Kansi
Etusivu
MOOSES MENTULA
MUSTA TIMANTTI
NOVELLEJA
Werner Söderström Osakeyhtiö
Helsinki
Tekijänoikeudet
ISBN 978-951-0-38617-0
© Mooses Mentula 2011
Versio 1.0
Werner Söderström Osakeyhtiö 2011
Alkusanat
Outille, Elmiinalle ja Ohtolle.
Kiitos Kari ja Juhani.
”Talk to me mama, what’s this all about?”
Bob Stroger
I
Muutto
MUUTTO
Antti painoi kaasupoljinta, Nissan Sunny kiihtyi sataanviiteenkymmeneen kilometriin tunnissa. Ristiriitaisille ajatuksille ei jäänyt sijaa, oli keskityttävä pitämään auto valkeiden viivojen välissä. Se tuntui hyvältä Antista, mutta ei autosta; moottori vonkui, rattia tärisytti ja kojelautaan kiinnitetyn lehmämaskotin pää nakutti tikkana ylös alas. Sen puolesta kävi vähän sääliksi.
Viime aikoina oli tutissut myös Antti. Kansanopistovuosi ei mennyt putkeen – tai nimenomaan siihen se meni: baari-illat seurasivat toisiaan ja muuttuivat opintolainan huvettua kiljun kiskomiseksi asuntolahuoneessa. Keväällä Antti ryhdistäytyi, jotta sai lehti- ja radiotyön opinnot valmiiksi.
Vuoden ehdottomasti merkittävin suoritus oli kuitenkin tehty jo aiemmin. Kun muut tulevat toimittajat lauloivat juhlasalissa kuumasta kesästä, Antti soitti kellarin yleisöpuhelimesta Hyvinkään sairaalan synnytysosastolle.
Janita makasi peiton alla. Sulkeutui välillä vessaan partakoneenterän kanssa. Tuli itkien ulos vasta, kun Antti oli iskenyt oveen reiän. Aborttiaika järjestyi kolmen viikon päähän. Janita hommasi asunnon Helsingistä ja vaati, että Antti muuttaisi sinne. Muuten hän ei tappaisi pelkkää sikiötä, vaan myös itsensä.
– Perkele! Antti huusi.
Mutkan takaa vyöryi tukkirekka. Antti oli lähtenyt ohittamaan perävaunullista traktoria mutkassa. Antista tuntui, että hän ehti tuijottaa keulaan kiinnitettyä michelin-miestä kauan, vaikka kyse oli sekunnin osista. Rengasvatsainen mies hymyili. Antti veti niin kiinni traktoriin kuin uskalsi. Jos osuisi, kimpoaisi suoraan tonnikeijun renkaisiin, ehtisi ehkä tajuta rusauksen. Silmät puristuivat kiinni, korvissa kuului sydämen jumputus ja sen läpi rekan humahdus, ilmavirta heivautti, rekan torvi soi.
Antti pysäytti bussipysäkille. Massey Ferguson kolisteli ohi, ja kuski huusi ikkunasta saatanaa. Antti nojasi pään rattiin, hikipisaroita valui poskilla. Saattoivat ne olla kyyneleitäkin. Maanviljelijä hyppäsi kopista ja käveli kohti. Miehen parta kasvoi tuppaina kulmikkaissa leukapielissä, niitto oli tehty huolimattomasti, päässä oli öljyinen rehufirman lippis.
– Anteeksi, Antti aloitti.
Kieli liikkui kankeasti, pyörrytti. Joutui ottamaan tukea ovesta, että pystyi istumaan. Pää veti kohti jalkatilaa.
– Täyessä kännissä! mies huusi.
– En… tuota.
– Elä sössötä! Soitan poliisit. Meinasit tappaa törkyratti.
Antti pysyi pysäkillä. Hän söi äidin tekemiä eväsleipiä ja joi termoksesta hunajateetä. Hengitys alkoi tasaantua, mutta kädet vapisivat vielä. Poliisia ei onneksi kuulunut.
Kun vapina hellitti, Antti käynnisti auton. Hän aikoi ajaa loppumatkan pikkuteillä. Ajoi niin hitaasti kuin kehtasi. Toivoi, että taival jatkuisi ikuisesti. Tien varren pelloilla makasi märehtiviä lehmiä. Ne tuijottivat laiskoina autoa. Pitkillä talottomilla taipaleilla oli aina joku kävelijä keskellä ei-mitään. Kulki pientareella muovipussi kädessä. Minne oli menossa? Mistä tulossa? Oliko ihminen vai maalaismaiseman kuvitusta? Mitä oli pussissa? Jos pysähtyisi kysymään, näky varmasti katoaisi kuin kangastus.
Muuttopäivän aamuna isä oli tullut Antin huoneeseen.
– Olisit mennyt sinne armeijaan. Vanhempana se on paskamaista. Mutta tee vain äenpäin, miten vain vaikeammaksi haluat.
Se näytti pieneltä ja avuttomalta. Olisi halunnut pakottaa, mutta tiesi, ettei pysty. Aiemmin isä sanoi aina, että se päättää jolla on isompi nyrkki. Sitten painettiin nyrkit vastakkain ja verrattiin, naurettiin. Enää ei ollut verrattu aikoihin.
– Minä oon ratkasun tehnyt. Kyllä sitä sotaleikkeihin ehtii, Antti sanoi.
Isä painoi oven vastahakoisesti kiinni.
Autossa oli petollisen hyvä olla. Sinne eivät mahtuneet Janita tai Hyvinkään sairaala. Kopissa olivat Antti ja Ile Jokisen pehmeä ääni: ”Nelostiellä on liikenne poikki Viitasaarella Iso-Ahon kohdalla onnettomuuden raivaustöiden takia.” Samettikurkku pystyi rauhoittamaan, vaikka aiheena olivat liikenneonnettomuudet.
Suomi on pitkä maa, mutta ei loputon. Tienvarren männyt muuttuivat kuusiksi. Kuuset kasvoivat lyhtypylväitä korkeammiksi. Vilkas liikenne turvotti tiet. Ensin kaistat levenivät ja sitten ne lisääntyivät. Peltojen sijaan teiden varsilla oli ostoskeskusten parkkipaikkoja ja autokauppojen peltimeriä. Finnairin kone humisi tien päältä. Antista tuntui, että pyörät ottavat kohta kattoon kiinni. Kaasujalka painautui kohti pohjaa, jotta ehtisi pois alta. KehäI:ltä sojotti viitta Kivikkoon. Siellä se odottaisi. Antti käänsi parkkipaikalle. Parakkimaisessa talossa oli vaaleansiniset teräsparvekkeet. Yhdellä niistä seisoi Janita. Se vilkutti.
– Tulithan sä lopulta. Mulla on ollut niin ikävä! Janita sanoi.
Se halasi ja painoi pään rintaa vasten. Antin paita alkoi kastua.
– Pelkäsin jo ettet sä tuukaan. Mä oisin kuollu.
Sen silmät olivat kirkkaat ja kosteat kuin kulkukissan pennulla. Tuijottivat tiukasti ja anoen. Antti tiesi, ettei saisi kiintyä, mutta vaihtoehtoa ei jätetty. Janita oli vaihtanut nenänpielessä olleen renkaan turkoosinsiniseen nappikoruun. Se sopi sille paremmin. Punaiset hiukset tuoksuivat hennalta. Antti muisti taas, miksi oli alun perin ihastunut.
– Mihin minä nyt oisin jäänyt.
Antti kaappasi Janitan syliin. Sen itku muuttui nauruksi.
– Eikös sitä ole tapana, että mies kantaa naisen kynnyksen yli.
Antti lähti hoipertelemaan Janita sylissä kohti opiskelija-asuntosäätiön asuntoa. Tyttö ei painanut paljon, mutta taakka tuntui raskaalta.
Janita oli koputtanut Antin oveen heti ensimmäisenä yönä kansanopiston asuntolassa. Sillä oli päällään liian pieni nallepyjama ja jaloissa villasukat. Aikuisen vartaloon piiloutunut pikkutyttö kysyi, saiko tulla viereen ja pyysi pitämään huolta. Tuijotti silmiin, että ota ja rutista. Kertoi, että koti-ikävä vaivasi. Antti otti varpusen hoiviinsa, selvitti mitä se söi ja mistä piti rapsuttaa.
Janita osasi olla suloinen. Harmi vain, että myöhemmin se halusi olla sitä vain harvoin. Sai raivokohtauksia. Löi ja puri. Saattoi pyytää Anttia lyömään itseään, että voisi rauhoittua. Antti oppi iskemään tarvittaessa reiteen. Siellä isku tuntui jomovasti, mutta mustelma ei herättänyt huomiota. Aluksi lyöminen tuntui Antista pahalta, mutta hän ajatteli, että vedestä pelastettaviakin täytyi iskeä, jos ne yrittivät shokissa vetää pelastajansa pinnan alle. Iskun jälkeen Janita itki katkerasti, tunki syliin ja kerjäsi sääliä.
Se ei selvinnyt ilman huolehtijaa. Antti hoivasi niin hyvin, että osa hänestä upposi Janitan sisälle. Se olisi nyt pakko saada sieltä pois – Janitan tulevaisuuden takia. Vierailu Hyvinkäällä olisi huolenpitoa.
– Mulla on sulle yllätys, Janita sanoi.
Se avasi oven. Avaimenperässä roikkui smurffi, se joka antoi räjähtäviä lahjoja ja nauroi päälle. Porraskäytävään luikahti kellanruskea karvapallo, juoksi Antin jalkoihin ja maukui kimeästi.
– Se on sulle.
– Minulle? Älä nyt viiti. Kuka sitä aikoo hoitaa? Entä kun ollaan poissa. En mitään kissavahteja hommaa.
– Hetikö sä alotat. Vittu sen jälkeen, mitä oot mulle tehny.
Janita nappasi pentua niskasta ja roikotti porraskuilussa. Sen käsi tärisi. Silmät tuijottivat kuin hätääntyneellä lapsella. Kissa piti ininää, nosteli tassujaan kohti kättä.
– Elä nyt perkele! Antti huusi.
Janita ei sanonut mitään. Käsi tärisi yhä enemmän. Sitten se heitti kissan Antin syliin, juoksi sisään ja rämäytti oven. Antti kilisytti ovikelloa, kunnes naapuriovi aukesi.
– Et taida olla tervetullut. Voit häipyä. Meillä on vauva nukkumassa, boksereihin pukeutunut mies sanoi.
Karvainen maha pömpötti resorin päällä, ja alushousujen takapuolessa luki namu. Antti istui kylmälle laattalattialle. Kissa pyörähti kerälle syliin. Se nuoli karhealla, vaaleanpunaisella kielellään kämmenselkää. Alkoi kehrätä.
Äiti ja isä olivat seisseet autotallin edustalla. Isä piti kättä äidin ympärillä, kuin olisi lähettämässä poikaansa sotaan. Äiti yritti hymyillä, mutta pinnistely paistoi läpi. Väinöksi ristitty puolikesy varis istui autotallin seinustaan kiinnitetyn koripallokorin renkaalla. Se tuijotti syyttävästi, päästi jopa kovan vaakkaisun. Mitä, jos vain avaisi oven ja kävelisi takaisin kotiin? Noin vain, mitään selittelemättä. Kääntäisi kelloa vuodella taaksepäin. Voisi tehdä Kuhmolaisessa avustajan töitä ja mennä Kainuun Prikaatiin seuraavassa saapumiserässä.
– Aja varovasti. Soitathan heti, kun olet perillä, äiti sanoi.
Antti ainoastaan nyökkäsi. Värisevä ääni olisi paljastanut liikaa. Hän käänsi virta-avainta. Pihatie jatkui ja jatkui.
– Herää. Ootte niin lutusia siinä, Janita sanoi.
Se oli tullut Nissaniin, jossa Antti oli viettänyt yön. Tuulilasin läpi paistanut aamuaurinko oli kuivattanut kielen kiinni kitalakeen, suussa maistui hapansilakka. Kissa istui hartialla ja puski otsaansa poskeen.
– Älä sano mitään, jooko? Otetaan uusi alku, Janita sanoi.
Antti ei jaksanut riidellä. Ei ollut tarvetta. Hänen olisi vain kestettävä täällä aikansa. Kun abortti olisi tehty ja Janita päässyt siitä yli, hän lähtisi. Tehtävä olisi silloin suoritettu, mission completed. Vääjäämättömän pitkittäminen tekisi hallaa molemmille. Nyt häntä kuitenkin tarvittiin.
– Joko olet antanut sille nimen?
– Mille?
– Kissalle, spede.
– No, ei se nyt Spede ole. Tai voisi ollakin.
– Varsinainen vitsimies. Tule kahville. Faija tulee kohta. Lähdetään ostamaan huonekaluja.
Pihasta kuului tööttäys. Janitan isä, Matti, istui autossa ja odotti.
– Meillä ei oo rahaa mihinkään, Antti sanoi.
Antti aikoi hankkia töitä muutamaksi kuukaudeksi, mutta mitään varmaa ei vielä ollut. Kun hän muutama päivä sitten soitti valokuvagalleria Laterna Magicaan, galleristi kysyi horoskooppimerkkiä. Se pyysi aikaa miettiä, kuinka neitsyt sopisi näyttelyvalvojaksi, kun galleristin merkki oli leijona.
– Ei se haittaa. Kyllä faija maksaa, Janita sanoi.
– Ei… ei se saa tänne huonekaluja ostaa. En minä elätiksi rupea!
– Säkö sitä kiellät ostamasta?
Matti oli noussut autosta ja veti tupakkaa parkkipaikalla. T-paita ei riittänyt peittämään kymmenien vuosien viikonloppuryyppäämisten kasvattamaa mahaa. Perjantai-iltaisin se istui saunan jälkeen nojatuoliin pullon kanssa ja nousi siitä vasta aamulla.
– Ana ja Jane, nuoripari! Matti sanoi.
Tuli kättelemään Anttia. Löi toisella raskaalla kädellä hartialle.
– Ollaan Janitan äidin kanssa tosi tyytyväisiä. Tyttö sai tolkun miehen.
Seuraavien tuntien aikana käytiin Sotkassa, Askossa, Jyskissä, Vepsäläisessä, Maskussa ja Suomisoffassa. Tietenkin myös Kodin Anttilassa, josta Janita ostatti parvekekalusteet.
– Minä alotin aikoinani kaiken pohjalta. Perkele pelkällä hetekalla. Teidän ei tarvi kokea samaa, Matti myhäili.
Anttia hävetti niin, että oksetti. Janitan isä oli teleasentaja. Ei se ollut mitenkään rikas. Mitähän se olisi tehnyt, jos olisi tiennyt hänen suunnitelmansa?
– Maksetaan kyllä nämä vielä takasin, Antti sanoi.
– Ja paskat te mitään maksa. Vieläkö tarvitte jotakin? Matti kysyi.
Huonekalukaupan takanurkassa oli lasten pinnasänkyjä. Janita käveli niitä kohti.
II
Musta timantti
MUSTA TIMANTTI
Kauha kolahti johonkin. Antti heijasi kaivinkonetta. Hän roikkui ohjauskepeissä koko painollaan. Kivi ei hievahtanut.
– Ei lähe. Pittää kaivaa lapioilla.
– Miltä se näyttää? Kiiltääkö? Jukka kysyi.
– Ei tiiä vielä.
Pojat kaivoivat kiven ympärille suuren kuopan. Santa kasautui reunoille valliksi. Syvemmältä nostettu hiekka oli aluksi tummaa, mutta vaaleni pian kesäkuun auringossa. Naapuripihassa häkkinsä nurkkia kiertävä ajokoira villiintyi poikien touhuista. Se alkoi ulvoa. Likaisesta häkistä tunki paskan hajua. Hiekka loppui ja vaihtui saveksi, kiven reuna oli puristuksissa männyn juurakoissa.
– Ei se niin iso ollukkaan. Vedetään pois, Antti sanoi.
Jukka laskeutui mahalleen kuopan päälle. Hän kiskoi murikkaa irti juurista. Naama tummui sinipunaiseksi, mutta kivi ei liikkunut.
– Juuret pittää katkasta. Minä haen meiän rautalapion, Antti sanoi.
Lapio löytyi rivitaloasunnon pihavaraston perältä. Terä oli sen verran jämäkkä, että sillä juuret napsahtaisivat.
Kivi oli saven peitossa. Jukka hankasi sitä hiekkalaatikon puureunukseen, jotta väri tulisi näkyviin.
– Kiiltää. Kyllä se jalokivi taitaa olla.
– Pestään letkulla.
Pojat avasivat puutarhaletkun hanan avaimella, joka roikkui kettingissä. Talonmies oli kieltänyt pojilta hanan käytön, mutta nyt oli tärkeä syy. Yleensä pojat olivat räiskyttäneet jääkylmää vettä toistensa päälle. Se kirpaisi helteisenä kesäpäivänä niin, että suusta pääsi kiljahteluja. Suihkusta tuli terävä, kun painoi letkun suuta peukalolla. Kerran Toope pyllisti ja käski ruiskuttaa. Jukka avasi hanan ja Antti painoi. Letku oli puolen metrin päässä takapuolesta. Kohta Toopen isä ilmestyi Antin ovelle kiroilemaan.
– Kato nyt! Se on kiiltävä. Tuossa on jotakin mustaa, Jukka sanoi.
– Anttii syömään! äitin huuto kuului jo kolmatta kertaa.
– Pittää nyt mennä, ettei se tuu tänne. Kumpi ottaa kiven?
Pojat päättivät ratkaista asian arpomalla. Antti tylsytti kivellä sakset ja voitti.
– Pistä kunnon jemmaan! Eläkä vaan kerro muille mittään.
Äiti oli tehnyt kalapuikkoja ja valkokastiketta. Puikot maistuivat, mutta kastikkeessa lilluvat sipulisirpit pyörivät suussa limppeinä. Antti koetti välttää niitä.
– Ota vain lisää, mutta pistä kastikettakin, äiti sanoi.
Antti pudotti perunoitten päälle vaaleaa litkua nimeksi ja palasi paikalleen hellan luota. Hänen paikkansa oli ensimmäinen käytävän puolelta. Siitä pääsi juoksemaan suoraan ovelle, jos Jukka tuli kysymään. Jostain syystä Jukka ilmestyi tuulikaappiin lähes aina ruoka-aikaan. Se ei soittanut ovikelloa, vaan astui suoraan sisään. Huusi tuulikaapista, että voipiko se Antti olla. Antti istui omalle paikalleen, vaikka nyt pöydässä ei ollut muita kuin hän ja äiti. Isä oli seminaarimatkalla, pikkuveli kummitätinsä luona Ruotsissa.
– Mitäs te Jukan kanssa touhusitte?
– Eipä ihmeellistä. Leikittiin hiekkalaatikolla.
– Ettehän te ole olleet siellä enää pitkään aikaan.
– Eikö saisi?
– No, saa, saa. Hämmästyin vain. Kuule, sinähän olet monta kertaa pyytänyt päästä Jukalle yökylään.
Antti kumartui pöydän yli äitiä kohti. Hän ei ollut yökyläilyä enää viitsinyt edes kysyä, kun äiti oli aina kieltänyt.
– Mitä jos menisit tänään? äiti kysyi.
– Entä Noora?
Vasta kysymyksensä jälkeen Antti hoksasi, ettei olisi kannattanut avata suuta. Koira-allergian takia äiti oli ennen kieltänyt.
– Aattelin, ettei nyt yksi yö voi astmaa tehdä. Mene nyt, kun niin olet toivonut.
Äiti pakkasi K-market Karpalon muovipussiin hammasharjan ja pyjaman, jossa oli vaaleanpunaisenpantterin kuvia. Ämmyäkin se tarjosi, mutta eihän 11-vuotias voi ottaa kylään unikaveria. Ämmy oli littana lehmä, jonka utareesta Antti puristi nukkuessaan ja pahan painajaisen jälkeen otti tissin suuhun.
– Sovin Riitan kanssa, että saatte kattoa Taisteluplaneetta Galaktikan.
– Mutta enhän minä ole ikinä… Jee!
– Menehän siitä nyt.
Antti sujautti kenkään piilottamansa kiven muovipussiin. Sitten hän työnsi jalkansa varvassandaaleihin. Niillä oli huono kävellä, mutta kuului jännää napsahtelua, kun pohjat läpsyivät kantapäihin.
– Anna nyt vielä kunnon hali.
Antti kiersi kätensä äitin kaulaan ja pyristeli nopeasti irti. Hän pelkäsi, että äiti muuttaisi mieltään. Poika läpsytti viereiseen rivitaloasuntoon. Välissä oli mutainen käytävä, jonka välille pojat olivat virittäneet narun. Sen yli oli hyvä pelata tennistä tai leikkiä aitajuoksijaa.
– Missä jalokivi on? Jukka kysyi.
Antti nosti yöpukumytyn Jukan sängylle ja pyöritti sen auki. Kivi kierähti pyjamahousujen sisältä päiväpeitolle. Noora hyppäsi nuuhkimaan. Häntä heilui. Se aivasti ja lähti pois.
– Minä tutkin jo tästä kirjasta, Jukka sanoi.
Pöydällä oli TOP-tietosanakirjan toinen osa. Aukeamalla oli kuvia jalokivistä.
– Katopa tuota. Eikö näytä aika samalta?
Jukan vasempaan kulmakarvaan oli iskenyt elohiiri. Se nyki niin, että poika näytti iskevän silmää. Jukka hieraisi silmäkulmaansa kämmensyrjällään ja osoitti taas kuvaa. Siinä oli kulmikkaaksi hiottu musta kivi. Väri oli juuri sama kuin heidän löytämänsä kiven pilkuissa. Jos kivi olisi hiottu kunnolla, niin… Antti veti kirjan nopeasti lähemmäksi ja luki.
– Karbonado on musta, huokoiselta hiileltä näyttävä timantti. Musta timantti on saattanut muodostua supernovaräjähdyksessä ja saapua maan pinnalle yli kilometrin kokoisena asteroidina. Avaruusalkuperään viittaa timantin vetypitoisuus. Mustia timantteja on löydetty ainoastaan Brasiliasta ja Etelä-Afrikasta.
Antti otti kiven käteensä ja nosti sen silmiensä korkeudelle. Kivi oli muuten kiiltävän harmaa, mutta siinä oli herneen kokoisia kimaltavia mustia täpliä. Ne olivat hieman koholla muusta kivestä.
– Onko suurennuslasia?
Jukka otti kirjahyllyn päältä koulun puukäsityön tunnilla tehdyn laatikon. Sen pinta oli poltettu kaasupolttimella kirjavaksi ja päällä oli lakka. Antti huomasi, että Jukka oli innostunut käryttelystä liikaa. Osa puusta oli hiilenä.
– Anna tänne se kivi, Jukka sanoi.
– Miksi? Anna suurennuslasi minulle.
– Kuka keksi koko kivien kaivamisen? Kenen kotona ollaan?
Antti ei pystynyt vastaamaan. Ainoa keino olisi ollut tappeleminen. Se olisi toiminut; hän oli isompi. Mutta sitten hän ei olisi voinut jäädä yökylään. Suoraan kiveä ei kuitenkaan voinut vain antaa. Antti heitti kiven. Se putosi Jukan käsien läpi syliin.
– Pitikö muniksille heittää!
– Piti.
Jukka alkoi tutkia kiveä suurennuslasilla. Sillä samalla, jolla keväisin poltettiin filmirullan reunaa ja salaa nurmea. Ilme oli keskittynyt. Sitkeä elohiiri väpäytti ajoittain kulmakarvaa. Äskeisestä oppineena Antti ei kysellyt, vaan otti lasin Jukan kädestä. Jukka näki Antin ilmeen eikä sanonut vastaan. Antti käänsi pöytälamppua niin, että valopylväs osui suoraan kiven pintaan. Kivessä oli kahdeksan mustaa kohtaa. Antti tähtäsi niistä suurimpaan. Sen pinta oli lohkeillut. Reunat olivat suorat. Se näytti samalta kuin kirjan musta timantti.
– Mitä ostetaan rahoilla? Jukka kysyi.
– Paljonkohan siitä saa? Miljoonan? Kyllä sillä varmasti kaksi mankimopoa ostaa, Antti sanoi.
– Niin, ja samanlaiset viritykset niihin kuin Koistisen Raisussa.
Ovelta kuului koputus. Jukka raotti päiväpeiton helmaa. Antti heitti kiven. Se pomppasi patjasta, mutta talttui peiton alle. Pulkkisen naama ilmestyi ovenrakoon, sitten seurasi koko vartalo. Sillä oli aina vaaleansiniset Jussi-kalsarit. Ne olivat löysät. Jalkoja ei vaikuttanut olevan lainkaan. Mahassa sen sijaan riitti paksuutta. Töihin se meni pappamopolla; sillä ei ollut ajokorttia.
– Poijat. Se alkasi Kalaktika.
Antti ja Jukka istuivat liian ryhdikkäinä ja keskittyneinä. Pulkkinen jäi ovelle odottamaan.
– Oliko poijilla salamyhkäisyyttä menneillään?
Se nyki roikkuvien viiksiensä oikeaa puolta ja myhäili. Sitten se painoi oven kiinni ja tepasteli sohvalle. Antti tiesi, että se otti Nyky-Postin pöydän alta.
– Ei männä. Mietitään vielä, mitä rahoilla tehdään, Antti sanoi.
– Pakko meiän on. Ne ihmettellee muuten.
Jukan äiti istui sohvan reunalla, Pulkkisen jalkopäässä. Sillä oli punaisia ja sinisiä papiljotteja. Se oli menossa aamulla töihin vaatekauppaan. Huoneessa haisi makealta rasvalta.
– Ottaako pojat köyhiä ritareita? Tuossa niitä on jo valmiina lautasella.
Pojat ryntäsivät pöydän ääreen ja Jukan äiti kiirehti auttamaan.
– Voitte ottaa ite. Teillä on Antti tietenkin kotona vähän eri tavat, mutta meillä voi syödä ihan käsin paperista.
– Saako syyä telkkarin luona? Jukka kysyi.
– No, tulkaa nyt, kun on tärkeä ohjelma.
Galaktikassa cylonit hyökkäsivät ja ihmiset joutuivat pakenemaan avaruuteen. Valoammukset tekivät tuhoa. Yhtä miestä osui suoraan mahaan. Siihen tuli reikä. Mies yritti peittää reikää käsillään ennen kuin kaatui maahan. Pulkkinen kuorsasi sohvalla. Sen mahan päällä oli Nyky-Posti. Jukan äiti tiskasi keittiössä. Noora hyppeli kahdella jalalla sohvan edessä. Se kerjäsi sillä lailla karkkeja. Niitä oli purkissa kirjahyllyssä. Lasikuvun sisällä oleva kultainen kello, jossa oli pyörivä propelli, näytti jo yli kymmentä. Antti ajatteli, että kohta pitää mennä nukkumaan. Häntä kauhistutti. Mitä, jos uni ei tulisi ja hän joutuisi makaamaan koko yön valveilla vieraassa sängyssä? Tai jos tulisi painajainen. Ei olisi Ämmyä, jonka tissiä pureskella tai äitiä, jonka viereen mennä. Muut nukkuisivat ja hän makaisi jähmettyneenä. Hän ei uskaltaisi herättää ketään. Mitä Jukkakin ajattelisi, jos pääsisi itku?
– Tuota… minusta tuntuu, että unohin ruokkia kalat.
Jukka katsoi. Se oli kummallisen näköinen.
– Niinkun, se on akvaarion hoito ollut aina minun homma.
Jukan äiti tuli keittiöstä. Sen kädet olivat vaahdossa. Sitä tippui lattiallekin.
– Mitä se Antti nyt? Kyllä ne kalat siellä yhden yön pärjää.
– Ei. Ne saattaa sairastua. Äeti ei ossaa niitä hoitaa. Minun pittää mennä kottiin.
Anttia hävetti. Hän ei halunnut herättää äitiä. Sille ei tarvitsisi välttämättä edes kertoa. Hän voisi hipsiä aikaisin aamulla ulos ja tulla sitten muka myöhemmin sisälle. Hän painoi oven kahvaa varovasti. Tuulikaapissa haisi samanlaiselta kuin autokaupan kopissa, jossa Antti oli ollut isän kanssa tekemässä kauppoja Nissanista. Kenkätelineellä oli oudot kengät. Omaan huoneeseen pääsi ensimmäisestä ovesta vasemmalla. Ovi oli onneksi auki. Antti luikahti sisälle eikä uskaltanut enää sulkea ovea. Hänellä oli mukanaan pussi, jossa oli yöpuku ja timanttikivi.
Antti ei jaksanut vaihtaa yöpukua. Riisui vain sammarit ja college-paidan ja otti kiven mukaan peiton alle. Sieltä sitä ei kukaan voisi viedä huomaamatta. Sitten alkoi kuulua omituisia ääniä. Ihan kuin äitillä olisi jokin hätä. Hiljaisia voihkaisuja. Itkikö äiti? Antti hiippaili käytävälle, ääniä kuului lisää, Antti kuunteli. Se oli vaikeaa, kun sydän jyski lujaa. Äitin äänen lisäksi kuului matalaa murahtelua. Antti halusi juosta takaisin sänkyyn, mutta nyt oli pakko tehdä jotain muuta. Hän hiipi äitin ja isän makuuhuoneen ovelle, painoi ovenkahvan äänettömästi alas, kurkisti ja juoksi nopeasti huoneeseensa. Äänet jatkuivat. Ne eivät olleet huomanneet. Ei äitillä mitään hätää ollut. Touhu oli samaa kuin Jukan vaatekaapin sokkelissa olevissa Kalle- ja Erotiikan Maailma -lehdissä. Mies makuuhuoneessa oli isän kaveri Pertti.
Antti otti kiven peiton alta. Se oli likaisen harmaa möhkäle, jossa oli pari tummempaa laikkua. Murikalla ei mopoja osteltaisi. Mustia timantteja hiekkalaatikosta? Ei voisi lapsellisempaa olla. Antti otti kiven käteen ja meni käytävälle. Oli vaikea hengittää äänettömästi. Hän pysähtyi makuuhuoneen ovelle. Jostain syystä oli pakko kurkistaa, vaikka inhotti. Äitin takapuoli oli kohti ovea. Pertin perse oli karvainen. Kivi oli liukas; käsi hikoili. Antti nosti kiven ylös. Hän oli hyvä heittämään. Tästä kumahtaisi takaraivoon.
Antti käveli olohuoneen poikki ja meni pesuhuoneeseen. Seinällä roikkui kaksi huppupyyhettä. Antti viskasi omansa pyykkikoriin. Sitä hän ei enää käyttäisi. Isän lannevaate lojui penkillä märkänä. Antti nosti sen naulaan. Lattialla oli isoja lammikoita. Antti otti lastan ja kuivasi niin kuin isä oli opettanut. Sauna oli vielä lämmin. Hän kasteli kädet löylysankossa, nosti pari kiveä sivummalle ja asetti hiekkalaatikosta kaivetun möykyn keskelle kiuasta. Huomenna isä tulisi seminaarista ja lämmittäisi ensimmäiseksi saunan.
Leiri
LEIRI
Musta tila-auto takuttaa tyhjäkäyntiä. Sisälle on sulloutunut seitsemän Ämmänsaareen hiihtolomaleirille lähtevää lasta. Sami istuu etupenkillä ja katsoo ikkunasta.
Äiti puhuu pihassa Perusporkkanan kanssa. Sami ei kuule, mutta arvaa aiheen. Äiti on kysynyt monta kertaa, pärjääkö hän varmasti yksin. Sami on sanonut, että on jo seitsemän ja osaa jo olla itsekseen.
Sami hymyilee ja heilauttaa kättä. Äiti seisoo pihassa vielä, kun auto kääntyy Kuusitieltä Lakkatielle. Auton katossa on pieniä valopisteitä kuin tähtiä, mutta isoa tai pientä kauhaa ne eivät muodosta. Muilla leirille lähtijöillä on päällään Halti-takkeja ja Svea-pipoja. Samilla on Makasiinin toppavaatteet, lämpimät mutta jotenkin nuhruiset. Kaikki autossa olevat ovat poikia, muut jo vähintään tokaluokkalaisia.
– Pistä Perusporkkana poppia, joku huutaa.
– Kumpaa pannaan Juha Tapiota vai Lauri Tähkää? Ei rikkaus oo rakkautta rikkaampaa…
– Pane tämä.
– Minä teijän melusaasteet tiiän.
Istun himassa taas iltaa ilman yhtäkään kaverii, kuuluu kaiuttimista. Perusporkkana pyörittää päätään ja puhisee: – Mitä mussiikkia tämä muka, pelkkää puhetta…
– Isommalle!
Antti laskee pään ikkunaa vasten. Kolina sattuu hieman, mutta ei niin paljon, että pää pitäisi vetää pois. Sami raottaa suuta ja hampaat alkavat kalista: kaik… kaik…kaik…kaikkein tärkein kouluaine on matematiikka, nykymaailmassa ei pärjää ilman hyvää englannin taitoa, jos sinua lyödään, niin aina ei voi paeta, joskus pitää lyödä takaisin, mahaan ettei jää jälkiä. Isä on kertonut ohjeet lauantaisaunassa. Sami sinnittelee aina ylälauteella, vaikka korvia polttaa, odottaa että isä sanoo kunnon löylymieheksi.
– Herää! Ollaan kohta perillä, Perusporkkana sanoo.
Oranssinpunainen parta väpättää. Se on sitonut sen suppuun nauhalla.
– Viijään tavarat koululle ja männään kohta laskettelemaan Saukkovaaralle, parta täräjää.
– Onko siellä saukkoja?
Nyt heiluu parran lisäksi myös samanvärinen tukka ja suusta kuuluu hohotusta. Miksiköhän se nauraa? Sami hymyilee hämillään takaisin ja kuvittelee, kuinka viisi vikkelää saukkoa vipeltää ylös jyrkkää rinnettä. Mäki kallistuu yhä jyrkemmäksi. Lopulta saukot kaatuvat ja kieppuvat vaarallisesti alas.
Samin otsa kopisee taas ikkunaan. Ulkona on pimeää, ikkunasta heijastuu peilikuva. Sami tuijottaa omiin silmiinsä.
Auto on täynnä ihmisiä, mutta Sami on yksin. Kyllä hän pärjää. Hän on jo seitsemän. On pakko selvitä. Hänen täytyy pelastaa perhe. Se on hänestä kiinni.
Auto kaartaa punavalkean, tiilestä tehdyn koulun pihaan. Se on samannäköinen kuin Kuhmon terveyskeskus. Haiseekohan siellä samalta? Koulun oven molemmin puolin kasvaa hangesta kaksi isoa salibandy-mailaa. Toisen vieressä on mies, joka veivaa mailalla pallon ihmeellisiin koukeroihin. Pallo pysy lavassa liimattuna, välillä maila ja pallo käyvät jalkojen välissä ja välillä pään yläpuolella.
Samilla on hirveä pissahätä, hän puristaa pippelistä. Perusporkkana vain seisoo ja käskee katsomaan, kuinka Tähkä veivaa. Samat liikesarjat alkavat uudestaan ja uudestaan. Sami polkee toista Kuoma-kenkää toisen päälle, lujaa, jotta pissa ei pääsisi. Perusporkkanan silmät vain pyörivät samaa tahtia pallon kanssa.
– Poijan perkeleet! Pysähtykää! Perusporkkana huutaa.
Kaksi poikaa on livahtanut ovesta. Perusporkkana säntää perään ja muut seuraavat. Sami kävelee kumarassa ja sipsuttaen, jotta pissaa ei tulisi. Hän jää muista jälkeen.
Samin täytyy lähteä etsimään vessaa. Hän tietää, että pönttö on huoneessa, jonka ovessa on piparkakku-ukko tai kukko. Sellaisia ei näy. Pissa meinaa tulla nyt väkisin, vaikka hän puristaa täysillä. On kokeiltava läheisintä ovea. Ping…pong…ping. Siellä pelataan pingistä ja ilmakiekkoa. Sen jälkeen on sali, jossa käyristetään mailojen lapoja hiustenkuivaajan lämmössä.
Ihmisiä kulkee ympärillä. Ne katsovat Samin pään yli. Näyttävät tietävän minne ovat menossa. Sami ei tiedä. Hän tietää vain, että täytyy pysyä pois kotoa. On pakko. Se on hänen tehtävänsä.
Sami pysähtyy. Avuttomuus valuu sääriä pitkin lahkeiden kätköön. Hän ei uskalla vilkaista alas, toivoo, että housut eivät olisi kastuneet läpimäriksi. Sami ottaa makuupussin repusta. Sen kyljessä on majavan kuva. Hän levittää pussin käytävän varrelle ja sukeltaa pesään. Hän aikoo tulla ulos vasta, kun housut ovat kuivuneet. Makuupussi haisee isältä.
Sami meni aina isän ja äitin väliin nukkumaan, kun näki painajaista. Ja hän näki pahoja unia joka yö. Muuntajan metsään tuli mies ihailemaan poikien majaa ja siltä halkesi pää. Puolipäinen mies juoksi ympyrää ja pyysi apua. Jäljellä oleva silmä tuijotti ympyränä. Sillä oli pään puolikas sylissään.
Herättyään Sami makasi sängyssä paikallaan; ei uskaltanut liikahtaa eikä huutaa. Kohta hän juoksi täysillä isän ja äitin viereen. Isä käänsi kylkeä, ja äiti otti peiton alle.
Aamuisin isä ärähti, että tässä ei ole tilaa kolmelle. Äiti katsoi sitä vihaisesti ja otti Samin syliin. Sitten isä alkoi mennä sohvalle, kun Sami kömpi väliin. Aamulla se heräsi äkäisenä, kantoi peittonsa makuuhuoneeseen ja jatkoi siellä unia. Lopulta se ei enää mennyt iltaisin ollenkaan äitin viereen, ja sitten se sanoi, että muuttaa pois. Se pörrötti Samin tukkaa ja sanoi, että kaikki vielä selviää ja tämä oli aikuisten juttuja...