Kansi

Nimiö

Ian McEwan

Pähkinänkuori

Suomentanut Juhani Lindholm

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Nutshell

Copyright © Ian McEwan 2016

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

FILI – Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus on tukenut tämän kirjan suomentamista.

Kannen kuva: Jonathan Gray

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31035-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Rosielle ja Sophielle

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia.

Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

Yksi

YKSI

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusteni liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-­aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Olen abstraktioiden varassa, ja vain niiden väliset alati haarautuvat suhteet luovat illuusion todellisesta maailmasta. Kun kuulen sanan ”sininen” – ilmiö jota en ole milloinkaan nähnyt – kuvittelen jonkinlaisen henkisen suureen joka on melko lähellä ”vihreää” – yhtä tuntematon asia sekin. Pidän itseäni viattomana, velvoituksista ja uskollisuudenvaloista vapaana henkenä, olkoonkin että elän kovin ahtaissa oloissa. Kukaan ei ole väittämässä vastaan eikä torumassa, minulla ei ole nimeä eikä aikaisempaa osoitetta, ei uskontoa, velkoja eikä vihollisia. Jos minulla olisi kalenteri, sen ainoa merkintä olisi tuleva syntymäpäiväni. Olen, tai olin – viis siitä mitä perinnöllisyystieteilijät nykyisin sanovat – tyhjä taulu. Tosin liukas ja huokoinen taulu, jollaisesta ei olisi mitään iloa koulussa, taulu joka kirjoittaa itse itseensä sitä mukaa kuin kasvaa ja muuttuu vähemmän tyhjäksi. Pidän itseäni viattomana, mutta näyttää kuin olisin silti osallisena salajuonessa. Siihen on ilmeisesti sekaantunut äitini, siunattu olkoon hänen taukoamatta ja äänekkäästi hölskyttävä sydämensä.

Ilmeisestikö, äiti? Ei, vaan on. Sinä olet. Olet sekaantunut. Olen tiennyt sen alusta asti. Muistellaanpa tuota luomisen hetkeä, joka koitti ensimmäisen käsitteeni myötä. Kauan, monta monituista viikkoa sitten hermostoputkeni kuroutui selkärangakseni, ja ahkerina kuin silkkiäismadon toukat miljoonat nuoret hermosoluni kehräsivät ja kutoivat viejähaarakkeidensa päästä ensimmäisen ajatukseni ihanan kultaisen kudoksen, mielteen joka oli niin yksinkertainen, että sitä on vaikea enää kunnolla tavoittaa. Oliko se minä? Liian omahyväistä. Oliko se nyt? Turhan dramaattista. Ehkä jotain mikä edelsi näitä molempia, piti sisällään kummatkin, yksi ainoa sana joka välitti hyväksymisen, puhtaan olemisen huokaisun tai puuskahduksen, jotakin sellaista kuin – tämä? Liian hienostelevaa. Täsmällisempää olisi kenties sanoa, että pyrin olemaan. Tai jollei sitä, niin toinen kieliopillinen muoto samasta sanasta: on. Se oli alkuperäinen mielteeni, ja siihen kiteytyi kaikki – on. Ei muuta. Vähän siihen tapaan kuin Es muss sein. Tietoisen elämän alku merkitsi illuusion, olemattomuuden illuusion päättymistä ja todellisen purkautumista esiin. Realismin voittoa magiasta, olemisen voittoa näyttämisestä. Äitini on sekaantunut salajuoneen, mistä syystä myös minä olen siinä mukana, vaikka osani sitten olisi sen torjuminen. Tai, jos minä, vastahakoinen hölmö, synnyn laskettua aikaa myöhemmin, sen kostaminen.

Mutta mitäpä sitä hyväosainen valittamaan. Tiesinhän alusta asti, heti kun avasin tietoisuuden lahjan kultaisesta kääreestään, että olisin hyvin saattanut saapua huonompaankin paikkaan ja paljon huonompaan aikaan. Ei ole, tai ei ainakaan pitäisi olla, mitään epäselvää siinä, että omat kotoiset ongelmani ovat laajemmassa katsannossa lopulta varsin vähäpätöisiä. Paljon on hyvääkin. Saan synnyinlahjaksi nykyaikaiset olot (hygienian, lomat, nukutuslääketieteen, lukulamput, appelsiineja keskellä talvea) ja saan asua planeetan etuoikeutetussa kolkassa – hyvin syöneessä, kulkutaudeista vapaassa Länsi-Euroopassa. Ikivanhassa ja kalkkeutuneessa, suhteellisen lempeässä maanosassa, jota sen oman menneisyyden aaveet vainoavat, joka helposti sortuu öykkäröimään ja on epävarma itsestään, mutta jonka miljoonat onnettomat ovat kuitenkin valinneet päämääräkseen. Kotoinen elinympäristöni ei tule olemaan kukoistava Norja, ykkösvaihtoehto jättimäisen kansallisvarallisuutensa ja avokätisen sosiaaliturvansa vuoksi; ei liioin toiseksi mieluisin eli Italia ja sen ruokakulttuuri sekä auringossa kylpevä rappio; ei edes kolmanneksi paras eli Ranska pinot noireineen ja huolettomine itsetuntoineen. Niiden sijaan saan perinnökseni hatarasti yhdistyneen kuningaskunnan, jota hallitsee arvostettu vanha kuningatar ja jossa hyväntekeväisyydestään, terveysjuomistaan (kukkakaaliuutetta veren puhdistamiseksi) ja perustuslaillisten oikeuksiensa ylittämisestä tunnettu liikemiesprinssi odottaa kärsimättömänä kruu­nuaan. Se tulee olemaan kotini ja saa luvan kelvata. Olisin voinut syntyä Pohjois-Koreaan, missä vallanperimys on yhtä lailla kiistaton, mutta ruokaa ja vapautta puuttuu.

Miten on mahdollista, että minä joka en ole vielä nuorikaan, en edes eilen syntynyt, voin tietää niin paljon tai ainakin tarpeeksi erehtyäkseni niin monessa asiassa? Minulla on lähteeni, minä kuuntelen. Äitini Trudy, silloin kun ei ole ystävänsä Clauden seurassa, kuuntelee mielellään radiota ja sieltä enimmäkseen puheohjelmia eikä niinkään musiikkia. Kukapa olisi internetin alkuaikoina osannut ennakoida radion suosion kasvavan tai vanhanaikaisen sanan ”langaton” kokevan renessanssin? Kuulen vatsan ja suoliston pesukone­myllerryksen yli uutisia, pulputusta kaikkien painajaisten lähteestä. Omaa etuani ymmärtämättä kuuntelen analyyseja ja kiistelyä korva tarkkana. Vaikka uutiskatsauksia luetaan kerran tunnissa, lyhyet kertauksetkaan puolen tunnin välein eivät minua kyllästytä. Siedän jopa BBC World Servicen­ lapsellisia syntetisoituja trumpetintörähdyksiä ja ksylo­foneja, joilla uutisaiheet erotetaan toisistaan. Keskellä yön pitkää hiljaisuutta saatan potkaista äitiä napakasti. Hän herää, ei saa enää unen päästä kiinni ja kurottuu avaamaan radion. Raakaa peliä totta kai, mutta aamuun mennessä olemme molemmat taas paremmin perillä maailman asioista.

Hän pitää myös podcast-luennoista ja tietopuolisista ääni­kirjoista – Tunne viinit viisitoistaosaisena sarjana, tuhat­kuusisataaluvun näytelmäkirjailijoiden elämäkertoja ja maailmankirjallisuuden klassikoita. James Joycen Odys­seus vaivuttaa hänet uneen, mutta minusta se on jännittävää kuultavaa. Kun hän joskus alkuaikoina pani nappikuulokkeet korviinsa, kuulin kaiken hyvin selvästi, niin tehokkaasti ääniaallot vaelsivat leukaluusta solisluuhun ja saman tien koko tukirangan läpi ravitsevaan lapsiveteen. Jopa televisio välittää suurimman osan vähäisestä annistaan äänen avulla. Ja kun äitini ja Claude tapaavat, he keskustelevat toisinaan maailman tilasta – yleensä valittavat sen surkeutta samaan aikaan kun vehkeilevät saattakseen sen entistä surkeammaksi. Minä olen jumissa täällä, ja kun en voi muuta kuin kasvattaa ruumistani ja mieltäni, imen sisääni kaiken, vähäpätöisenkin tiedon – ja sitähän riittää.

Claude nimittäin mielellään toistelee asioita. Riffimiehiä. Kätellessään uutta tuttavuutta hän sanoo – olen kuullut tämän kaksi kertaa – ”Claude, niin kuin Debussy”. Miten väärässä hän onkaan. Tämä Claude on kuin grynderi joka ei luo eikä keksi mitään uutta. Hän ajattelee ajatuksen, sanoo sen ääneen, sitten se pälkähtää myöhemmin uudestaan hänen päähänsä ja hän – miksipä ei? – sanoo sen uudestaan. Hän todella nauttii, kun saa panna ilman vielä kerran väräjämään ajatuksensa tahdissa. Hän tietää muiden tietävän, että hän toistaa itseään. Sitä hän ei voi tietää, että toiset eivät pidä siitä yhtä paljon kuin hän. Opin yhdestä radioluennosta, että tätä sanotaan referenssiongelmaksi.

Seuraavassa esimerkki sekä Clauden keskustelutavasta että siitä miten minä kerään tietoa. Hän ja äitini ovat puhelimitse sopineet (kuulen molempien äänet) tapaavansa illalla. Kynttiläillallinen kahdelle, koska minua he eivät tapansa mukaan ota mitenkään lukuun. Että mitenkö minä kynttilänvalosta tiedän? Tiedän sen siitä, että kun hetki koittaa ja heidät ohjataan pöytään, kuulen äidin valittavan. Kaikissa muissa pöydissä on kynttilät paitsi meidän.

Sitten seuraavat perä perää Clauden ärtynyt puuskahdus, ylväs kuivien sormien napsautus, mielistelevää muminaa joka arvatenkin kuuluu kumartuneen tarjoilijan suusta, sytyttimen räsähdys. Siinä nyt on heidän kynttiläillallisensa. Ei puutu enää kuin ruoka, mutta raskaat ruokalistat ovat heillä jo sylissä – tunnen Trudyn menun alareunan painavan ristiselkääni. Seuraavaksi joudun kuuntelemaan Clauden vakiojorinat ruokalistan sanavalinnoista kuin hän olisi ensimmäinen ihminen maailmassa, joka kiinnittää huomio­ta moisiin vähäpätöisiin nurinkurisuuksiin. Hän takertuu ilmaisuun ”pannulla paistettua”. Mihin muuhun pannua tässä tarvitaan kuin ovelasti kaunistelemaan rahvaanomaista ja epäterveellisen kuuloista paistamista? Missä muualla kampa­simpukoita muka voisi paistaa chilissä ja limettimehussa? Munakellossa ehkä? Hän toistaa vähän erilaisin äänen­painoin osan siitä mitä sanoi ennen kuin siirtyy seuraavaan asiaan. Hänen toinen lempiaiheensa on amerikkalaista tuontitavaraa, nimittäin steel cut. Alan äänettömästi matkia hänen sanojaan jo ennen kuin hän on edes aloittanut, kun samassa tunnen pystysuoran asentoni kallistuvan ja ymmärrän että äitini kumartuu laskemaan sormen hänen ranteelleen ja sanomaan lempeästi, aihetta vaihtaakseen: ”Valitse sinä viini, rakas. Jotain oikein hienoa.”

Nautin mielelläni lasillisen äidin kanssa. Ette ehkä ole koskaan kokeneet tai olette ehtineet jo unohtaa miltä maistuu kunnollinen bourgogne (hänen mieliviininsä) tai hyvä sancerre (lempijuomia sekin) terveen istukan lävitse dekantoituna. Tunnen viinin kesätuulen hyväilynä kasvoillani hetkeä ennen kuin se saapuu – oikeastaan jo kuullessani plopsahduksen kun korkki vedetään pullosta. Tiedän että alkoholi heikentää älykkyyttäni. Se heikentää kenen tahansa älyä, mutta ah, riemukkaan hehkeä pinot noir tai karviaisvivahteinen sauvignon saa minut kääntelehtimään ja vääntelehtimään salaisessa meressäni ja pompahtelemaan kimmoisan kotilinnani seinistä. Tai siis sai silloin kun tilaa oli enemmän. Nykyisin nautintoni ovat vähän rauhallisempia, ja kun on päästy toiseen lasilliseen, ajatukseni kukkivat vapaina ja runollisina. Ne alkavat keriä auki keinahtelevaa pentametria, siististi vuorottelevia säkeitä säkeenylityksillä ja ilman. Hän ei kuitenkaan koskaan juo kolmatta lasillista, mitä minä pidän lähinnä loukkauksena.

”Pitää ajatella lasta”, hän sanoo ja peittää tekohäveliäästi lasin kädellään. Siinä vaiheessa minun tekee mieli kurottaa käteni liukkaalle nuoralleni niin kuin samettinyörille maaseutukartanossa ja kiskaista äkäisesti kuin pannakseni vauhtia suureen palveluskuntaan. Haloo! Vielä kierros ystäville täällä!

Vaan ei, hän pidättäytyy, koska rakastaa minua. Ja rakastanhan minäkin häntä – kuinka en rakastaisi? Äitiä jota en ole vielä tavannut ja jonka tunnen vain sisältäpäin. Ei riitä! Kaipaan hänen ulkoista olemustaan. Pintapuoli on ratkaisevan tärkeä. Koska isäni on lukenut hänelle ääneen runonsa, tiedän että hänen tukkansa on ”oljenvaalea” ja että se laskeutuu ”kurittomien kiehkuroiden kolikoina” hänen ”harteilleen, jotka ovat kuin vaaleaa omenan maltoa ”. Myös Claude on viitannut hänen hiuksiinsa, vaikka ei ihan yhtä luovin sanakääntein. Sille päälle sattuessaan äiti punoo tukkansa tiukoille palmikoille päänsä ympäri, jolloin hän isäni mukaan muistuttaa Julia Timošenkoa. Tiedän myös, että äidillä on vihreät silmät ja ”söpö nykerönenä”, jonka hän toivoisi olevan isompi, vaikka molemmat miehet ihastelevat sitä ja ovat myös sanoneet hänelle niin. Hänelle on monta kertaa vakuutettu, että hän on kaunis, mutta hän suhtautuu väitteisiin skeptisesti, mistä – kuten isäni yhtenä päivänä sanoi hänelle kirjastohuoneessa – seuraa se, että hänellä on miehiin tiettyä viatonta valtaa. Hän vastasi että mikäli näin on, hän ei ainakaan ole sellaista valtaa tavoitellut eikä halunnut. Keskustelu oli aika harvinaislaatuinen, ja kuuntelin hyvin tarkkaan. Isäni, joka on nimeltään John, sanoi että jos hänellä itsellään olisi sellainen valta äitiin tai naisiin ylimalkaan, hän ei voisi kuvitellakaan siitä luopuvansa. Pieni hermostollinen aaltoliike irrotti hetkeksi korvani seinämästä, mistä arvasin että äiti oli kohauttanut pontevasti harteitaan kuin olisi halunnut sanoa: ketä kiinnostaa, miehet ovat miehiä. Ääneen hän lausui, että jos hänellä katsottiin jotain valtaa miehiin olevan, sen olivat miehet itse hänelle antaneet omissa mielikuvissaan. Samassa puhelin soi ja isä nousi vastaamaan, joten harvinainen ja kiinnostava keskustelu vallankäytöstä loppui lyhyeen.

Mutta palataanpa äitiini, uskottomaan äitiini, jonka omenaisia käsivarsia ja rintoja ja vihreätä katsetta minä niin ikävöin, jonka selittämätön halu Claudeen on syntynyt jo ennen tietoisuuteni heräämistä, ensimmäistä olemistani, ja joka usein puhuu Claudelle – samoin kuin tämä hänelle – sänkykamarikuiskauksin, ravintolakuiskauksin, keittiökuiskauksin, aivan kuin he kummatkin epäilisivät, että kohdulla on korvat.

Pidin aikaisemmin heidän supatteluaan vain rakastavaisten tavallisena läheisyyden kaipuuna, mutta nyt tiedän varmasti, että he antavat ilman suhista äänihuuliensa ohitse, koska suunnittelevat kammottavaa tekoa. Epäonnistuminen tuhoaisi heidän elämänsä, niin he ovat itse sanoneet. He ovat sitä mieltä, että mikäli he ylipäänsä aikovat siihen ryhtyä, on tartuttava toimeen ja pian sittenkin. He kehottavat toisiaan rauhallisuuteen ja kärsivällisyyteen, muistuttavat siitä kuinka kalliiksi epäonnistuminen kävisi, miten monen eri osasen on loksahdettava toisiinsa ja yhdenkin vaiheen epäonnistuminen johtaa koko ketjun sammumiseen ”niin kuin vanhanaikaisissa joulukuusen valoissa” – tämän käsittämättömän vertauksen esitti Claude, joka harvoin sanoo mitään, mikä ei ole oikopäätä selvää. Heidän omat aikeensa pöyristyttävät ja kammottavat heitä, eivätkä he kykene puhumaan suoraan vaan kuiskailevat vertauksin ja tunnuskuvin, minkä jälkeen rykäistään ja vaihdetaan puheenaihetta.

Yhtenä kuumana ja rauhattomana yönä viime viikolla, kun luulin kummankin jo olevan syvässä unessa ja aamunkoittoon oli isäni työhuoneen kellosta päätellen kaksi tuntia, äiti yhtäkkiä sanoi pimeässä: ”Me ei voida tehdä sitä.”

Ja saman tien Claude vastasi: ”Voidaanpas.” Sitten hän mietti hetken ja sanoi: ”Kyllä me voidaan.”

Kaksi

KAKSI

Mennäänpä sitten isääni John Cairncrossiin, isoon mieheen, geeniperimäni toiseen puoliskoon, jonka kohtalon kierteet huolettavat minua suuresti. Vain minussa vanhempani yhdistyvät pysyvästi kahdeksi erilliseksi sokerin ja fosfaatin muodostamaksi hapanimeläksi rangaksi, joissa minuuteni resepti ja olemukseni kiteytyvät. Liitän Johnin ja Trudyn yhteen myös haaveissani – kuten kaikki eronneiden lapset, minäkin haluan palauttaa tämän perustavan parisuhteen ennalleen ja saattaa ulkoiset olosuhteet genomini tasalle.

Isäni käy meillä aika ajoin, mikä on minusta hyvin ilahduttavaa. Toisinaan hän tuo äidille smoothieita mielipaikastaan Judd Streetiltä. Hän on hurahtanut noihin tahmaisiin herkkuihin, joiden kuulemma pitäisi antaa lisää elinvuosia. En tiedä miksi hän meillä käy, koska aina hän poistuu murheissaan ja allapäin. Monet tähänastisista arvailuistani ovat osoittautuneet virheellisiksi, mutta olen kuunnellut korva tarkkana ja tullut seuraavaan johtopäätökseen: hän ei aavista mitään Claudesta, on yhä autuaasti rakastunut äitiin, haaveilee siitä että he voisivat pian palata yhteen, uskoo edelleen äidin hänelle syöttämään selitykseen jonka mukaan eron tarkoituksena on antaa molemmille ”aikaa ja tilaa kasvaa” ja uudistaa keskinäistä suhdettaan. Hän on runoilijana jäänyt vähälle huomiolle, mutta ei luovuta. Hän työskentelee omistamassaan kituuttavassa kustantamossa, joka on julkaissut esikoiskokoelmia sittemmin menestyneiltä runoi­lijoilta, tunnetuiltakin tekijöiltä, jopa yhdeltä nobelistilta. Kun runoilijat saavat nimeä, he siirtyvät suurempiin kustannus­taloihin kuin lapset, jotka aikuistuessaan lentävät pesästä. Hänestä on luonnollista etteivät runoilijat ole lojaaleja, ja hän iloitsee pyhimyksen tavoin suosionosoituksista, jotka todistavat Cairncross Pressin olleen oikealla asialla. Eikä hän ole katkera vaan ainoastaan surullinen, kun hänen oma runoilijantaipaleensa ei ota edistyäkseen. Hän luki kerran ääneen Trudylle ja minulle kielteisen arvostelun runoistaan. Arvostelijan mielestä hänen tekstinsä oli vanhanaikaista, muodollista ja kankeaa, liian ”kaunista”. Silti hän elää runoudesta, lukee runoja äidille, opettaa ja arvostelee, pyrkii eri tavoin edistämään nuorten runoilijoiden uraa, istuu palkintolautakunnissa, kiertää kouluissa puhumassa runoudesta, kirjoittaa esseitä pieniin kulttuurilehtiin ja on puhunut runoudesta radiossakin. Trudy ja minä kuulimme häntä kerran aamuyön tunteina.

Hänellä on vähemmän rahaa kuin Trudylla ja paljon vähemmän kuin Claudella. Hän osaa ulkoa tuhat runoa.

Siinä tietojeni ja olettamusteni kokoelma. Olen kyyhöttänyt sen ääressä kuin kärsivällinen filatelisti ja onnistunut viime aikoina hankkimaan jokusen uutuudenkin. Hän kärsii psoriasis-nimisestä ihotaudista, jonka vuoksi hänen kätensä ovat suomuiset, kovettuneet ja punaiset. Trudyn mielestä ne ovat kamalan näköiset ja hänen tulisi käyttää käsineitä. Siihen hän ei kuitenkaan suostu. Hän on vuokrannut puoleksi vuodeksi surkean kolmion Shoreditchista, on velkaantunut, ylipainoinen ja liikunnan tarpeessa. Mikäli posti­merkkivertaus edelleen sallitaan, sain juuri eilen kokoel­maani ”Mustan Pennyn”: Talo jossa äiti asuu (ja minä hänen sisällään) on Yrjöjen aikainen ökyhuvila Hamilton Terracen hienostoalueella, ja se on isäni lapsuudenkoti. Isä peri talon vähän alle kolmekymppisenä kasvattaessaan ensimmäistä partaansa ja mentyään vasta naimisiin äidin kanssa. Hänen rakas äitinsä oli kuollut paljon aikaisemmin. Kaikesta päätellen talo on saastaisessa kunnossa. Sen kuvailuun ei voi käyttää kuin kliseitä: maali hilseilee, rappaukset lohkeilevat, kaikki rapistuu. Talvella ikkunaverhot jäätyvät toisinaan tönköiksi; kovilla sateilla putket toimivat luotettavasti kuin pankki ja palauttavat kaiken niihin talletetun korkojen kera; kesäisin ne ovat kuin epäluotettava pankki ja haisevat. Mutta huomatkaa: nyt pinseteissäni on kaikista harvinaisuuksista suurin, brittiläisen Guyanan merkki – näinkin rappeutuneessa kunnossa nämä 557 neliötä ovat seitsemän miljoonan punnan arvoiset.

Useimmat miehet tai ihmiset ylipäänsä eivät sallisi sitä, että puoliso häätää heidät heidän lapsuudenkodistaan. John Cairncross on toista maata. Seuraavassa se, mitä olen kohtuudella onnistunut päättelemään. Hän on syntynyt myöntyväiseksi ja miellyttämishaluiseksi, liian kiltiksi ja vakavamieliseksi, ja hänestä puuttuu kunnianhimoisen runoilijan hiljainen ahneus. Hän ihan oikeasti uskoo, että jos hän kirjoittaa ylistysrunon äidille (tämän silmille, hiuksille, huu­lille) ja lukee sen ääneen, äiti heltyy ja hän on tervetullut takaisin kotiin. Äiti kuitenkin tietää, etteivät hänen silmänsä ollenkaan muistuta ”Galwayn nurmia” – minkä oli määrä kuvata ”hyvin vihreää” väriä – ja koska äidissä ei ole pisaraakaan irlantilaisverta, säe jää aneemiseksi. Aina tällaista kuullessamme aistin hidastuvasta pulssista äidin kyllästymisen, joka kuorruttaa verkkokalvot niin ettei hän näe tilanteen tunnekylläisyyttä – iso mies anelee armoa vailla toivon kipinääkään ja päälle päätteeksi pukee asiansa epämuodikkaasti sonetiksi.

Tuhat voi olla liioittelua. Monet isäni ulkoa osaamat runot ovat pitkiä, kuten esimerkiksi kahden pankkivirkailijan kuuluisat luomukset ”Autio maa” ja ”The Cremation of Sam McGee”. Trudy jaksaa kuin jaksaakin kuunnella runonlausuntaa silloin tällöin. Hänen kannaltaan yksinpuhelu on vuoropuhelua parempi vaihtoehto, miellyttävämpää kuin uusi kierros avioliiton ruokkoamattomassa puutarhassa. Ehkä hänen pitkämielisyytensä johtuu syyllisyydentun­teesta, sen verran kuin sitä nyt vielä on jäljellä. Ilmeisesti heidän rakkausrituaaleihinsa on joskus kuulunut se, että isä puhuu hänelle runouden kielellä. On outoa, ettei äiti saa sanotuksi sitä, mitä isä varmasti epäilee ja minkä äiti vääjäämättä joutuu hänelle paljastamaan. Ettei hän enää rakasta isää. Että hänellä on toinen.

Tänään radiossa joku nainen kertoi, miten oli yöllä ajanut vahingossa hiljaisella tiellä koiran yli, kullankeltaisen labradorinnoutajan. Hän oli kyykistynyt ajovalojen loisteessa ja pidellyt kuolevan otuksen tassua kädessään, kun koira oli nytkähdellyt henkitoreissaan. Se oli koko ajan tuijottanut häntä suurilla ruskeilla anteeksiantavilla silmillään. Hän oli kurkottanut toiseen käteensä kivenmurikan ja iskenyt sillä useita kertoja koiraparkaa päähän. John Cairncrossista pääsisi yhdellä ainoalla iskulla, siihen riittäisi yksi coup de verité. Sen sijaan Trudy ottaa kasvoilleen tyhjän ilmeen, kun isä alkaa lausua runoja. Minä kyllä kuuntelen tarkkaavai­sesti.

Yleensä menemme isäni runokirjastoon talon toiseen kerrokseen. Isä asettuu tuoliinsa, eikä aluksi kuulu muuta kuin kellon liipottimen äänekäs raksutus takanreunustalla. Kun runoilija on läsnä, annan vallan mielikuvituksel­leni. Jos isä katsoo kattoon ja yrittää koota ajatuksiaan, hän näkee rapistuneet Adam-tyyliset koristeet. Kipsiä on varissut vahingoittuneista kattolistoista maineikkaiden kirjojen selkämyksille kuin tomusokeria. Äiti pyyhkäisee tuolia ennen kuin istuutuu. Isä vetää syvään henkeä ja aloittaa sen enempää pohjustamatta. Lausunta on sujuvaa ja tunteikasta. Yleensä nykyrunous jättää minut kylmäksi. Se on liian minäkeskeistä, muihin ihmisiin suhtaudutaan liian yliolkai­sesti, säkeet ovat liian lyhyitä ja niissä on liikaa valitusta. Sen sijaan John Keats ja Wilfred Owen ovat lämpöisiä kuin veljen syleily. Tunnen heidän hengityksensä huulillani. Heidän suudelmansa. Kuka ei toivoisi kirjoittaneensa sellaista kuin Kara­melliomenaa, kvitteneitä, luumuja ja melonia, tai Arkku­liinana tyttöjen kalpeus saattelee heitä?

Kuvittelen katselevani isän silmin äitiä kirjastohuoneen toisella puolella. Hän istuu suuressa nahkaisessa laiskanlinnassa, joka on peräisin Freudin ajan Wienistä. Hän on asetellut solakat, paljaat säärensä sievästi niin, että istuu osittain niiden päällä. Hän nojaa kyynärpäätään käsinojaan, pää nuokkuu kämmentä vasten ja toisen käden sormet rummuttavat nilkkaa. On helteinen iltapäivä, ikkunat ovat auki ja liikenne humisee miellyttävästi St. John’s Woodissa. Äidin ilme on mietteliäs, alahuuli työntyy eteenpäin. Hän kostuttaa sitä virheettömällä kielellään. Kosteaan niskaan on takertunut muutama vaalea hiussuortuva. Puuvilla­mekko, jossa on minun takiani väljä leikkaus, on vaalean­vihreä, vaaleampi kuin hänen silmänsä. Raskaus etenee vakaata rataansa ja hän on uupunut, olkoonkin että miellyttävällä tavalla. John Cairncross näkee hänen kesäisen punakat poskensa, ihastuttavan niskan ja hartioiden kaaren ja paisuneet rinnat, minun muodostamani toiveikkaan kumpareen, äidin kalvakat, päivänvalolta varjeltuneet pohkeet, silkoisen jalkapohjan ja rivin pieniä viattomia varpaita, kuin lapset perhepotretissa. Isän silmissä raskaus on saanut äidin kukoistamaan.

Sitä isä ei huomaa, että äiti vain odottaa hänen lähtevän. Eikä sitä, että on perverssiä vaatia häntä asumaan muualla, kun raskautemme on viimeisellä kolmanneksella. Voiko hän tosiaan itse olla suistamassa itseään tuhoon tuolla tavalla? Iso mies, satayhdeksänkymmentäsenttinen jättiläinen, muhkeat käsivarret paksun mustan karvan peitossa. Ja mammuttimainen typerys jos suostuu uskomaan, että on viisasta antaa vaimolle tämän tarvitsemaa ”tilaa”. Tilaa! Sopii tulla vilkaisemaan tänne, missä ei viime aikoina ole juuri mahtunut sormea koukistamaan. Äidin puhe tilasta ja sen tarpeesta on kieroutunut kielikuva ellei suorastaan itsekkyyden, petollisuuden ja julmuuden synonyymi. Mutta hetkinen, minähän rakastan häntä, hän on minun jumalani ja tarvitsen häntä. Perun sanani! Hädissäni vain höpisin. Olen yhtä harhainen kuin isäni. Ja kyllä vain, äidin kauneus ja etäisyys ja päättäväisyys ovat erottamattomat.

Olen näkevinäni kuinka kirjaston murenevasta katosta äkkiä irtoaa pilvi kieppuvia hippusia, jotka hohtavat osuessaan auringon valokiilaan. Ja äiti itsekin hohtaa vasten halkeillutta ruskeaa nahkaa tuolissa, jossa Hitler tai Trotski tai Stalin ovat voineet istuskella Wienin aikoinaan, kun olivat vasta myöhemmän itsensä alkioita. Minä alistun. Olen hänen. Jos hän niin määräisi, minäkin lähtisin maanpakoon Shoreditchiin ja käpertyisin sinne. Mitään napanuoraa ei tarvittaisi. Toivoton rakkaus yhdistää isää ja minua.

Äidin lyhytsanaisuus, haukotukset ja yleinen mielenkiinnon puute eivät riitä saamaan isää järkiinsä, vaan hän viivyttelee illansuuhun saakka, kenties toivoen että saisi jäädä syömään. Äiti kuitenkin odottaa Claudea ja ajaa viimein miehensä pois ilmoittamalla että tarvitsee lepoa. Lupaa saattaa tämän ovelle. Miten hellyttävän murheelliselta isä kuulostaakaan hyvästejä änkyttäessään. Tuntuu inhottavalta aja­tella, että hän on valmis millaisiin nöyryytyksiin tahansa saadakseen viettää vielä hetken äidin seurassa. On pelkkä luonnekysymys ettei hän menettele kuten muut miehet – marssi äidin edellä makuuhuoneeseen, samaan missä hänet ja minutkin on siitetty, heittäydy sängylle tai käy kylpyammeeseen muhkeitten höyrypilvien keskelle ja sen jälkeen kutsu kylään ystäviään, kaada viiniä, ole isäntä talossa. Sen sijaan hän toivoo pääsevänsä tavoitteeseensa olemalla kiltti ja noudattamalla äidin pienimpiäkin toiveita ajattelematta ollenkaan itseään. Toivottavasti olen väärässä, mutta pelkään hänen vain epäonnistuvan kahta kauheammin, koska äiti halveksii häntä hänen heikkoutensa vuoksi, ja hän kärsii entistä enemmän. Hänen vierailunsa eivät lopu vaan hiipuvat hiljaa pois. Hän jättää kirjastoon kaikuvan murheen kentän, kuvitteellisen hahmon, pettyneen hologrammin joka yhä istuu hänen tuolissaan.

Äiti on hätistämässä häntä talosta, ja nyt lähestytään jo ulko-ovea. Talon huonosta kunnosta on puhuttu paljon: tiedän että toinen tämänkin oven saranoista on irti karmista. Lattiasieni on murentanut kehyksen tiiviiksi tomuksi. Osa lattialaatoista puuttuu, osa on haljennut – Yrjöjen aikaista tavaraa, alkujaan kirkas värillinen ruutukuviointi, uusia ei saa mistään. Puuttuvia ja rikkinäisiä laattoja on yritetty peittää muovikassein, joissa on tyhjiä pulloja ja mätäneviä ruoantähteitä. Lattialle pursuilee kaikenlaista tyypillistä kotitalousjätettä: tuhkakuppien sisältöä, kertakäyttölautasia joissa on inhottavia ketsuppihaavaumia, läjäpäin teepusseja kuin minikokoisia viljasäkkejä, joita hiiret tai pikkuväki ovat hamstranneet. Siivooja jätti lannistuneena tehtävänsä jo kauan ennen minun aikaani. Trudy tietää hyvin, ettei roskien raahaaminen ulos korkeisiin jätesäiliöihin ole raskaana olevien naisten hommaa. Hän voisi mainiosti pyytää isää siivoamaan eteisaulan, mutta ei tee sitä. Kotitöihin osallistuminen saattaisi tuoda tullessaan myös kotiin liittyviä oikeuksia. Sitä paitsi äiti ehkä suunnittelee ovelaa tarinaa siitä, miten isä on hylkäämässä hänet. Tämän asian suhteen Claude on edelleen ulkopuolinen talossa, vaikka olen kuullut hänen sanovan että jos siivoaa yhden nurkkauksen, muu sekamelska vain muuttuu entistä silmäänpistävämmäksi. Helteistä huolimatta olen itse suojassa löyhkältä. Äiti kyllä valittaa siitä melkein päivittäin, mutta aika laiskaan sävyyn. Kyseessä on kuitenkin vain yksi yleisen kaaoksen ja rappion osa-alue.

Äiti ehkä ajattelee, että ruokatahra kengässä tai koboltinkarvaista hometta puskeva appelsiini lattialistan vieressä saa isän lyhentämään jäähyväisiään. Hän on väärässä. Ovi on auki, isä seisoo kynnyksellä toinen jalka ulkona, ja minä ja äiti olemme nipin napin eteisaulan puolella. Clauden pitäisi olla täällä vartin päästä. Toisinaan hän tulee etuajassa. Trudy on kiihdyksissä, vaikka yrittää kovasti näyttää uniselta. Hänen jalkojensa alla on munankuoria. Sandaalinpohjaan on takertunut rasvainen paperiläystäke, joka on joskus toiminut suolattoman voin kääreenä, ja se on voidellut hänen varpaansa. Pian hän kertoo tämän hupaisan yksityiskohdan Claudelle.

”Meidän pitää tosiaan jutella”, isä sanoo.

”Joo, mutta ei nyt.”

”Se vain lykkääntyy ja lykkääntyy.”

”Olen ihan älyttömän väsynyt. Et voi tajuta millaista tämä on. Minun on pakko päästä pitkäkseni.”

”Totta kai. Sen takia ajattelinkin muuttaa takaisin kotiin, niin että voin –”

”Ei nyt, John. Onhan tästä puhuttu. Tarvitsen lisää aikaa. Yrittäisit olla huomaavainen. Minä sentään kannan sinun lastasi. Ei nyt ole oikea hetki ajatella itseään.”

”En pidä siitä, että joudut olemaan täällä yksin, kun minä voisin –”

”John!”

Kuulen isän huoahduksen kun hän halaa äitiä – sen verran kuin tämä sallii. Seuraavaksi tunnen kuinka äidin käsivarsi ojentuu tarttumaan isää ranteesta, ilmeisestikin välttääkseen hän...