Ensimmäinen osa

1988–1992

Yli kahdenkymmenen

”Se oli muistettava päivä minulle, sillä se aiheutti minussa suuria muutoksia. Mutta samoin on itse kunkin elämän laita. Jos kuvitellaan joku valittu päivä siitä poistetuksi, niin ajateltakoon, kuinka toisenlainen sen juoksu olisi ollut! Pysähdy sinä, joka tämän luet, tuokioksi ajattelemaan pitkää rauta- tai kulta-, orjantappura- tai kukkaketjua, joka ei mitenkään olisi sinua kahlehtinut, jollei sen ensimmäistä rengasta olisi muovattu eräänä muistettavana päivänä.”

CHARLES DICKENS: Suuria odotuksia

Luku 1

LUKU 1

Tulevaisuus

PERJANTAINA 15. HEINÄKUUTA 1988

Edinburgh, Rankeillor Street

”Minä uskon, että on tärkeää saada jotain aikaan ”, hän sanoi. ”Siis oikeasti muuttaa jotain.”

”Siis niin kuin ’muuttaa maailmaa’, vai?”

”No, ei nyt koko maailmaa mutta ainakin jotakin pientä lähellään.”

He loikoivat kapeassa vuoteessa hetken hiljaa toisiinsa kietoutuneina, sitten molemmat purskahtivat hiljaiseen aamuöiseen nauruun. ”En voi uskoa, että sanoin jotakin tuollaista”, hän voihkaisi. ”Se kuulosti kauhean kornilta.”

”Ehkä vähän.”

”Minä yritän olla kannustava! Yritän saada repaleiseen sieluusi ymmärryksen pilkahduksen siitä suuresta seikkailusta, joka sinulla on edessäsi.” Hän kääntyi miehen puoleen. ”Ei silti, että se olisi tarpeen. Oletan, että sinä olet tulevaisuutesi suhteen jo hyvin kartalla, mistä kiitos kuuluu vain itsellesi. Ehkä sinulla on joku vuokaavio tai vastaava jo valmiina.”

”Tuskin.”

”Mitä sinä aiot sitten tehdä? Mikä on se suuri suunnitelma?”

”No, vanhempani aikovat käydä hakemassa tavarani, heittävät ne nurkkiinsa, sitten minä luuhaan jonkin aikaa heidän Lontoon asunnossaan. Sen jälkeen kohti Ranskaa –”

”Voi kun kiva –”

”Sitten ehkä Kiinaan, täytyyhän se käydä katsastamassa, sitten varmaankin Intiaan, matkustan siellä eri paikkoihin –”

”Matkustan”, hän huokaisi. ”Niin ennalta arvattavaa.”

”Mitä vikaa on matkustelemisessa.”

”Se on pikemminkin todellisuuspakoa.”

”Minusta todellisuus on yliarvostettua”, mies sanoi siinä toivossa että kuulostaisi synkeän karismaattiselta.

Hän tuhahti. ”Niin varmaan, jos on siihen varaa. Miksei voi sanoa pitävänsä kahden vuoden loman? Se on sama asia.”

”Koska matkailu avartaa”, mies sanoi, nousi kyynärpään varaan ja suuteli.

”Taidat olla jo nyt liiankin avaramielinen”, hän sanoi kääntyessään poispäin, ainakin hetkeksi. He nojautuivat jälleen vasten tyynyjä. ”Sitä paitsi en tarkoittanut mitä aiot seuraavaksi tehdä vaan tulevaisuus-tulevaisuutta, kun olet, vaikka…” Hän piti tauon, aivan kuin olisi yrittänyt hahmottaa jotain vaikeasti käsitettävää ajatusta, kuten viidettä ulottuvuutta… ”Neljäkymmentä tai jotain. Mitä haluat olla, kun olet neljäkymmentä?”

”Neljäkymmentä?” Mies ei tuntunut oikein edes ymmärtävän ajatusta. ”En tiedä. Saako sanoa ’rikas’?”

”Se on vain niin kovin pinnallista.”

”Hyvä on sitten, ’kuuluisa’.” Mies alkoi hivellä hänen niskaansa. ”Vähän sairasta, vai mitä?”

”Ei se ole sairasta vaan… innostavaa.”

”Innostavaa!” Mies matki nyt hänen puhetapaansa, hänen pehmeää yorkshirelaista korostustaan yrittäen saada hänet kuulostamaan tyhmältä. Hän oli joutunut usein kuuntelemaan tuota hienostopoikien pilailua, aivan kuin korostuksessa olisi jotain ihmeellistä ja erikoista. Hän tunsi vastenmielisyyden väristyksen miestä kohtaan, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Hän vääntelehti itsensä irti, kunnes selkä painautui vasten viileää seinää.

”Kyllä vain, innostavaa. Eikö meidän nimenomaan pitäisi olla täynnä innostusta? Kaikki nuo mahdollisuudet. Aivan kuten rehtori sanoi: ’mahdollisuuksien ovet ovat selkosen selällään…’”

”’Nimenne kirjoitetaan huomispäivän lehtiin…’”

”Ei järin todennäköistä.”

”No, oletko sitten innostunut?”

”Minäkö? No en. Olen pelosta puolikuollut.”

”Sama juttu. Jessus…” Mies kääntyi äkkiä ja kurottautui ottamaan tupakat sängyn vierestä lattialta kuin hermojaan rauhoittaakseen. ”Neljäkymmentä vuotta. Neljäkymmentä. Helvetti sentään.”

Hän hymyili miehen hermoilulle ja päätti pahentaa tilannetta. ”No, mitä teet, kun olet neljänkymmenen?”

Mies sytytti tuumivana savukkeen. ”No, juttu on niin, Em –”

”’Em?’ Kuka on ’Em’?”

”Sinua kutsutaan Emiksi. Olen kuullut.”

”Joo, ystävät kutsuvat minua Emiksi.”

”Voinko minä sitten kutsua sinua Emiksi?”

”Siitä vain, Dex.”

”Olen miettinyt tätä ’vanhenemista’ ja päättänyt, että haluan olla tasan sellainen kuin olen juuri nyt.”

Dexter Mayhew. Emma katsoi otsatukkansa takaa, kuinka tämä nojasi vasten halpaa, muovista valmistettua nappikoristeista sängynpäätyä. Ilman silmälasejaankin hän näki selvästi, miksi Dexter halusi pysyä juuri tuollaisena. Punaisten verhojen läpi suodattuvan aamuvalon lämmittäessä kasvojen toista puolta Dex oli silmät suljettuina ja savuke veltosti suussa roikkuen sen näköinen kuin olisi ikänsä poseerannut valokuvattavana. Emma Morleyn mielestä ”komea” oli typerä viime vuosisadalta peräisin oleva sana, mutta se todellakin sopi parhaiten, ellei sitten ”kaunis”. Dexterillä oli sellaiset kasvot, joiden ihon alta saattoi aavistaa luuston muodon aivan kuin pelkkä paljas kallokin olisi voinut olla miellyttävän näköinen. Jalo nenä kiilsi hivenen rasvaisena. Silmänalukset olivat tummat kuin nyrkillä lyödyt, nuo kunniamerkit tupakoinnista ja myöhään venyneistä räsypokkailloista läheisen sisäoppilaitoksen tyttöjen kanssa. Dexterissä oli jotain kissamaista, nuo hienostuneet kulmakarvat, itsetietoisen mutru suu, hieman liian tummat ja täyteläiset huulet, nyt kuivat ja yhteen puristetut sekä bulgarialaisen punaviinin värjäämät. Onneksi Dexterin hiukset sentään olivat kamalat, lyhyet takaa ja sivuilta ja edessä tyhmä pikku tupsu. Mitä geeliä hän sitten olikin käyttänyt, se oli kulunut pois ja tupsu näytti tönköltä pehkolta, kuin hassunkuriselta pikku hatulta.

Yhä silmät kiinni Dexter puhalsi savua nenänsä kautta. Selvästikin hän tiesi, että häntä tarkkailtiin, koska hän työnsi toisen käden kainaloonsa saaden näin rintalihaksensa ja hauiksensa näyttämään isommilta. Mistä Dexter oli saanut nuo lihakset? Eivät ne olleet ainakaan urheilusta, ellei sitten alastonuintia ja biljardinpeluuta laskettu siksi. Ehkä ne periytyivät sukupolvesta toiseen kuten osakkeet ja osingot ja kalliit huonekalut. Komea tai jopa kaunis mies, jonka värikkäästi kuvioidut shortsit oli vedetty alas lanteille ja joka jostain ihme syystä loikoi Emman sängyllä pienessä vuokrayksiössä neljännen yliopistovuoden lopulla. ”Komea”? Kuka sitten itse luulet olevasi? Jane Eyre? Kasva aikuiseksi. Ole järkevä. Älä haaveile.

Emma otti savukkeen Dexterin suusta. ”Voin kuvitella sinut nelikymppisenä”, Emma sanoi hitunen ilkeyttä äänessään. ”Voin nähdä sen mielessäni tälläkin hetkellä.”

Dexter hymyili avaamatta silmiään. ”Anna tulla sitten.”

”Hyvä on –” Emma kiepahti sängyllä ja kasasi peiton kainaloittensa alle. ”Ajat urheiluautolla katto alas laskettuna pitkin Kensingtonin tai Chelsean tai jonkin vastaavan paikan katuja ja hämmästyttävintä on, että auto on äänetön, koska kaikki autot ovat äänettömiä vuonna, siis milloin, – 2006?”

Dexter rypisti silmiään laskutoimituksen aikana. ”2004 –”

”Ja se auto leijuu pitkin King’s Roadia kymmenen sentin korkeudella maasta ja pönäkkä vatsasi on nahkaisen ohjauspyörän alla kuin pieni tyyny ja sinulla on kämmenselät paljastavat ajohanskat, hennot hiussuortuvat eikä leukaa näy enää. Olet iso mies pienessä autossa ja ruskettunut kuin uunikalkkuna –”

”Voitaisiinko jo vaihtaa aihetta?”

”Ja vierelläsi on nainen aurinkolasit silmillään, kolmas vaimosi, ei vaan neljäs, hyvin kaunis, malli, ei vaan ex-malli, tapasit hänet kun hän venytteli konepellillä Nizzan autonäyttelyssä tai jotain, ja hän on tyrmäävä ja tyhmä kuin saapas –”

”Voi kun kiva. Entä lapset?”

”Ei lapsia, vain kolme eroa, ja on heinäkuinen perjantai ja olet matkalla maaseudulle kartanollesi ja lentoautosi takakontissa on tennis- ja krokettimailoja ja kori täynnä hienoja viinejä ja eteläafrikkalaisia rypäleitä ja pikku viiriäisparkoja ja parsaa ja tuuli paljastaa hiusrajasi ja olet hyvin, hyvin tyytyväinen itseesi ja kolmas tai neljäs vaimosi hymyilee sinulle noin kahdellasadalla valkoisella hampaallaan ja sinä hymyilet takaisin ja yrität olla ajattelematta sitä tosiseikkaa, ettei teillä ole mitään, yhtikäs mitään sanomista toisillenne.”

Emma keskeytti äkkiä. Kuulostat hölmöltä, hän totesi itsekseen. Yritä olla kuulostamatta hölmöltä. ”Tosin jos se yhtään lohduttaa, niin oikeasti kuolemme kaikki ydinsodassa jo kauan ennen sitä!” hän virkkoi hilpeästi, mutta silti Dexter tuijotti häntä kulmat kurtussa.

”Ehkäpä minun pitäisi sitten lähteä. Jos kerran olen niin pinnallinen ja turmeltunut –”

”Ei, älä lähde”, Emma sanoi hiukan liian äkkiä. ”Kello on neljä.”

Dexter kohottautui vuoteella, kunnes hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Emman kasvoista. ”En tiedä, mistä keksit nämä jutut, tuskin tunnet minua.”

”Tunnen tyypin.”

”Tyypin.”

”Olen nähnyt teidät kaikki pyörimässä nykykielten laitoksella mölyämässä, pitämässä illalliskutsujanne smokki päällä –”

”Minä en edes omista smokkia. Enkä taatusti mölyä –”

”Purjehtimassa Välimerellä pitkillä lomillanne –”

”Jos minä siis olen noin hirveä –” Dexterin käsi oli nyt Emman lanteella.

”– niin kuin oletkin.”

”– miksi sitten olet sängyssä minun kanssani?” Dexterin käsi lepäsi Emman lämpöisen pehmeällä reidellä.

”Oikeastaan en ole ollut sängyssä kanssasi.”

”No, se vähän riippuu.” Dexter nojautui lähemmäksi ja suuteli häntä. ”Määrittele tarkemmin.” Dexterin käsi oli Emman alaselällä, jalka tunkeutui hänen jalkojensa väliin.

”Tuota noin”, Emma mumisi huulet vasten huulia.

”Mitä?” Dexter tunsi Emman jalan kiertyvän ympärilleen ja vetävän puoleensa.

”Sinun täytyy harjata hampaasi.”

”Minua ei haittaa jos ei sinuakaan.”

”Karseaa”, Emma nauroi. ”Maistut viinille ja röökille.”

”Eihän siinä mitään. Niin sinäkin.”

Emma heilautti päätään taaksepäin niin että suudelma loppui. ”Maistunko?”

”Ei sillä väliä. Minä pidän viinistä ja röökistä.”

”Odota sekunti.” Emma heitti peiton sivuun ja ryömi hänen ylitseen.

”Minne sinä menet?” Dexter painoi kätensä Emman paljaalle selälle.

”Vain veskiin”, Emma sanoi ottaessaan silmälasinsa sängyn vierellä olevan kirjapinon päältä: isot, mustat julkisen terveydenhuollon maksamat tavalliset kehykset.

”’Veskiin’, ’veskiin’… anteeksi, en oikein ymmärrä…”

Emma nousi toinen käsi rintojensa peittona ja selkä huolellisesti Dexteriin päin. ”Älä mene minnekään”, hän sanoi, hyppelehti pois huoneesta ja työnsi samalla kaksi sormea alushousujen kuminauhan alle vetääkseen ne kunnolla jalkaansa. ”Etkä sitten hiplaa itseäsi, kun olen poissa.”

Dexter puhalsi savua sieraimistaan ja nousi sängystä. Hän katsoi nuhruista vuokrahuonetta ja tiesi täydellisen varmasti, että kaikkien taidepostikorttien ja vihaisia näytelmiä mainostavien valokopiojulisteiden joukosta löytyisi Nelson Mandelan kuva kuin haaveena täydellisestä poikaystävästä. Viimeisten neljän vuotensa aikana hän oli nähnyt kohtalaisen määrän tällaisia makuuhuoneita, kuin rikospaikkoja pisteinä kaupungin kartalla, huoneita, joissa ei koskaan päässyt paria metriä kauemmaksi Nina Simonen albumista, ja vaikka hän oli harvoin nähnyt samaa makuuhuonetta kahta kertaa, näkymä oli liiankin tuttu. Rikkinäinen yölamppu, laiminlyödyt ruukkukasvit, pesuaineen tuoksu halvoissa, vääränkokoisissa lakanoissa. Emmalla oli myös tuo taiteellisten tyttösten kiintymys kollaašeihin, opiskelukavereista ja perheenjäsenistä näpätyt kuvat oli siroteltu Chagallien ja Vermeerien ja Kandinskyjen sekä Che Guevarojen ja Woody Allenien ja Samuel Beckettien keskelle. Täällä ei mikään ollut neutraalia vaan kaikki viittasi johonkin ja tarkoitti jotain. Koko huone oli manifesti. Huokaisten Dexter tunnisti Emman sellaiseksi, jolle porvari oli haukkumasana. Hän ymmärsi kyllä, että ”fasisti” oli jokseenkin epämiellyttäviä merkityksiä sisältävä sana, mutta hän itse piti sanasta ”porvari” ja kaikesta, mitä siihen sisältyi: turvattua elämää, matkustelua, hyvää ruokaa, seurustelutapoja, kunnianhimoa; mitä sitä sellaista anteeksi pyytelemään.

Hän katseli suustaan nousevia savukiehkuroita. Hamutessaan tuhkakuppia hän löysi sängyn viereltä kirjan. Olemisen sietämätön keveys, selkä oli taittunut ”eroottisista” kohdista. Ongelma näiden yltiöyksilöllisten tyttöjen kanssa oli se, että he olivat kaikki tismalleen samanlaisia. Toinen kirja: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Mikä helvetin toope mieheksi, hän ajatteli varmana siitä, ettei koskaan tekisi samaa virhettä.

23-vuotiaana Dexter Mayhewin kuva omasta tulevaisuudestaan ei ollut sen kirkkaampi kuin Emma Morleynkaan. Hän toivoi, että menestyisi, antaisi joskus ylpeyden aihetta vanhemmilleen ja saisi maata useamman kuin yhden naisen kanssa kerralla, mutta kuinka sovittaa ne kaikki yhteen? Hän toivoi, että pääsisi aikakauslehtien henkilökuviin ja että jonain päivänä hänen urastaan tehtäisiin retrospektiivinen juttu, mutta hän ei tiennyt tarkkaan, mikä tuo ura oikein mahtaisi olla. Hän halusi elää elämänsä täysillä, mutta ilman mitään sotkuja ja hankaluuksia. Hän halusi elää elämänsä niin, että jos joku vain sattuisi ottamaan valokuvan, se olisi tyylikäs valokuva. Kaiken pitäisi näyttää hyvältä. Hauskaa pitäisi myös olla, paljon kaikkea hauskaa, ja niin vähän surua kuin vain mitenkään mahdollista.

Se ei ollut kovinkaan kummoinen suunnitelma, ja jo nyt oli tullut tehtyä virheitä. Tästäkin yöstä koituisi väistämättä häiriöitä: kyyneleitä ja vaivaantuneita puhelinsoittoja ja syytöksiä. Hänen olisi todennäköisesti viisasta lähteä niin pian kuin mahdollista. Pakoa uumoillen hän etsi katseellaan sinne tänne ripoteltuja vaatteitaan. Kylpyhuoneesta kuului ikivanhan vesiklosetin varoittava pauke ja pamahtelu. Hän pani kiireesti kirjan paikoilleen, löysi sängyn alta Colman’sin sinappipeltirasian ja avasi sen varmana siitä että, aivan oikein, se sisältäisi kondomeja ja marihuanasätkän tuhkaa, kuin hiirenpapanoita. Nähdessään keltaisessa peltirasiassa mahdollisuuden sekä seksiin että huumeisiin hän tunsi olonsa jälleen toiveikkaaksi ja päätti sittenkin jäädä vielä hetkeksi.

Kylpyhuoneessa Emma Morley pyyhki hammastahnan suupielistään ja arvioi, oliko kyseessä kauhea virhe. Tässä sitä oltiin, neljän romanttisesti niukahkon vuoden jälkeen, viimeinkin, jonkun sellaisen kanssa sängyssä, josta hän oikeasti välitti ja josta oli pitänyt siitä lähtien kun oli ensimmäisen kerran nähnyt tämän juhlissa vuonna 1984. Ja parin tunnin kuluessa mies olisi tiessään. Otaksuttavasti lopullisesti. Dexter tuskin pyytäisi häntä lähtemään kanssaan Kiinaan, ja sitä paitsi Emma boikotoi Kiinaa. Dexter oli ihan okei. Dexter Mayhew ei totta puhuen ollut aivan fiksuimmasta päästä ja oli liiankin tyytyväinen itseensä, mutta Dexter oli suosittu ja hauska – ja turha väittää vastaan – sangen komea. Joten miksi olla ynseä ja ylimielinen? Miksei hän voinut olla yhtä itsevarma ja hauska kuin nuo viehkot ja villit tytöt, joiden kanssa Dexter yleensä viihtyi? Hän näki aamunkoiton kylpyhuoneen pikkuruisesta ikkunasta. Järki päähän. Haroen sotkuisia hiuksiaan hän irvisti ja veti sitten ikivanhan vessan narusta ja suuntasi takaisin huoneeseen.

Dexter katseli sängyltä Emman ilmestyvän ovensuuhun yllään kaapu ja neliskulmainen päähine, jotka heidän oli pitänyt hankkia valmistujaisseremoniaa varten. Jalka oli leikkisän viettelevästi vasten ovenkarmia, tutkintotodistus rullalla kädessä. Emma kurkisti silmälasiensa yli ja veti päähineen lipan vinosti silmälle. ”Mitäs tykkäät?”

”Sopii sinulle. Tosi rempseää. Riisuhan nyt ja tule takaisin sänkyyn.”

”En varmana. Pulitin tästä kolmekymmentä puntaa. Aion nauttia koko rahan edestä.” Hän heilautti kaapua kuin vampyyrin viittaa. Dexter yritti ottaa liepeestä kiinni, mutta Emma napautti häntä rullatulla todistuksella ennen kuin istui sängynlaidalle, otti lasit päästään ja riisui kaavun. Dexter näki viimeisen vilahduksen paljaasta selästä ja rinnan kaaresta ennen kuin ne hävisivät mustan t-paidan alle, joka vaati maailman riisumista ydinaseista ja heti. Siinäpä se, hän ajatteli. Mikään ei vähentänyt seksihaluja sen tehokkaammin kuin väljä musta poliittinen t-paita, paitsi ehkä Tracy Chapmanin levy.

Alistuneesti hän poimi todistuksen lattialta, rullasi kuminauhan pois ja julisti: ”Englanti ja historia, arvosanat ’erinomainen’.”

”Lue ja itke, sinä tyydyttävin arvosanoin valmistunut.” Emma nappasi todistuksen. ”Hei, varovasti sen kanssa.”

”Aiotko kehystää sen?”

”Äiskä ja iskä aikovat jäljentää sen kuviotapetiksi.” Emma rullasi todistuksen tiukalle ja napautti kumpaakin päätä. ”Laminoida pöytätableteiksi. Äiti ottaa sen tatuoituna selkäänsä.”

”Minne vanhempasi muuten majoittuivat?”

”Aivan naapuriin.”

Dexter sävähti. ”Ihan totta?”

Emma nauroi. ”No ei. He ajoivat takaisin Leedsiin. Isän mielestä hotellit ovat tomppeleita varten.” Todistuskäärö pantiin sängyn alle. ”Nyt viereen siitä”, Emma sanoi ja taputti patjan viileää puolta. Dexter otti hänet lähelleen, sujautti toisen käden vähän kömpelösti hartioiden alle ja suuteli tunnustelevasti niskaa. Emma käännähti pää painuksissa.

”Dex?”

”Hm.”

”Halaillaan vain.”

”Tietty, jos niin haluat”, hän sanoi ritarillisesti, vaikka totta puhuen hän ei tajunnut, mitä järkeä semmoisessa oli. Isotätejä ja teddykarhuja halattiin. Halailusta hän ei saanut kuin kramppeja. Nyt oli parasta vain todeta tappio ja perääntyä mahdollisimman pian. Mutta Emma oli jo ehtinyt laskea päänsä omistavasti hänen olkapäälleen. He makasivat tällä tavoin jäykkinä ja vaivaantuneina, kunnes Emma sanoi: ”En voi uskoa, että käytin sanaa halailla. Voi helvetti – halailla. Anteeksi.”

Dexter hymyili. ”Ei se mitään. Onneksi et sentään puhunut halimisesta.”

”Haliminen on aika paha.”

”Tai pusuttelu.”

”Pusuttelu on hirveä. Luvataan, ettei koskaan milloinkaan pusutella”, hän sanoi katuen heti huomautustaan. Ettäkö me pusuttelisimme keskenämme? Siihen ei näyttänyt olevan suuriakaan mahdollisuuksia. He vajosivat taas hiljaisuuteen. He olivat jutelleet ja suudelleet viimeiset kahdeksan tuntia. Molemmat olivat läpikotaisin uupuneita tavalla, joka valtaa ihmisen aamunkoitteessa. Mustarastaat lauloivat villiintyneessä puutarhassa.

”Tuo on ihana ääni”, Dexter mumisi Emman hiuksiin. ”Mustarastaat aamulla.”

”Minä vihaan sitä. Saa minut ajattelemaan, että olen tehnyt jotain mitä tulen katumaan.”

”Siksi se on niin ihana”, Dexter sanoi tavoitellen taas synkän karismaattista vaikutelmaa. Hetken päästä hän kysäisi vielä: ”No, oletko?”

”Mitä?”

”Tehnyt jotakin, mitä kadut?”

”Mitä, ai tätäkö tarkoitat?” Emma puristi miehen kättä. ”Niin kai varmaan. En vielä tiedä. Kysy aamulla. Entä sinä?”

Dexter painoi huulensa vasten Emman päälakea. ”En tietenkään”, hän sanoi ja ajatteli, että tämä ei saa tapahtua koskaan uudelleen.

Tyytyväisenä vastaukseen Emma meni sykkyrälle lähemmäksi häntä. ”Meidän pitää vähän nukkua.”

”Miksi? Huomiseksi ei ole tiedossa mitään. Ei aikatauluja, ei kotitehtäviä…”

”Vain koko elämä edessä”, Emma sanoi unisesti ja haistoi Dexterin ihanan tympeän hajun. Samalla hän tunsi pelon värähdyksen selkäpiissään, kun hän ajatteli: aikuinen elämä omillaan. Hän ei tuntenut itseään aikuiseksi. Hän ei ollut millään tavoin valmistautunut aikuisuuteen. Aivan kuin palohälytys olisi tullut keskellä yötä ja hän olisi seisonut keskellä katua vaatemytty sylissään. Ellei hän enää opiskellut, mitä hän oikein tekisi? Kuinka hän täyttäisi päivänsä? Hänellä ei ollut aavistustakaan.

Jutun juju, hän vakuutti itselleen, oli olla rohkea ja peloton ja tehdä jotain tärkeää. Ei nyt välttämättä muuttaa koko maailmaa, mutta ainakin jotakin pientä lähellään. Pitää vain lähteä ulos maailmaan täynnä intoa, mukanaan erinomaiset arvosanat ja uusi Smith Corona -sähkökirjoituskone, ja tehdä kovasti töitä… jossakin. Vaikuttaa ihmisten elämään ehkä taiteen kautta. Kirjoittaa jotain kaunista. Vaalia ystäviään, pysyä uskollisena periaatteilleen, elää intohimoisesti ja täysillä ja hyvin, kokea uusia asioita. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, jos vain mahdollista. Syödä järkevästi. Kaikkea sen tapaista. Se ei ollut kummoinenkaan elämänfilosofia, eikä varsinkaan sellainen, jonka voisi jakaa, ainakaan tämän miehen kanssa, mutta siihen hän uskoi. Ja ainakin nämä ensimmäiset itsenäisen aikuiselämän tunnit olivat menneet ihan hyvin. Ehkä aamulla teen ja aspiriinin jälkeen hän uskaltaisi pyytää Dexteriä takaisin sänkyyn. He olisivat molemmat selviä siihen mennessä, mikä ei tekisi asiaa helpommaksi, mutta silloin hän jopa ehkä nauttisi siitä. Ne muutamat kerrat, kun hän oli mennyt sänkyyn jonkun kanssa, olivat johtaneet aina siihen, että hän oli kikattanut tai kyynelehtinyt. Hän halusi nyt kokemuksen jostain siitä väliltä. Hän pohti, mahtoiko peltirasiassa olla kondomeja. Ei mitään syytä, miksi ne olisivat loppu. Siellä ne olivat olleet, kun hän oli viimeksi tarkistanut: helmikuu 1987, Vince, karvaselkäinen kemiainsinööri, joka oli niistänyt nenänsä tyynyliinaan. Oi niitä aikoja…

Ulkona alkoi valjeta. Dexter näki uuden päivän ruskon paksujen, vuokrahuoneen sisustukseen kuuluvien talviverhojen takaa. Varovasti, ettei herättäisi Emmaa, hän ojensi kättään ja pudotti natsan viinilasiin kattoon tuijottaen. Hän ei mitenkään saisi nyt unta. Sen sijaan hän tutkisi harmaan katon kohokuvioita, kunnes Emma olisi syvässä unessa. Silloin hän livahtaisi ulos petikumppaniaan herättämättä.

Nyt lähteminen tarkoittaisi tietenkin sitä, etteivät he enää koskaan tapaisi. Hän tuumi, pahastuisiko Emma ja arveli että kyllä: yleensä naiset pahoittivat mielensä sellaisesta. Mutta entä pahoittaisiko hän itse mielensä? Hän oli elänyt oikein mukavasti ilman tätä naista neljän vuoden ajan. Edelliseen iltaan saakka hän oli luullut, että tätä kutsuttiin Annaksi, ja siltikään hän ei ollut juhlissa voinut olla tuijottamatta tätä. Miksi hän ei ollut huomannut Emmaa ennen kuin nyt? Hän tutki Emman kasvoja tämän nukkuessa.

Emma oli nätti, mikä tuntui häntä itseään jotenkin harmittavan. Hänen kuultavanpunainen tukkansa oli melkeinpä tahallisen huonosti leikattu, todennäköisesti omakätisesti peilin edessä tai sen kovaäänisen ja isokokoisen kämppäkaverin, mikähänennimensänytoli, Tillyn toimesta. Ihossa oli kalvasta turpeutta, joka kieli liian monista tunneista kirjastossa tai pubin tuoppien äärellä. Silmälasit saivat hänet näyttämään pöllömäisen sovinnaiselta. Leuka oli pulskan pehmoinen, vaikka se ehkä oli vauvanpyöreyttä. Vai olivatko sanat ”pulska” ja ”vauvanpyöreys” kiellettyjä nykyään? Hän ei varmaankaan saisi kertoa Emmalle, että tällä oli upeat rinnat, vaikka se olikin totta, sillä Emma vain loukkaantuisi.

Oli miten oli, takaisin Emman kasvoihin. Hänen sievän pienen nenänsä päässä oli hienoinen rasvakalvo, otsalla oli pikkuruisia punaisia täpliä; niistä välittämättä oli pakkoa sanoa, että Emman kasvot olivat todellakin ihmeelliset. Emman luomien ollessa suljettuna Dexter huomasi, ettei pystynyt muistamaan silmien täsmällistä väriä. Vain sen, että ne olivat isot ja kirkkaat ja ilkikuriset kuten leveän suun naurunrypytkin, jotka syvenivät Emman hymyillessä, mitä vaikutti tapahtuvan usein. Sileät, punalaikkuiset posket, joiden lämmin lihallisuus pyysi koskettamaan. Ei huulipunaa vaan pehmeät, vadelmanpunaiset huulet, jotka Emma piti tiukasti suljettuina hymyillessään. Aivan kuin hän ei olisi halunnut näyttää hampaitaan, jotka olivat hieman liian isot hänen suuhunsa; etuhampaassa oli pieni lohkeama. Kaikki se antoi vaikutelman, että Emma pidätteli jotakin, naurua tai nokkelaa huomautusta, tai että hän salasi jonkin hillittömän vitsin.

Jos Dexter lähtisi nyt, hän ei enää koskaan näkisi näitä kasvoja, paitsi ehkä jossakin kammottavassa vuosikurssin kokouksessa kymmenen vuoden päästä. Emma olisi ylipainoinen ja pettynyt ja marmattaisi, kun Dexter livistäisi sanomatta näkemiin. Paras lähteä hiljaa ja jättää luokkakokoukset väliin. Jatkaa matkaa katse kohti tulevaisuutta. Siellä niitä kasvoja riittäisi.

Mutta kun Dexter teki päätöksensä, Emman suu levisi hymyyn, ja silmiänsä avaamatta hän sanoi: ”No, miten on, Dexter?”

”Miten on mikä, Em?”

”Minä ja sinä. Mitä luulet, onko tämä rakkautta?” Ja hän nauroi hiljaa suu tiukasti kiinni.

”Nuku nyt vain.”

”Lopeta sitten minun nenäni tuijottaminen.” Hän avasi silmänsä, jotka olivat siniset ja vihreät, kirkkaat ja viekkaat. ”Mikä päivä on huomenna?” hän mumisi.

”Tarkoitatko tänään?”

”Tänään. Tänä kauniina päivänä, joka meitä odottaa.”

”Nyt on perjantai. Sitä riittää koko päivän. Itse asiassa on Pyhän Swithinin päivä.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”Uskomuksen mukaan sitä, että jos tänään sataa, niin sataa neljäkymmentä päivää, tai koko kesän, jotain sinnepäin.”

Emma rypisti otsaansa. ”Ei siinä ole mitään järkeä.”

”Ei ole tarkoituskaan. Se on taikauskoa.”

”Sataa missä? Aina sitä jossain sataa.”

”Pyhän Swithinin haudalla. Hänet on haudattu Winchesterin katedraalin lähelle.”

”Miten ihmeessä sinä tiedät tämän kaiken?”

”Kävin siellä koulua.”

”No lallati-laa”, Emma mumisi tyynyynsä.

”Jos Pyhän Swithinin päivä sateen tekee, niin silloin ta-ta-taa jotain.”

”Siinäpä kaunis runo.”

”No, minä siteeraan vain.”

Emma nauroi jälleen ja nosti sitten unista päätään. ”Kuule, Dex?”

”Em?”

”Entä jos tänään ei sada.”

”Jaa-a.”

”Mitä sinä teet myöhemmin?”

Sano hänelle, että on muuta menoa.

”En paljon mitään”, hän sanoi.

”Tehdäänkö sitten jotain? Yhdessä siis?”

Odota, kunnes hän nukahtaa, livahda sitten tiehesi.

”Joo, selvä”, hän sanoi. ”Tehdään jotain.”

Emma antoi päänsä taas painua tyynyyn. ”Ihan uusi päivä”, hän mutisi.

”Ihan uusi päivä.”

Luku 2

LUKU 2

Takaisin elämään

LAUANTAINA 15. HEINÄKUUTA 1989

Wolverhampton ja Rooma

Tyttöjen pukuhuone

Stoke Parkin yhtenäiskoulu

Wolverhampton

15. heinäkuuta 1989

Ciao, Bello!

Kuinka voit? Ja millaista on Roomassa? Ikuinen kaupunki on varmaankin ihan hieno, mutta olen ehtinyt olla täällä Wolverhamptonissa kaksi päivää ja se tuntuu pieneltä ikuisuudelta (vaikka voin paljastaa, että Pizza Hut on täällä erinomainen, aivan erinomainen).

Sitten viimeksi kun nähtiin, päätin ottaa sen mainitsemani työn Sledgehammer Theaterin osuuskunnassa. Viimeiset neljä kuukautta olemme ensin sovittaneet ja harjoitelleet ja sitten esittäneet ”Rumaa rahtia”, Taiteen keskustoimikunnan rahoittamaa spektaakkelia orjakaupasta, jossa tarina kerrotaan kansanmusiikin ja aika raflaavan pantomiimin kera. Laitan oheen suttuisen valokopion kiertueen esitteestä, jotta näet, kuinka elegantti esitys onkaan kyseessä.

Rumaa rahtia on TEKO-kappale (teatteria koulutuksen tukena), joka on suunnattu 11–13-vuotiaille ja tehty siitä yllätyksellisestä näkökulmasta, että orjuus oli Paha Juttu. Minä näyttelen Lydiaa, siis, öh, tuota, itse asiassa PÄÄROOLIA, ilkeän Sir Obadiah Grimmin (joka ei ole kovin kiltti, kuten nimestä voi päätellä) hemmoteltua ja turhamaista tytärtä. Esityksen vaikuttavimmassa kohdassa tajuan, että kaikki kauniit tavarani, kaikki pukuni (osoitan pukujani) ja koruni (kuten myös) on ostettu ihmistoverieni verellä (nyyh-nyyh) ja että tunnen oloni likaiseksi (tuijotan käsiäni aivan kuin NÄKISIN VERTA), likaiseksi SIELUNI syvyyksiä myöten. Esitys on varsin väkevää tavaraa, vaikka se menikin vähän pilalle eilisiltana, kun jotkut ipanat heittivät päälleni suklaarakeita.

Mutta vakavasti ottaen ei se nyt oikeastaan niin huono ole, omassa kontekstissaan. Vaikea sanoa, miksi olen niin kyyninen, joku puolustusmekanismi varmaan. Saamme kyllä katsomossa olevilta lapsilta hyvän vastaanoton, niiltä siis jotka eivät visko tavaroita, ja meillä on kouluissa työpajoja, jotka ovat oikein innostavia. Ällistyttävää, kuinka vähän nämä lapset, edes länsi-intialaiset lapset, tietävät kulttuuriperinnöstään ja siitä, mistä he ovat peräisin. Olen nauttinut myös näytelmän kirjoittamisesta ja saanut siitä paljon ideoita muita näytelmiä ja juttuja varten. Joten kyllä tämä kannattaa, vaikka sinusta tuhlaisinkin aikaani. Uskon todella, siis todella, että me voimme muut...