvasi, keitä me olimme. Hän odotti vain nähdäkseen, miksi me olimme tulleet.

”Älä katso sisaruksia”, Thaleia sanoi. ”Meidän on odotettava tilaisuutta päästä heidän luokseen. Meidän pitää teeskennellä, että emme välitä heistä. Harhauttaa Thornia.”

”Miten?”

”Me olemme kolme vahvaa puoliveristä. Hän menee sekaisin siitä, kun me olemme täällä. Kierrelkää salia. Käyttäytykää luontevasti. Tanssikaa. Mutta pitäkää sisaruksia silmällä.”

”Tanssikaa?” Annabeth kysyi.

Thaleia nyökkäsi. Hän kallisti päätään musiikin suuntaan ja irvisti. ”Yäk! Kuka valitsi Jesse McCartneyn?”

Grover näytti närkästyvän. ”Minä.”

”Voi hyvät jumalat, Grover. Tämä on ihan surkeaa. Mikset sinä valinnut vaikka Green Daytä?”

”Green mitä?”

”Antaa olla. Tanssitaan!”

”Minä en osaa.”

”Osaat sinä, jos minä vien”, Thaleia sanoi. ”Ala tulla, kilipukki!”

Grover määkäisi, kun Thaleia tarttui häntä kädestä ja kiskaisi hänet tanssilattialle.

Annabeth hymyili.

”Mitä?” minä kysyin.

”Ei mitään. On kiva, kun Thaleia tuli takaisin.”

Annabeth oli viime kesän jälkeen venähtänyt minua pitemmäksi. Se kaiveli minua. Ennen hän ei ollut pitänyt koruja paitsi Puoliveristen leirin helmikaulanauhaa, mutta nyt hänellä oli pienet hopeiset korvakorut. Ne esittivät pöllöä, hänen äitinsä Athenen symbolia. Hän kiskaisi pipon päästä ja pitkä vaalea tukka valahti harteille. Se sai hänet näyttämään jostain syystä vanhemmalta.

”Eli…” Minä yritin keksiä jotain sanottavaa. Käyttäytykää luontevasti, Thaleia oli sanonut. Mitä ihmettä luonteva tarkoittaa puoliveriselle, joka suorittaa vaikeaa tehtävää? ”Öh, oletko suunnitellut viime aikoina hyviä taloja?”

Annabethin silmät kirkastuivat kuten aina, kun tuli puhe arkkitehtuurista. ”Voi hyvät jumalat, Percy. Minä otin uudessa koulussani 3-D-suunnittelun valinnaisaineeksi, ja yhdellä tosi mahtavalla tietokoneohjelmalla…”

Hän kertoi suunnitelleensa valtavan monumentin, jonka halusi rakentaa Manhattanin eteläpäähän Ground Zeroon, paikkaan, jossa World Trade Centerin pilvenpiirtäjät olivat olleet. Hän puhui tukirakenteista ja julkisivuista ja niin edelleen, ja minä yritin kuunnella. Minä tiesin jo, että hän halusi ruveta isona huippuarkkitehdiksi – hän rakastaa matematiikkaa, historiallisia rakennuksia ja kaikkea sellaista – mutta en kuitenkaan ymmärtänyt juuri sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.

Totta puhuen minä olin vähän pettynyt, että Annabeth viihtyi uudessa koulussaan niin hyvin. Hän kävi ensimmäistä kertaa koulua New Yorkissa. Olisin halunnut tavata häntä useammin. Hän oli sisäoppilaitoksessa Brooklynissä, samassa koulussa kuin Thaleia, ja he olivat niin lähellä Puoliveristen leiriä, että Kheiron saattoi auttaa heitä, jos he joutuivat ikävyyksiin. Minä en nähnyt heitä juuri koskaan, sillä he kävivät tyttökoulua, ja minä taas kävin MS-54:ää Manhattanilla. MS muuten tarkoittaa keskikoulua.

”Aha, kiva”, minä sanoin. ”Eli sinä jatkat siellä vuoden loppuun?”

Annabethin ilme synkistyi. ”No ehkä, ellen minä…”

”Hei!” Thaleia huusi meille. Hän tanssi hämytanssia Groverin kanssa, ja Grover kompasteli jatkuvasti, potki vahingossa Thaleiaa pohkeisiin ja näytti siltä kuin olisi halunnut kuolla. Hänellä oli sentään valejalat. Hän sai kömpelyytensä anteeksi, toisin kuin minä.

”Tanssikaa!” Thaleia komensi. ”Te näytätte ihan pässeiltä, kun seisotte siinä tumput suorina!”

”No?” Annabeth kysyi.

”Ketä minä pyydän?”

Hän iski minua mahaan. ”Minua, leväaivo.”

”Ai jaa. No hyvä on.”

Joten me kävelimme tanssilattialle ja minä otin Thaleiasta ja Groverista mallia. Asetin toisen käden Annabethin lonkalle, ja hän tarttui minun toiseen käteeni kuin olisi aikonut kaataa minut judoheitolla tatamille.

”En minä pure”, hän sanoi. ”Ihan totta, Percy. Eikö sinun koulussasi ole tansseja?”

Minä en vastannut. Olihan meillä, jos totta puhutaan. Mutta minä en ollut koskaan varsinaisesti tanssinut niissä. Minä olin yleensä niitä tyyppejä, jotka pelasivat korista salin nurkassa.

Me tanssimme hiljakseen vähän aikaa. Minä yritin keskittyä pikkuasioihin, esimerkiksi kreppipaperiserpentiineihin ja boolimaljaan, mihin vain paitsi siihen, että Annabeth oli minua pitempi ja että minun käteni olivat hikiset ja varmasti iljettävän tuntuiset ja että minä astuin vähän väliä hänen varpailleen.

”Mitä sinä sanoit aiemmin?” minä kysyin. ”Onko sinulla ikävyyksiä koulussa?”

Hän mutristi suunsa. ”Ei, ei. Kyse on minun isästäni.”

”Hmm.” Minä tiesin, että Annabethilla oli vaikea isäsuhde. ”Minä luulin, että teillä menee jo paremmin. Äitipuolestasiko se taas kiikastaa?”

Annabeth huokaisi. ”Isä päätti muuttaa. Juuri kun minä aloin kotiutua New Yorkiin, hän otti vastaan uuden homman, jossa hän kerää tietoa johonkin ensimmäisestä maailmansodasta kertovaan kirjaan. San Franciscossa!”

Hän sanoi sen samalla äänellä kuin olisi voinut sanoa Rangaistuksen kentillä tai Haadeksen kalsarit.

”Eli hän haluaa sinunkin muuttavan sinne?” minä kysyin.

”Maan toiseen päähän”, hän sanoi onnettomana. ”Puoliveriset eivät pysty asumaan San Franciscossa. Pitäisihän isän se tietää.”

”Mitä? Kuinka niin?”

Annabeth pyöritti silmiään. Ehkä hän luuli minun pelleilevän. ”Tiedäthän sinä. Se on ihan lähellä.”

”Niinpä”, minä sanoin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, mutta en halunnut kuulostaa tyhmältä. ”Joten… sinäkö muutat takaisin leirille asumaan?”

”Percy, tämä on vakavampi asia. Minun… minun pitänee kertoa sinulle jotain.”

Yhtäkkiä hän jähmettyi. ”He eivät ole enää tuossa!”

”Mitä?”

Minä seurasin hänen katsettaan. Puoliveriset, Bianca ja Nico, eivät enää istuneet katsomon penkillä. Vieressä oleva ovi oli selällään. Vararehtori Thornia ei näkynyt missään.

”Meidän pitää hakea Thaleia ja Grover!” Annabeth katsoi hädissään ympärilleen. ”Mihin he oikein tanssivat? Tule!”

Hän pinkaisi juoksuun ja puikkelehti tanssijoiden välistä. Aioin lähteä perään, mutta tyttöjoukko tukki tieni. Kiersin heidät, jotten saanut rusetti- ja huulipunakäsittelyä, ja kun olin lopulta päässyt tungoksessa selville vesille, Annabeth oli kadonnut. Käännyin ympäri etsimään häntä tai Thaleiaa ja Groveria. Mutta minä näinkin jotain, mikä sai vereni hyytymään.

Noin viidentoista metrin päässä voimistelusalin lattialla oli juuri sellainen vihreä lakki kuin Bianca di Angelolla oli ollut päässään. Sen lähellä oli hajallaan muutama keräilykortti. Sitten näin vararehtori Thornin vilaukselta voimistelusalin vastakkaisessa päässä. Hän kiiruhti ulos ovesta retuuttaen di Angelon sisaruksia niskavilloista kuin kissanpentuja.

En nähnyt vieläkään Annabethia, mutta tiesin hänen menneen vastakkaiseen suuntaan etsimään Thaleiaa ja Groveria.

Olin vähällä rynnätä Annabethin perään, mutta sitten minä ajattelin: Hetkinen!

Muistin, mitä Thaleia oli sanonut minulle eteissalissa, kun hän oli katsonut minua hämmästyneen näköisenä kysyttyäni sormennapsautustempusta: Eikö Kheiron ole vielä opettanut sitä sinulle? Mietin sitä, miten Grover oli kääntynyt hänen puoleensa odottaen hänen pelastavan tilanteen.

En minä Thaleialle katkera ollut. Hän oli ihan jees. Ei ollut hänen vikansa, että hänen isänsä oli Zeus ja että hän sai osakseen kaiken huomion… Mutta ei minun tarvinnut juosta hänen perässään joka ikisen ongelman ratkaisemiseksi. Sitä paitsi siihen ei ollut aikaa. Di Angelon sisarukset olivat vaarassa. He saattaisivat olla ties miten kaukana siinä vaiheessa, kun minä olisin löytänyt kaverini. Minä tunsin hirviöt. Minä selviäisin tästä asiasta yksinkin.

Otin Anaklusmoksen taskustani ja juoksin vararehtorin perään.

Ovi avautui hämärään käytävään. Kuulin edestäpäin laahustavia askelia. Sitten joku ähkäisi kivusta. Avasin Anaklusmoksen hatun.

Kynä kasvoi kädessäni, kunnes pitelin metrin mittaista nahkakahvaista kreikkalaista vaskimiekkaa. Terä hohti heikosti ja loi kaappirivistöihin kullankeltaista valoa.

Lähdin hölkkäämään käytävää pitkin, mutta kun pääsin toiseen päähän, siellä ei ollutkaan ketään. Avasin oven ja huomasin olevani taas eteissalissa. Olin kiertänyt täyden ympyrän. Vararehtori Thornia ei näkynyt missään, mutta eteissalin vastakkaisessa päässä olivat di Angelon sisarukset. He seisoivat kauhusta jäykkinä ja tuijottivat suoraan minuun päin.

Lähestyin hitaasti vieden miekanterän alemmaksi. ”Ei hätää. Minä en tee teille pahaa.”

He eivät sanoneet mitään. Heidän silmänsä olivat täynnä pelkoa. Mikä heitä vaivasi? Missä oli tohtori Thorn? Hän oli ehkä aistinut Anaklusmoksen ja lähtenyt suojaan. Hirviöt vihasivat taivaanvaskesta taottuja aseita.

”Minun nimeni on Percy”, minä sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana. ”Minä vien teidät täältä pois turvaan.”

Biancan silmät suurenivat. Hän puristi kädet nyrkkiin. Vasta liian myöhään minä tajusin, mitä hänen katseensa tarkoitti. Ei hän minua pelännyt. Hän yritti varoittaa minua.

Minä pyörähdin ympäri ja kuulin suhahduksen. Kipu räjähti oikeassa olkapäässäni. Jokin voima riuhtaisi minut kuin jättiläisen käsi taaksepäin ja mäiskäytti minut seinään.

Sivalsin miekallani, mutta ei ollut mitään mihin osua.

Eteissalissa kaikui kolkko nauru.

”No niin, Perseus Jackson”, tohtori Thorn sanoi. Hän lausui sukunimeni J-kirjaimen ranskalaisittain murtaen. ”Minä tiedän, kuka sinä olet.”

Yritin saada hartiani vapaaksi. Jonkinlainen piikki – noin 30 sentin mittainen musta tikarimainen ammus – oli naulannut takkini ja paitani seinään. Piikki oli raapinut olkapääni ihoa mennessään vaatteiden läpi, ja haava kirveli. Olin tuntenut sellaista kipua ennenkin. Myrkkyä.

Pakotin itseni keskittymään. Minä en suostunut pyörtymään.

Meitä lähestyi tumma varjokuva. Tohtori Thorn astui hämärään valoon. Hän näytti vielä ihmiseltä, mutta hänen kasvonsa olivat hirvittävät. Hänellä oli virheettömät, valkoiset hampaat, ja ruskea ja sininen silmä heijastivat minun miekkani väriä

”Kiitos kun tulit ulos voimistelusalista”, hän sanoi. ”Minä inhoan koulutansseja.”

Yritin taas heilauttaa miekkaani, mutta hän oli juuri ja juuri ulottumattomissa.

Suhahdus! Toinen ammus lensi jostain tohtori Thornin takaa. Hän ei liikkunut. Oli kuin hänen takanaan olisi seissyt joku näkymätön olento ja heitellyt puukkoja.

Bianca parahti vierelläni. Toinen piikki upposi kiviseinään sentin päähän hänen kasvoistaan.

”Te tulette mukaani kaikki kolme”, tohtori Thorn sanoi. ”Hiljaa. Kuuliaisesti. Jos inahdattekin, jos huudatte apua tai yritätte panna hanttiin, minä näytän, miten tarkasti osaan heittää.”

2. luku

2.jpg

VARAREHTORI OTTAA PITKÄT

En tiennyt, millainen hirviö tohtori Thorn oli, mutta nopeutta hänellä ainakin riitti.

Olisin ehkä pystynyt puolustautumaan, jos olisin saanut kilpeni aktivoiduksi. Se olisi onnistunut rannekelloon koskemalla. Mutta di Angelon sisarusten puolustaminen oli asia erikseen. Minä tarvitsin apua, ja keksin vain yhden keinon saada sitä.

Suljin silmäni.

”Mitä sinä teet, Jackson?” sähisi tohtori Thorn. ”Liikettä niveliin!”

Avasin silmäni ja laahustin eteenpäin. ”Olkapääni”, minä valehtelin ja koetin kuulostaa kärsivältä, mikä ei ollut vaikeaa. ”Sitä kirvelee.”

”Pah! Minun myrkkyni aiheuttaa kipua, mutta ei se tapa. Vauhtia!”

Thorn paimensi meidät ulos, ja minä yritin keskittyä. Kuvittelin mielessäni Groverin kasvot. Keskityin pelon ja vaaran tunteisiini. Grover oli viime kesänä luonut meidän välillemme empatialinkin. Hän oli välittänyt minulle unissa näkyjä, jotta tietäisin hänen olevan pulassa. Uskoakseni meidän yhteytemme oli edelleen voimassa, joskaan en ollut ennen yrittänyt saada yhteyttä Groveriin. En tiennyt, toimisiko yhteys Groverin ollessa hereillä.

Hei Grover! minä ajattelin. Thorn on siepannut meidät! Hän on myrkkypiikkejä heittävä mielipuoli! Apua!

Thorn marssitti meidät metsään. Me kävelimme lumista polkua, joka oli valaistu heikosti vanhanaikaisin lyhdyin. Olkapäätäni jomotti. Revenneistä vaatteistani sisään puhaltava tuuli oli niin kylmä, että tunsin itseni jääpuikoksi.

”Edessä on aukea”, sanoi Thorn. ”Kutsumme teidän kyytinne sinne.”

”Minkä kyydin?” Bianca kysyi. ”Mihin te meidät viette?”

”Vaiti, sinä sietämätön tyttö!”

”Minun siskolleni ei puhuta noin!” Nico sanoi. Hänen äänensä vapisi, mutta minuun teki vaikutuksen, että hän uskalsi edes avata suunsa.

Tohtori Thorn päästi murahduksen, joka ei taatusti ollut ihmisen ääni. Se sai niskavillani nousemaan pystyyn, mutta pakotin itseni jatkamaan kävelemistä ja esitin kilttiä vankia. Samalla projisoin ajatuksiani minkä ehdin. Yritin kaikin keinoin saada Groverin huomion osakseni: Grover! Omenoita! Peltipurkkeja! Rahtaa karvainen vuohenpehvasi tänne ja ota mukaan raskaasti aseistautuneita kavereita!

”Seis!” karjaisi Thorn.

Metsä oli avautunut aukeaksi. Olimme tulleet kalliojyrkänteelle, josta näki merelle. Ainakin minä aistin, että meri oli jossain alhaalla ehkä sadan metrin päässä. Kuulin aaltojen tyrskeen ja haistoin kylmän, suolaisen vaahdon. Mutta näin vain sumua ja pimeyttä.

Tohtori Thorn työnsi meitä kohti reunaa. Minä kompastuin, mutta Bianca sai minusta kiinni.

”Kiitos”, minä sanoin hiljaa.

”Mikä hän on?” hän kuiskasi. ”Miten me tapellaan häntä vastaan?”

”Minä… minä mietin vielä.”

”Minua pelottaa”, Nico mumisi. Hän hypisteli kädessään jotain – jonkinlaista pientä metallisotilasta.

”Vaiti!” tohtori Thorn sanoi. ”Kasvot minuun päin!”

Me käännyimme.

Thornin eriväriset silmät säkenöivät nälkäisinä. Hän veti jotain esiin takkinsa alta. Ensin luulin sitä stiletiksi, mutta se olikin puhelin. Hän painoi sivulla olevaa nappia ja sanoi: ”Paketti valmis toimitettavaksi.”

Puhelimesta kuului rätisevää puhetta, ja minä tajusin, että Thorn käytti kännykkäänsä radiopuhelintilassa. Se tuntui liian nykyaikaiselta ja karmealta – hirviö joka hallitsee mobiiliviestimet.

Vilkaisin taakseni miettien, kuinka syvä pudotus oli.

Tohtori Thorn purskahti nauruun. ”Ole hyvä vain, Poseidonin poika. Hyppää! Siellä se meri on. Pelastaudu!”

”Miksi hän sinua sanoi?” Bianca kysyi hiljaa.

”Minä selitän myöhemmin”, minä vastasin.

”Kai sinulla on jo se suunnitelma valmiina?”

Grover! minä ajattelin epätoivoisesti. Tule tänne!

Ehkä saisin di Angelon sisarukset hyppäämään kanssani mereen. Jos selviäisimme pudotuksesta hengissä, voisin suojella meitä veden avulla. Olin tehnyt niin ennenkin. Ja jos isäni oli hyvällä päällä ja kuunteli, hän voisi auttaa. Ehkä.

”Minä tappaisin sinut ennen kuin ehtisit veteen”, tohtori Thorn sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. ”Sinä et taida tietää, kuka minä olen?”

Hänen takanaan vilahti liikettä, ja taas ammus suhahti niin läheltä minua, että raapaisi korvaani. Jokin oli loikannut pystyyn tohtori Thornin takana kuin katapultti mutta notkeammin… melkein kuin häntä.

...