Kansi

Etusivu

Anja Angel

Joka tiikerillä ratsastaa

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38614-9

© Anja Angel 2010

Ensimmäinen painos ilmestyi 1996

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

OMISTETTU METILLE

JA NIILLE JOTKA KUOLIVAT.

SYLVIALLE:

ETTÄ HÄN MUISTAISI.

1

Se joka ratsastaa tiikerillä,

ei uskalla astua ratsunsa selästä.

Kiinalainen sananlasku

Oi pieni ja suloinen

Olet pieni joka paikasta

Olet suuri vain yöllä

ja päivällä sinusta tulee taas pieni.

Tuntemattoman kambodhzalaisen laulu rakastetulleen

1.

1963

Tulvaveteen hukkuneen turvonneen rotan tähden tutustuin Doraan. Dora ei suinkaan ollut niitä ihmisiä, jotka tulevat käsi ojossa toivottamaan tervetulleeksi maahan saapuneen muukalaisen. Ei, hän vaali omaa rauhaansa.

Dora käsitti asian laajasti. Ihmiset, alkuasukkaat ja eläimet Dora piti etäällä itsestään suuripiirteisesti huiskaisten. Vaikeampaa jo oli pitää loitolla aikakausi, johon hän omaksi harmikseen oli syntynyt, ja tämä pieni kaakkoisaasialainen maa, jonne kohtalo oli hänet heittänyt.

– Missä sinä haluaisit olla? kysyin Doralta sitten kun uskalsin.

Dora kilisytti sulavia jääpaloja lasissaan, rypisti nypittyjä kulmakarvojaan ja silitti luonnonsilkin puoliksi peittämää reittään. En ollut vielä kenelläkään nähnyt yhtä lyhythelmaista leninkiä ja hän huomasi minun tuijottavan.

– Vuosisadan alun Pariisissa. Tarkemmin sanottuna 10-luvulla. Oikeastaan minä olen siellä juuri nyt, Dora sanoi.

Hän käytti ääntään säästeliäästi. Ääni kehräsi matalana ja helähti yllättäen kuin olisi kuunnellut cembaloa soitettavan. Vaikutti siltä, että hän tiesi itsekin miltä se kuulosti ja oli varta vasten harjoitellut jäljittelemättömän tyylin, mutta teennäiseltä se ei silti tuntunut.

Kuuma kostea ilma lojui kaiken olemaan tuomitun yllä. Sadekautta oli jatkunut jo pitkään ja maa huurusi myrkyllisesti. Vain Dora oli viileä. Viileä ja valkoinen.

Olin kahlannut Doran luokse turvaan. Hänen talonsa sijaitsi kauempana joesta ja oli paremmin varustettu kuin meidän paalujen varassa natiseva talomme. Pelkäsin, että tulva riuhtaisisi paalut talon alta kuin mitättömät juuret ja veisi kodin mennessään. Mutta se rotta, se sai minut tekemään päätöksen. Annoin kauhulle vallan ja pakenin suin päin.

Kerroin rotasta Doralle. Kuvasin käsiäni levitellen sen suhteettoman suurta ruumista, ruumistakin pitempää häntää, paisunutta vatsaa ja valtavia korvia.

– Usko pois, sen korvat oli höröllä ikään kuin se vielä kuuntelisi jotakin valuessaan siinä suoraan alapuolellani kalju häntä kiemurrellen, silmät auki ja hampaat irvessä.

Dora liikautti välinpitämättömästi harteitaan. – Minä en näe sellaisia. Minä en ole käynyt ulkona ainakaan kuukauteen. Minä vihaan tätä maata, kuumuutta, sivistymättömiä ihmisiä, tropiikkia, aurinkoa ylipäätään.

Dora näki, että halusin kysyä, miksi hän sitten oli täällä. Hän väisti ja vinkkasi valkoiseen takkiin pukeutuneelle boylleen. Olin ollut maassa jo tarpeeksi kauan, että ymmärsin boyn olevan vietnamilainen. Hänen olemuksensa oli häivytetty kuin hän ei olisi lainkaan läsnä. Sitä paitsi ranskalaiset olivat valistaneet minua heti saavuttuani: vain vietnamilaisia kannattaa palkata palvelijoiksi. Kambodzhalaiset ovat laiskoja, kömpelöitä tomppeleita. Eivät tajua valkoisen ihmisen tarpeita, he sanoivat.

Minulla oli kambodzhalainen naispalvelija, tiba, ihan vain vastaansanomisen riemusta. Mutta en minä Doralle hänestä puhunut.

Tuoreita jäitä helisevä ginilasi kädessäni katsoin Doraan. Hän oli lumoava. Hän oli kaikkea sitä mitä minä en ollut: siroluinen, tummatukkainen, pienikokoinen. Hän toi mieleeni kameekorun, jonka menneiden aikojen jalokiviseppä oli kärsivällisesti, silmiään ja vaivojaan säästämättä kaivertanut norsunluuhun. Luulen, että ihastuin häneen juuri sillä hetkellä.

Doran herkkäpiirteinen suu suipistui. – Minä olen kuullut sinusta. Vaikka minä en käykään missään, minä kuulen kaikenlaista. Sinä olet pohjoismaalainen. Sinä voisit kääriytyä lumeen ja nauttia. Kuitenkin olet täällä. Kärsit kuten minä.

Katselin paljaita polviani. Ne näyttivät tavallistakin isommilta. Pudistin päätäni. Olohuoneen seinät ahdistivat.

– Tahdotko katsella ympärillesi? Dora sanoi ja nousi keveänä nojatuolistaan. Vasta nyt huomasin, että olohuone oli maalattu mustaksi. Dora vei minut kirjastoonsa. Se oli ilmastoitu ja äkkinäinen kylmyys sai minut värähtämään. Myös tämä huone oli kauttaaltaan musta, vaikka sitä ei heti huomannut lattiasta kattoon ulottuvalta kirjahyllyltä.

– Musta ympäristö auttaa, hän sanoi, kun pysyttelin vaiti.

Huone oli kolkko kuin bibliofiilin krypta. Tropiikin ainainen sirkutus, kihinä ja kuhina oli teljetty sen seinien ulkopuolelle. Ikkunaluukkujen välistä siilautuva valo leikkasi Doran kasvot viipaleiksi. Tummia ja vaaleita vaakasuoria tasoja.

Doran ohuet kulmakarvat nousivat ja hän katsoi minua ensimmäistä kertaa kuin näkisi. Silmät olivat munanmuotoiset ja miltei ripsettömät.

– Sinä et utele. Minä pidän siitä. Musta ei ole väri, musta ei ole mitään, musta ei muistuta minua mistään missä olen.

Dora ravisteli kärsimättömästi päätään niin että lyhyeksi leikatut hiukset tanssivat ja vaihtoivat väriä oudossa puolihämärässä. – Minähän sanoin, että olen parhaillani 1910-luvun Pariisissa, etkö ymmärrä?

Sanoin ymmärtäväni, vaikka en ymmärtänyt yhtään mitään. Vasta myöhemmin joku – se taisi olla hänen aviomiehensä Max – kertoi Doran lukevan… ei lukevan, vaan olevan Kadonnutta aikaa etsimässä. Ensi tapaamisemme aikoina Dora oli kolmannessa osassa. Marcel Proust hallitsi hänen elämäänsä vielä monta viikkoa ja monta sataa sivua.

Silloin en tietenkään vielä tiennyt, että Doran elämään tulisi uusi kausi ja uusi mies: Scott Fitzgerald ja Kultahattu. Ja että Dorasta tulisi Zelda pitkine liehureunaisine hameineen, röyhelöisine organdipukuineen ja olkihattuineen, ja että hän ajaisi avoautossaan samppanjalasi kädessä ja nauraisi piittaamattomasti päivänvalolle.

Illalla kerroin Dorasta miehelleni Janille. – Hän on kerta kaikkiaan upea, toistelin, vaikka tiesin että ajankohta oli huonosti valittu. Töistä palatessaan Jan oli äreä ja nälkäinen.

– Miten sinä hänet tapasit? Ethän sinä ole halunnut nähdä täkäläisiä ranskalaisia sitten ensi viikkojen, Jan kysyi riisuessaan hiestä märkää kauluspaitaansa.

– Hän on erilainen, huomasin puolustavani Doraa. – Hän ei muistuta lainkaan näitä omahyväisiä rasistisia paskiaisia, joita täällä vilisee muka opettamassa kambodzhalaisille sivistystä, siis omia pikkuporvarillisia hyveitään ja…

– Sinähän ihan kiihdyt, Jan keskeytti ja katsoi minua yllättyneenä kengät kädessä.

– Ei ihme, sanoin hakiessani hänelle varvastossut. – On kamalaa kuullakin niitten ennakkoluuloisia puheita. Mieluummin minä makaan verkkokeinussa meidän kuistilla ja lasken gekkoja katossa kuin käyn seurustelemassa lasi kädessä muitten rouvien kanssa.

– Eikö Dora sitten ole kotirouva? Ja miten sinä ylipäätään tulit menneeksi sinne?

Minua nolotti kertoa rotasta ja punaisena vellovasta lietteestä, jossa se oli kieppunut pulleine vatsoineen ja viiksikarvoineen. Jan oli järkevä ja tiesi, että täkäläiset olivat tottuneet rakentamaan paalutalonsa kestämään jokavuotiset tulvat, jotka tulivat yhtä säännöllisesti kuin pitkä kuiva kausi.

– No, minä olin saanut dekkarini loppuun ja olin ikävystynyt. Päätin pistäytyä kylässä, onhan hän sentään lähin naapurimme, sanoin ja tajusin asettautuneeni jälleen puolustuskannalle. Se ärsytti minua jatkamaan.

– Hyvä sinun on puhua. Käyt töissä sillä aikaa kun minä mätänen torakoiden ja liskojen ja muurahaisten ja ties minkälaisten pikku otusten armoilla. Ja jokainen päivä on samanlainen. Joka ikinen aamu aurinko toljottaa tuon kapokkipuun korkeudella, kun sinä lähdet ja sitten alkaa sade. Minä en tarvitse edes kelloa tietääkseni ajan.

Jan katsoi minua alakuloisena ja huokaisi. – Ja sinä olit niin innoissasi, kun päätimme tulla tänne. Se oli demokraattinen päätös.

Kyllä minä sen muistin. Muistin jopa sen hyytävän talvipäivän Pariisissa, jolloin riitelimme taloutemme ainoista sormikkaista, niin rahattomia me olimme, ja lähdimme käsinepari jaettuna toinen käsi takin taskussa opiskelijakortteliin kuuntelemaan esitelmiä Kaakkois-Aasiasta.

Päätin vaihtaa puheenaihetta. – Doralla on vaikka kuinka paljon kirjoja. Kai hän antaisi lainaan. Yksi oli avattuna, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Hän kiehtoo minua, sanoin innokkaana.

– Dora vai Proust? Jos se on Proust, niin kai sinä kerroit Dorallesi, että mielilukemisesi on dekkarikirjailija James Hadley Chase.

Näki, että Jan oli vihainen äskeisestä purkauksestani. Hän sentään raatoi otsa hiessä – ja täällä se totisesti oli konkreettista – joka päivä tilastotieteensä parissa ja kotona odotti ikävystynyt, nalkuttava eukko.

– Älä viitsi, otetaan lasilliset, sanoin lepytellen. – Ilta on taas niin kaunis.

Jan kävi hakemassa viskipullon. Olohuoneen kattotuuletin piiskasi voimattomana ilmaa kuin vanha potkurikone, mutta päivän satumaisin hetki teki jo tuloaan. Hetken taivas leimuaisi purppuraa ja tulta ja violettia ja aavistuksenomainen tuulenhenkäys kuivattaisi hien. Juuri sillä hetkellä jasmiinit alkaisivat tuoksua.

Nojailimme kuistin kaiteeseen ja odotimme. Talon takaosassa tibamme Met kalisutteli vaimeasti astioita. Arvelin, että tänään saisimme taas ranskalaisia perunoita ja pihviä. Jostain syystä Met kuvitteli, että kaikki ulkomaalaiset rakastavat juuri sitä ruokalajia, mutta en ollut vielä raaskinut oikaista häntä. Sen aika tulisi my...