Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Petri Tamminen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2006 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25662-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Antero Warelius: Enon opetuksia luonnon asioista 1845–1856

Aikoissasi järjelliseksi mieheksi pitää jättämäsi turhat ämmäin taikaukset ja epäuskot, jotka eiwät sowi selkiän järjen kanssa yhteen.

Täydellisyydestä sopii sanoa että kukin olento on täydellinen, koska se on semmoinen kuin sen pitääkin oleman. Esimerkiksi: tadikko on siassansa täydellinen, koska se hywin tekee temppunsa tunkiota kaiwettaessa, niinkuin kellokin, koska se tarkasti osottaa ajan kulumisen; waikka toinen näistä on aiwan yksi-toikkoinen, toinen warsin konstelias.

Tämän maailman matkalla on useinkin huomattawa todeksi lause: »toista sinä tahdot, toista sinun pitää.»

Antero Warelius:
Enon opetuksia luonnon asioista, 1845–1856.

I
Heinäkuu
1981

1

Eno irrotti Turun Sanomista arkit ja leikkasi ne kaistaleiksi. Kaistaleet hän liimasi reunoista yhteen. Hän sai liimata ne kaikki ennen kuin hahmotin muodon. Mentiin peräkkäin pihalle. Eno haki kaasupullon navetan päädystä, kohautti pilliin liekin ja sääti sen siniseksi. Varovasti hän vei liekin pallon suuaukon alle. Lämmin ilma täytti pallon, paperi pullistui ja keveni käsissäni. Päästin irti. Pallo lähti epäröiden kohoamaan. Se lensi. Eno kurotti perään niin korkealle kuin ylettyi mutta horjahti, kuului humahdus, kun paperi roihahti liekkiin. Pallon läpi näkyi hetken taivas, sitten mustat painottoman näköiset hiutaleet leijailivat ruohoon. Ne jäivät ruohonkorsien varaan kaikkialle ympärillemme. Eno polki niitä maahan ja katsoi minua pahoittelevan ja innostuneen näköisenä. Minä vilkuilin ikkunoihin.

Sisällä tuvassa ei ollut ketään. Miehet konttasivat salin lattialla. Tädit istuivat sohvalla ja odottivat lähetyksen alkua. Seija meni rätteineen ja ämpäreineen kamariin niin kuin joka päivä ja tuli pian takaisin ja sanoi, että isoisä haluaa nähdä arkkunsa.

Isoisä oli palautettu sairaalasta juhannuksena. Hän makasi kamarissa keltaisena ja pöhöttyneenä ja huuteli sieltä painuneella äänellä, mitä hän milloinkin tarvitsi ja että hänen asiansa eivät olleet nyt kunnossa. Muuten kesä oli tavallinen, tädit lukivat lehtiä ja miehet heittivät tikkaa ja minä kävin enon kanssa rantapellon takana uimassa. Kai me uskoimme, että kuolema olisi isoisälle helpotus. Ja meille kaikille. Varsinkin meille.

Mutta nyt miehet keskeyttivät videonauhurin tutkimisen ja sen johtojen liittämisen ja tuijottivat kaikki Seijaa. Naisetkin tuijottivat.

– Ei tule kuuloonkaan, Pirkko sanoi.

– Ja minkä takia ei, Seija kysyi.

– Koska se hourailee.

– Juu ei me tänne mitään arkkua tuoda.

– Miksei?

– No herranjumala ei tämän tason asioita hoideta näin vaikka yks sekaisin onkin.

– Kai sekin ton verran saa toivoa.

– Juopon hölinöitä.

– Juomiset ei liity tähän.

– Hauta sillä on kohdalla kuitenkin.

– Sitä varten arkkuja myydään.

– Hautaustoimistot hoitaa nämä asiat.

– Tajutkaa nyt että se hourailee. Ei se itsekään mitään arkkua halua nähdä.

– Hoitaa ne hautaan mutta ei niille tässä vaiheessa ruveta maksamaan. Kulkee se ominkin voimin yksi arkku.

– Ja se lojuu täällä ja isä elää vielä vuoden. Kaljaa se siinä säilyttää.

– Ettes häpiä.

– Hyvä jos viikon elää, luulis sinunkin sen ymmärtävän.

– Ei tarvitse puhua noin.

– No miten tästä puhutaan?

– Millä sinä sen muka toisit, ison arkun.

– Mahtuuhan se Taunon Pösöön.

– Saa lainata.

– Tämmöstä pelleilyä.

– Kuinka vaan hullummaksi menee.

– Tietysti se edullisin olisi.

– Ja varmin.

– Mistä te semmosen ostatte, tajuatteko te ollenkaan että se pitää Turusta asti hakea.

– Siellähän ne ilmottaa lehdessä, kuolinilmoitusten perässä.

– Mekö täällä arkun kanssa elellään loma, höpö höpö. Ja missä sitä säilytetään, se on silmissä koko ajan. Ei kiitos.

– Arkustako se on kiinni sinun lomasi.

– Minä sanon että sinun lomastasi tässä on nyt harvinaisen vähän kysymys.

– Puhu sinä kun vietät täällä kaiket kesät ja haaveilet käsi poskella.

– Kuule ja ruokin sinunkin kakarat jotka täällä pesii.

– No nyt.

– Minä olen kuule äidille aina ruokarahat lähettänyt.

– Nämä luulee että minä olen täällä kun joku palvelija jolla ei muuta hommaa olekaan kun hyysätä.

– Kuultiin.

– Siitäkö tässä nyt olikin kysymys.

– Ei vaan siitä että isä haluaa nähdä arkun.

– Saattaa olla että en ole täällä enää ens kesänä palvelemassa.

– Ihan muista asioista tässä näköjään puhutaan.

– Kyllä minä vien kakarani pois jos se siitä on kiinni.

– Se on kuulkaa isän elämiset nyt päivistä kiinni.

– Minä luulin että tämän tason asiat hoidetaan vähän fiksummin.

– Sä sanoit sen jo.

– Saat olla varma ettei tarvitse enää meitä hyysätä.

– Tulikin kaunis päivä.

– Rouvat voi maata pihalla ja lukea naistenlehtiä jos ei isän asiat kiinnosta.

– Ja onko ne sua kiinnostanut, mikään muu mielessä kun viina ja perämoottorit. Hyvää vauhtia isäs jäljillä.

– Mikäs vika perämoottoreissa on?

– Sanonko suoraan, sinustakin hyvää vauhtia juoppo tulossa.

– Ei ollut tarpeellista.

Isoäiti nousi ja meni tupaan.

– Onko nyt hyvä mieli, Pirkko sanoi.

– Missäs lehti on? isoäiti kuului kysyvän tuvassa.

Isän ja äidin olin nähnyt riitelevän monta kertaa. Täditkin olivat huutaneet juhannusriitoja ja jouluriitoja ja sen öisen riidan, kun eno leipoi kakun ja kusi makuukamarin ikkunasta. Mutta ne riidat olivat ikään kuin näyteltyjä. Ne eivät rikkoneet sitä vakaumusta, että meillä on leiri ja että meidän leirimme pysyy.

Tämä riita oli erilainen. Tädit puhuivat toistensa päälle ja miestensä ja enon ja isoäidin päälle. Sukulaiset menivät pitkin taloa, toiset olivat oikeassa ja toiset väärässä ja minun piti valita puoleni, puolustaa yksiä ja kääntyä toisia vastaan.

Tajusin että minustakin oli riidassa puhuttu. Huomasin oman pitkäksi venähtäneen ruumiini. Huomasin kaikki ne lapselliset asiat, joita olin ihan äsken tehnyt.

Isoäiti meni lipastolle ja veti sieltä ruskean kirjekuoren. Hän ojensi sen enolle. Tauno helisytteli farmarinsa avaimia ja lupasi lähteä näyttämään kuinka diisseli pelaa.

Kuistilla sain kuiskattua asiani enolle. Eno nyökkäsi. Ilostuin siitä niin, että tunsin lähteväni ihan tavalliselle ajelulle.

Vasta kun farmari kääntyi tielle ja eno ajoi arkisia peltoaukeita kohti kirkonkylää, aloin katua. Tuntui että olin aivan väärässä paikassa, että talolla tapahtui ikäviä asioita, joita minun olisi pitänyt olla sovittelemassa. Ajettiin puhumattomina.

2

Kun ihmiset kertovat riidoista, joihin he ovat joutuneet, he muistelevat vastapuolen puheita ikävästi naristen. Omat sanomisensa he esittävät lempeällä, enkelimäisellä äänellä. Tässä riidassa kaikkien äänet olivat ikäviä ja kaikkien ilmeet ilkeitä. Istuin Pösön etupenkillä enon vieressä ja muistelin näitä ilmeitä.

Eno ajoi vakavana. Hänellä oli itsellään Fiat kuussatanen, jonka kyydissä olin päässyt vieraille pihoille, jossa ihmiset juttelivat minulle, ja kodikkaille bensa-asemille, jossa eno tarjosi minulle Jaffaa, ja pienille omituisille grilleille, jossa pieni omituinen myyjä availi maitopurkkeja ja hoki: »Samaa tavaraa.» Kun sellaisen reissun jälkeen istuimme kotona ruokapöydässä ja eno kaatoi maitoa lasiin, hän vilkaisi minua pöydän yli ja lausui kohtalokkaalla äänellä: »Samaa tavaraa.» Sellaisiin paikkoihin enon Fiatilla pääsi, mutta nyt hän ajoi Taunon farmaria ja näytti ihan erilaiselta.

Kun myöhemmin ajattelin asiaa, minusta tuntui että eno oli surullinen. Kai hän tajusi, että hänen isänsä kuolee. Se oli varmasti iso ajatus.

Kun isoisä sitten kuoli, kaikki hajosi, vaikka hän ei ollut pitänyt koossa mitään. Se oli merkillistä. Enokin itki. Kun hautajaisten jälkeen kysyin häneltä, miksi hän itki, hän katsoi minua ihmeissään.

– Minulta on isä kuollut.

Mutta farmarin etupenkillä enon vieressä istuessani en tiennyt, mitä hän ajatteli. Katselin hänen käsiään ratin kehällä ja yritin ajatella, että hän oli niin kuin minäkin mutta vanhempi. Muistelin hänen vinttikamariaan ja yksinäistä sänkyään ja pennipulloja ja lankaan pujotettuja Fazerin parhaita, hänen kavereitaan, Myrskyn Mikkoa, joka opetti minut sanomaan: »Luoja loi lumen, luoja loi lumenluojan, luojan luoman lumen loi luojan luoma lumenluoja» ja Maskun Saria, joka pyysi minua pussaamaan ja työnsi kielen kuin mateen huuliensa välistä niin että selkärangassani värähti ja mahassa ja alempana. Muistelin kuinka eno kampasi lauantai-iltaisin tukkansa ja kuinka isoäiti antoi hänelle kaksi kymmenen markan seteliä ja kuinka eno seuraavana aamuna nukkui solmuvärjätyissä lakanoissaan ja aurinko paistoi virttyneiden verhojen läpi eikä häntä saanut mennä herättämään. Muistelin sitä kaikkea ja tajusin, että en ollut niin kuin eno.

Isolla tiellä eno kääntyi väärään suuntaan. En sanonut siihen mitään, annoin auton mennä.

3

Ajettiin Valinnan pihaan. Eno jätti auton käymään ja veivasi ikkunan auki. Myymälän suuresta lasista näin, että Myrsky huomasi meidät. Se kiersi kassan ja ilmestyi ovelle. Puukengät rahisivat soralla, kun se laahusti auton viereen. Se...