Saksankielinen alkuteos
Gelassenheit. Was wir gewinnen, wenn wir älter werden by Wilhelm Schmid
© Insel Verlag Berlin 2014

Seneca-lainaukset teoksesta Lucius Annaeus Seneca:
Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti Oikarinen. Basam Books, 2011.

ISBN 978-952-7190-32-6

© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2016

Kansi Tex Hänninen / Bunny Duck Grafiks
Tekninen toteutus Keski-Suomen Sivu Oy

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Esipuhe

Alussa minua hämmästytti vain eräs asia, havainto, joka oli jäänyt vaivaamaan minua. Kun viisikymmentävuotispäiväni läheni, pidin ensi kertaa esitelmän siitä, mitä olin ajatuksissani hautonut: vanhaksi tulemista. Vanhemmat ihmiset sanoivat minulle jälkeenpäin: ”Hieno esitelmä, nuori mies, mutta ettehän te voi tietää tätä kaikkea!” En tosiasiassa pohtinutkaan omaa vanhenemistani, vaan äitini. Ihailin häntä; miten tyynesti hän eli, niin huomattavan erilaisella tavalla kuin monet muut, ja tarkkailin häntä oppiakseni häneltä niin paljon kuin mahdollista. Ehkä joskus tarvitsisin näitä taitoja itsekin.

Mihin tämä tyyneys perustui? Miten itse voisin tulevaisuudessa saavuttaa samankaltaisen tyyneyden?

Kun luennoin aiheesta vinoilin siitä, että puhe on juuri ”vanhenemisesta”. Sehän on ikään kuin sanan ”vanha” komparatiivi, tulla yhä vanhemmaksi. Haluavatko ihmiset siis ennen kaikkea ikääntyä? Kun täytin kuusikymmentä, ilmoitin mahtipontisesti, että en olisi enää ”vanheneva”, vaan ”vanha” riittäisi minulle. Keskustelu vanhenemisesta on kuitenkin pian vain sen historiallista muistelua, sillä tutkijat eri puolilla maailmaa työskentelevät ahkerasti poistaakseen vanhenemisen; itse olen yksi viimeisistä, jotka saavat vielä kokea sen. Otan sen ilomielin vastaan sellaisena kuin se tulee ja käytän kaikki voimavarani, että voisin elää mahdollisimman tyynenä vanhenemisen suhteen: yksinkertaisesti hyväksyä sen enkä vastustaa sitä, olla kaunistelematta ja parjaamatta sitä, ja huomata sen sijaan siihen liittyvän helpotuksen ja turhautumisen, kauneuden ja kauheuden, ei vaaleanpunaisten eikä tummennettujen silmälasien läpi vaan mahdollisimman kirkkaasti, onhan juuri kyky nähdä selkeästi vanhenemisen suurin etu!

Sitä odotellessa olenkin jo näin pitkällä, kuusikymmentävuotias, olen siis vanha. Tosiasiassa se ei ole minulle helppoa. En ole tyyni. Kuusikymmentävuotispäivänäni olin hyvin surullinen, kun minun piti hyvästellä viisikymppisyys, sillä se oli todella hienoa aikaa, jota en nyt koskaan kokisi uudelleen. Kymmenen vuotta aiemmin surin jo nelikymppisyyden loppumista, enkä ollenkaan luottanut tuleviin vuosiin. Nämä ovat varmastikin vain numeroita, mutta ne vihjaavat totuuksista, jotka hivuttautuvat esiin ja tulevat yhtäkkiä tietoisuuteen: mennyttä aikaa on paljon enemmän, tulevaa yhä vähemmän. Kuolema tulee lähemmäksi. Mikään määrä pohdiskelua ei valmistele meitä siihen kun se todella tapahtuu. Ikää tai vanhenemista vähättelevät puheet eivät muuta todellisuutta. Ihminen on juuri niin vanha kuin tuntee olevansa? Kyllä, mutta yleensä hän on vanhempi. Tunne ei voi muuttaa tätä tosiasiaa, se päinvastoin yllyttää tuudittautumaan pettäviin toiveisiin. Vaikka pettyminen ei aina ole pahasta, jokaisen on lopulta pakko kohdata totuus sitä kaunistelevista puheista huolimatta.

Ajattelin pitkään, että vanhuus on leppoisaa elämää aurinkoisella terassilla katse luotuna kaukaisuuteen, tyytyväisenä omaan itseen ja maailmaan. Terassi on tähän asti puuttunut ja näin ollen se muukin. Siitä ainakin olen varma, etten halua olla yksi niistä vanhuksista, jotka naurettavuuteen saakka yrittävät pysyä nuorina. En halua olla kärttyinen äijä, joka kaataa koko menneen elämänsä kiukun toisten niskaan. En halua lähteä taistelumielialalla, en kyräillä vaativasti niiden tavoin, jotka ovat mielestään aina oikeassa, en olla vihainen vanhus, joka viimeisillä voimillaan äksyilee nuorille, jotka tekevät aina kaiken väärin. Olen vakuuttunut, että nuoret ovat aina oikeassa, ja vaikka eivät olisikaan, heillä on silti oikeus omiin kokemuksiinsa. Ja vaikka kokemukset eivät olisikaan miellyttäviä, he oppivat niistä.

Ihminen voi elää tyynenä vain sen kanssa, minkä hyväksyy totuudeksi – muuten kaikki hänen voimansa hupenevat yrityksiin torjua tosiasian olemassaolo. Yksi vanhaksi tulemiseen liittyvä tosiasia on se, että sen kautta kohdataan menneisyys. Onhan niin aina ollut, mutta nykyään tämä on kiusallista, sillä kaikki on teknisesti mahdollista, miksei sitten ikuinen nuoruus? Kyllä minäkin haluaisin olla ikuisesti nuori, mutta millaista elämää se olisi? Haluaisin mielelläni, että elämä olisi ympäripyöreän myönteistä ja mukavaa, mutta eikö se johtaisi siihen, että kielteisyydestä ja epämukavuudesta tulisi aiempaa suurempia ongelmia? Sen sijaan, että tuhlaisin kaikki voimani vanhenemisen vastustamiseen, haluan mieluummin rohkeasti kantaa eletystä elämästä kertovia ryppyjäni.

Uusi tehtävä on oppia elämään ikänsä mukaisesti niin, että pystyy tekemään asioita, jotka olivat aiemmin itsestäänselvyyksiä. Mieluummin Art of Aging kuin Anti-Aging – uusi tehtävä on löytää vanhenemisen taito, jotta voisi elää vanhana eikä pyristellä sitä vastaan. Vanhenemista koskeva elämisen taito voi auttaa selviytymään tähän elämänvaiheeseen sisältyvistä haasteista, niin että elämä säilyy mukavana ja myönteisenä – jos ei enää oma senhetkinen elämä, niin elämä kokonaisuudessaan.

Elämisen taito on ollut kauan suosikkiaiheitani, ei siksi että minulla sitä olisi, vaan koska tarvitsen sitä. Elämisen taidon käsite tulee antiikin filosofiasta. Se on kreikaksi tekhne tou biou tai tekhne peri bion, latinaksi ars vitae tai ars vivendi, ja tarkoittaa tietoista elämän ohjaamista. Elämisen taidolla tarkoitetaan arkikielessä usein huoletonta päivä kerrallaan elämistä. Se on hyvä vaihtoehto jollekulle, joka sellaista tarvitsee, mutta se ei ole erityisen rasittavaa eikä siten ansaitse taitoon viittaavaa nimeä. Toinen, vaativampi vaihtoehto on elämän jatkuva ohjaaminen. Sellaisen tietoisuuden ylläpitäminen ei ole mahdollista jatkuvasti, mutta ei se ole tarpeenkaan, sillä pienet tauot ja ajoittaiset pohdinnat vanhenemisesta riittävät. Mitä se merkitsee? Miten se etenee? Missä olen tällä hetkellä? Mitä minulle tapahtuu? Miten voin valmistautua siihen? Mikä on omassa vallassani ja mikä ei? Elämisen taito on sen pohdintaa, miten myös tämän ajanjakson tarkoituksen voi löytää, miten elämää voi ymmärtää ja miten elää tietoisena – ja vaikka elämä ei tuntuisikaan ihanalta, silti voi yksinkertaisesti vain elää.

Vanhenemisen ongelma on nykyään se, että sitä pidetään merkityksettömänä, jopa sairautena, joka täytyy tunnistaa ajoissa ja jota vastaan pitää päättäväisesti taistella siihen asti, kun se vihdoin joskus voidaan operoida pois. Vanhenemisen kieltäminen on modernin aikamme minäkeskeisyyden ilmentymä, ihannoimme ikuista nuoruutta – minä, aina ja ikuisesti. Tämä kaipaus tulee ilmi kappaleessa Forever Young (joka on münsteriläisen bändin Alphavillen kappale vuodelta 1984 ja josta on lukuisia coverversioita). Mutta jos jostain asiasta on olemassa vain yksi selitys, on välttämätöntä saada asialle myös toinen tulkinta, sillä tulkintojen yksipuolisuus nakertaa elämää: se veltostuu, se tarvitsee ristiriitoja pysyäkseen vireänä. Modernia aikaamme voisi luonnehtia toinen tulkinta vanhenemisesta, se että sillä on tarkoitus. Millainen?

Luonnollisen vanhenemisen tarkoitus on tottua siihen tosiasiaan, että jokaisen elämä kallistuu kohti loppuaan – luonnon huolenpito tästä ylimielisestä, herkkätunteisesta olennosta, jota kutsutaan ihmiseksi, lakkaa. Myös luonto tuntee ikuisen nuoruuden periaatteen – se vain menettelee aivan toisin kuin nykyinen kulttuurimme. Se jonka elämä lakkaa ja jonka tilalle syntyy uutta elämää, pysyy ikuisesti nuorena. Luonto voisi katkaista ihmisen elämän nopeasti kuin veitsellä leikaten, ja sellainen tapa kuolla olisikin monen toiveissa, mutta se ei täyty kovinkaan monen kohdalla, sillä luonto suosii hidasta vanhenemisprosessia. Siten jää aikaa olla jälkikasvun saatavilla, kertoa kokemuksistaan ja kokea uusia asioita. Kasvikunnan termeillä ilmaistuna tarkoituksenmukainen elämä on kukkimista itseään ja muita varten niin kauan, kunnes saadaan enemmän tai vähemmän toivottu sato – ja suostua kuihtumiseen. Juhlia elämää niin kauan kuin sitä kestää, omaa ja kaikkien elämää, myös elämän tuolle puolen. Kokea elämän kypsä täyteys – ja ottaa tyynesti vastaan sen ajalliset rajat. Kykenenkö siihen?

Eräs vanhenemiseen liittyvä kulttuurinen tehtävä on löytää sellaisia resursseja, jotka juuri nyt helpottavat ja rikastavat elämää. Tyyneys on juuri sellaista. Siitä tuntuu olevan pula. Nykyaika hämmentää ihmisiä siinä määrin ja pyörittää heidän elämäänsä niin paljon, että he kaipaavat enemmän tyyneyttä. Se oli merkittävä käsite länsimaisessa filosofiassa Epikuroksen ajoilta 300–200-luvulta eKr. (hänen ataraksia-käsitteensä tarkoittaa tyyneyttä ja levollisuutta) kristillisen teologin Mestari Eckhartin aikaan 1200–1300-luvulle (hänen keskeinen käsitteensä oli myös levollisuus). Mutta nykyään se on unohtunut ja kadonnut rauhattomaan aktiivisuuteen ja tieteellis-tekniseen optimismiin, eikä niiden hillitsemistä pidetä hyveenä. Sen paikan on ottanut teeskennelty viileys, mutta muisto ihmisten välisestä lämmöstä ja voimakkuudesta pysyy kuitenkin elävänä. Elämänvaiheena vanhuus on kuin luotu tyyneydelle. Mutta myös siitä on tullut rauhatonta aikaa, eikä levollisuutta enää saavutetakaan noin vain. Miten saisimme tyyneyden takaisin? Voiko vanhenevien ihmisten yhteiskunta tulla levollisemmaksi?

En ole vielä saavuttanut tyyneyttä, mutta pidän sitä ominaisuutena, joka on tarpeellinen, jotta voisin elää hyvää elämää. Tyyneydestä on hyötyä jokaisessa elämänvaiheessa, mutta erityisesti vanhuudessa, jolloin elämä uhkaa vaikeutua ja köyhtyä. Ehkä levollisuuden saavuttaminen on ylipäätään mahdollista vasta korkeassa iässä. On helpompaa olla tyyni, kun elämässä kaikki ei enää ole vaakalaudalla, hormon...