Tekijänoikeudet

Kansi: Jaakko Ollikainen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2004 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25525-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

”Jaa”

1970, Mietoinen

”JAA”

Tuvan ovelle koputettiin. Säikähdin niin etten osannut mennä minnekään. Isoäiti sanoi yksikseen, rauhallisella äänellä: ”Jaa.” Sitten hän tarttui käsipyyhkeeseen ja kääntyi katsomaan ovelle. Naapurin isäntä astui sisään. Aikuiset rupesivat juttelemaan.

Herne

1972, Mietoinen

HERNE

Maalla hernekeiton jokaisen herneen näki erikseen. Ne olivat vaaleita ja läpikuultavia. Kuorikerros irtosi liuskeena ja jäi leijumaan herneen lähelle. Tuntui hyvältä syödä laihaa hernekeittoa valkoiselta lautaselta, kun aurinko paistoi tupaan ja isoisä istui pöydän päässä. Isoäiti oli kertonut kaskun sota-ajalta. Hän oli vienyt ilmatorjunnan miehille hernekeittoa. Miehet olivat lusikoineet hiljaisina. Joku oli sanonut: ”Jos täällä on herne, minä syön senkin.”

Kuularinki

1973, Mietoinen

KUULARINKI

Vanhaemäntä tiesi paljon. Hän katseli kahden kilometrin päähän naapurin pihaan ja kertoi näkevänsä siellä luudan nojallaan ovea vasten. Minä työnsin poikien kanssa kuulaa navetan päädyssä. Kuula lensi kolmen metrin päähän. Vanhaemäntä käveli ohi: ”No mitäpä ne pojat?” Minä tuijotin maahan ja sanoin: ”Ei tiedetä vielä.”

Käsialaharjoitukset

1974, Mietoinen

KÄSIALAHARJOITUKSET

Aurinko paistoi räsymatoille. Pöydän päässä pinossa oli aikakauslehtiä ja käytettyjä kirjekuoria. Tädit olivat tehneet niihin käsialaharjoituksia: ”Mietoinen city.” Pitkät varjot kulkivat pihanurmen yli. Ajattelin mennä nurmikolle makaamaan. Tiesin että pitää mennä heti jos menee, hetken päästä olisi myöhäistä.

Iloisen pojan kuolema

1975, Mietoinen

ILOISEN POJAN KUOLEMA

He olivat perheellisiä miehiä, tämä lauloi ja kulki verikauha takaraivolla. He ajattelivat kotipuolen asioita, tämän otsalle aurinko paistoi. He tulivat jäljessä, tämä astui aidan yli isänmaallista laulua laulaen. Silloin haavoittunut venäläinen ampui. Kun isoisä ja naapurin mies istuivat tuvassa, tätä he puhuivat. Kaikista sodan hetkistä tätä he elivät elämänsä loppuun saakka.

Kivet

1975, Mietoinen

KIVET

Rantapellon takana oli kivi. Se oli tuotu sinne 1900-luvun alussa. Se oli louhittu graniitista ja kuljetettu peltojen yli. Kun kivi oli saatu rantaan, asiakas oli peruuttanut tilauksensa. Vanhat miehet kertoivat kivestä mielellään. He olivat kuulleet siitä toisilta vanhoilta miehiltä. Se työ muistettiin. Kiipesin kivelle ja mietin, miten siirtäisin sitä. Se oli saunan kokoinen. Maa kiven alla oli jäänyt pimentoon 1900-luvun alussa. Jos rannalla seistessään heittää kiven veteen, tuntuu että sekaantuu tuhatvuotiseen kohtaloon. Kaupungin puistossa on kiviä, joihin ihmiskäsi ei ole kajonnut. Maan alla sellaisia kiviä on kaikkialla. Niitä on maan kerroksissa päällekkäin niin kuin ne olisivat leijuneet ilmassa ja joku olisi lapioinut väliin hiekkaa. Kun sellaista hiekkaa kaivaa ja törmää kiveen, tekee mieli kammeta se ylös ja työntää puoli metriä sivuun.

Haravoinnin jäljet

1976, Mietoinen

HARAVOINNIN JÄLJET

Hautausmaalla käytiin kerran viikossa. Isoäiti kasteli kukat isoisän haudalla ja vanhempiensa ja veljiensä ja siskonsa ja tätinsä ja enonsa haudalla. Lopuksi haravoitiin haudan vaalea hiekka. Siihen jäi kaunis kuvio. Kun viikon kuluttua tultiin uudestaan, kuvio oli kulunut pois.

Lumikiteet

1977, Mietoinen

LUMIKITEET

Uudenvuodenpäivänä ajettiin kotiin. Auto nousi mäen päälle ja laskeutui heti takaisin maisemaan, lumiselle tielle jonka molemmin puolin kasvoi kuusia. Pyyhin huurun lasista. Kuusikon seinässä vilahti taivaansininen aukko. Tuhannet kimmeltävät lumikiteet leijuivat siellä hitaasti halki pakkasilman. Auto jatkoi kovaa vauhtia kaupunkiin.

Öisin

1977, Turku

ÖISIN

Asuimme kuudennessa kerroksessa. Autojen valot liukuivat öisin katossa. Makasin valveilla ja odotin lähestyvää auton ääntä.

Uusi arpa

1978, Turku

UUSI ARPA

Naapurin Timo myi urheiluseuran arpoja. Hänellä oli yksi arpa jäljellä. Äiti osti sen. TÄLLÄ ARVALLA VOITTAA UUDEN ARVAN, siinä luki. Timo punastui ja lähti. Säilytin arpaa kirjoituspöydän laatikossa ja katselin sitä joskus. Myöhemmin se katosi.

Sateinen iltapäivä

1978, Turku

SATEINEN ILTAPÄIVÄ

Istuin sateisena iltapäivänä Turun kaupunginkirjaston lastenosastolla ja luin kirjaa maailman ihmeistä. Kirjassa kerrottiin, että ihminen voi hypnoosissa muistaa kaiken näkemänsä. Katselin kirjan sivuja. Katselin lastenosastoa ja ihmisiä jotka kulkivat ohitseni, kirjoja joita he kantoivat, vaatteita joita heillä oli yllään. Suurissa kaupungeissa on hypnoositerapeutteja. Heillä on tätä työtään varten huoneisto. Jossakin noista huoneistoista odottaa sateinen iltapäivä Turun kaupunginkirjaston lastenosastolla 1970-luvulla.

Maauimalan ulkopuolella

1980, Turku

MAAUIMALAN ULKOPUOLELLA

Maauimalan sininen pyöröovi naksahteli. Ulkona oli kuivaa. Virastotalon ikkunoissa roikkui haalistuneet verhot. Nousin pyörän selkään ja ajoin alas autioita katuja. Ajoin vain, en ajatellut että siinä olisi mitään erikoista.

Lumilaikut

1981, Turku

LUMILAIKUT

Jukka Parkkisen Korppi-kirjat alkoivat aina keväästä: maa oli paljas, vain varjoisilla rinteillä näkyi lumen viimeisiä laikkuja. Tuntui hyvältä maata talvella sängyssä ja lukea keväästä. Monta vuotta myöhemmin matkustin Turun ja Tampereen väliä. Junat olivat tyhjiä. Peltojen takana kulki maantie, autot jäivät siellä hitaasti junan vauhdista. Vaunua lämmitettiin, alkoi unettaa. Maisema oli harmaa; vain metsäsaarekkeiden reunoilla näkyi lumen viimeisiä laikkuja, kuin jonkin hyvin kaukaisen asian puhtaita, valkoisia varjoja.

Naapuriauton ihmiset

1982, Turku

NAAPURIAUTON IHMISET

Kaislat kahisivat veneen kyljissä. Auto seisoi auringonpaisteessa. Ajoimme kaupunkiin. Loppumatkasta jono mateli. Istuin takapenkillä ja katsoin läheltä naapuriauton ihmisiä. Kun auto lähti liikkeelle, tiesin etten näkisi heitä enää koskaan. Puolen minuutin kuluttua he olivat vierellä taas.

Vangin kuva

1983, Turku

VANGIN KUVA

Kävelin Turun Hämeenkadulla ja otin valokuvia. Satoi, katuvalot heijastuivat asfaltista. Uudenmaankadun risteyksessä tuli mies viereeni ja pyysi, että ottaisin hänestä kuvan. Hän halusi sen muistoksi sellinsä seinälle. Valo vaihtui vihreäksi, ylitimme kadun, minä ja vanki, syysillassa. Olin seitsemäntoista. Vanki nojasi näyteikkunaan ja otti poseerausilmeen. Katselin häntä kameran läpi. Sommittelin kuvaa. Painoin lataamatonta laukaisinta ja sanoin, että filmi oli loppunut. Vanki levitti kätensä ja lähti menemään. Näin hänen astuvan sisään baarin ovesta. Kotona ajattelin sadetta ja lauantai-iltaa, Hämeenkatua, tulevia vuosia jotka vanki viettäisi vankilassa, hänen reipasta poseerausilmettään. Otin kameran ja lähdin. Näin vangin jo kadulta. Hän huojui baarin ikkunapöydässä ja näytti aivan erilaiselta kuin siinä kuvassa, jonka olin sateisella Hämeenkadulla sommitellut.

Suomen ensimmäinen junaonnettomuus

1985, Salo

SUOMEN ENSIMMÄINEN JUNAONNETTOMUUS

Tyttöystäväni isoäidillä oli Suomen ensimmäisen junaonnettomuuden kuva makuuhuoneessaan. Kävimme isoäidin luona usein, istuimme keittiössä ja katselimme kerrostalon pihalle. Olohuoneessa ei istuttu, siellä oli sohvakalusto ja paljaat seinät. Makuuhuoneessa kävin kerran. Kuva oli sängyn yläpuolella. Höyryveturi makasi radan vieressä kyljellään ja joukko miehiä seisoi sen ympärillä. Isoäidin muisti oli mennyt huonoksi. Hän katsoi lehden kulmasta missä asui. Mietin usein mitä tekisin, jos joutuisin viettämään hänen kanssaan päivän, puoli päivää, tunnin. Keväällä isoäiti putosi sängystä ja kesällä hän kuoli. Kävimme asunnossa vielä kerran. Istuimme olohuoneessa. Vilkaisin makuuhuoneeseen, Suomen ensimmäisen junaonnettomuuden kuva oli paikallaan sängyn yläpuolella. Miehet seisoivat veturin ympärillä hajareisin ja kädet uumillaan. He tuijottivat kuin eivät saisi näystä kyllikseen.

Panaman kanava

1985, Upinniemi

PANAMAN KANAVA

Tupakaveri kertoi Panaman kanavasta. Hän sanoi, että tuntui ihmeelliseltä saapua valtamereltä ja seistä rahtilaivan kannella, kun viidakko äänteli pään molemmin puolin: ”Uiii uiii, kriii.” Perillä Los Angelesissa hän oli käynyt ruokakaupassa. Aurinko porotti ja sataman suuri asfalttikenttä väreili. Konttipinon takaa lähti tulemaan iso musta mies. Hän arvioi ehtisikö hän juosta laivaan. Hän käveli ja puristi ruokakassia sylissään. Mies tuli kohdalle. ”You better hold it up”, se sanoi. Los Angelesin sataman musta mies on varmasti unohtanut tapauksen, mutta minä ajattelen häntä joskus. Hän on minun mielessäni niin kuin nähtävyyksien edessä joskus huomaa, että päätyi hahmoksi japanilaiseen valokuva-albumiin tai amerikkalaiseen kotivideoon. Panamassa Panaman kanavaan saapuu joka päivä aluksia. Viidakko ääntelee siellä joka päivä.

Hotelli Seurahuone

1985, Helsinki

HOTELLI SEURAHUONE

Iltalomalla matkustin Helsinkiin. Äiti asui hotelli Seurahuoneessa. Kä...