Kansi_Hepo_oja


Briitta Hepo-oja

Hylättyjen

lasten

kaupunki

m-tunnus_black.eps

Myllylahti Oy

Espoo


www.myllylahti.fi



© Briitta Hepo-oja



ISBN 978-952-202-790-0 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-813-6 (e-kirja, epub)



Myllylahti Oy

Espoo2017



Äidilleni ja siskoilleni



1.



Minä olen Mikko ja tämä on tarina siitä, miten minusta tuli yksi hylättyjen kaupungin lapsista.

Et ehkä usko, että hylättyjen kaupunkia on olemassakaan. ”Hylättyjen kaupunki?” saatat sanoa. ”Hölynpölyä!”

Mutta tämä tarina on totta.

Hylättyjen kaupunkia ei löydy kartoista. Suurin osa aikuisista ei tiedä siitä, koska he eivät halua tietää. Hylättyjen kaupungilla ei ole ylevää historiaa, siellä ei ole hienoja kuninkaanlinnoja eikä pilvenpiirtäjiä. Harva tietää, missä se on, mutta silti se on kaikkia muita kaupunkeja vanhempi.

Hylättyjen kaupunki on ollut olemassa niin kauan kuin aikakin. Sen ympärillä ei ole muureja, mutta silti se on niin tiukasti muusta maailmasta erillään, että se on näkymätön. En tiedä, oliko meidän kaupunkimme suurin, mutta sen tiedän, ettei se ollut ainoa.

Minun lisäkseni hylättyjen kaupungissa oli paljon muitakin lapsia. Aikuisia siellä ei ollut ollenkaan.

Minä olin kaksitoista, kun äitini päätti, että hänellä on parempaakin tekemistä kuin elättää minua. Hän aikoi mennä naimisiin erään pahkasikaa muistuttavan miehen kanssa. Ainakin hänellä oli sormus ja suuria haaveita. Mies inhosi lapsia kuin torakoita.

Siihen aikaan, minun entisessä elämässäni, olin muuten ihan tavallinen poika. Minulla oli vähän kaikkea, muttei kovin paljon mitään. Vähän äitiä, ei ollenkaan isää, vähän kavereita ja kaukainen isoäiti. Olin ainoa lapsi.

Nyt minun nimeni on Mikko Dag Von Aro ja minulla on veli. Hänen nimensä on Ola. Haluaisit varmaan tietää, mistä näin omituinen sukunimi on peräisin. Sen saat tietää, jos luet pidemmälle. Ei ainakaan isäpuoleltani. Hänen nimensä oli Mättönen. Tai saattoi se olla Möhkönenkin. Ainakin hän tykkäsi mättöä tavaroita ja aika möhkälekin hän oli. Ehkä hänen nimensä oli Mättönen-Möhkönen. Ei sillä ole mitään väliä. Olen alkanut unohtaa entisen elämäni.

Mutta tätä tarinaa en unohda. Tarinaa hylättyjen kaupungin lapsista, vähän minustakin.

Ja Olasta.



2.



Kaikki alkoi eräänä elokuun päivänä, joka olisi voinut olla tavallinen päivä.

Tai ehkei kaikki alkanut silloin, koska kaikki on alkanut jo kauan sitten. On ihmisiä, jotka uskovat kaiken alkaneen avaruudessa miljardeja vuosia sitten, kun kuului PAM, ja niitä joiden mielestä kaikki on aina ollut olemassa ja minkäs sille enää voi. Jotta asiasta ei tulisi liian monimutkaista, sanotaan että kaikki merkittävä alkoi silloin.

Mantelikujalla oli hiljaista. Yöllä oli satanut ja ilmassa leijui kostea aamuyön tuoksu. Se viipyi vielä hetken kadulla, kierteli taloja ja haihtui sitten olemattomiin. Puut nuokkuivat kujan reunoilla, niiden oksat venyivät kohti maata kuin väsyneet kädet.

Aina kun tuuli, yksi erityisen vanha puu1 paiskoi oksiaan mielenosoituksellisesti ränsistyneen puutalomme ikkunaan. Ikkuna menee varmasti rikki, ajattelin synkkänä. Ajattelin samaa joka aamu. Mutta sinä aamuna kuului jokin toinenkin ääni. Astioiden kilinää? Ei voinut olla, meillä kukaan ei ollut aamuisin keittiössä tiskaamassa tai laittamassa ruokaa.

Nousin istumaan ja menin vaatekaapille. Sen ovi oli irti saranoiltaan. Siirsin sen varovasti syrjään. Laitoin päälleni haalistuneen t-paidan ja farkut.

”Mikko!” äiti huusi keittiöstä. ”Tule aamiaiselle!”

Etsin hätäisesti piilopaikkaa. Jokin oli varmasti hullusti, jos äiti laittoi ruokaa. Minun olisi paras hävitä.

”Mikko!” äiti huhuili. ”Kuulin että heräsit.”

Ei auttanut. Hiivin varovasti keittiön ovelle. Kurkistin keittiöön ja etsin merkkejä lymyävästä katastrofista. Suurimmalle osalle lapsista siinä ei ole mitään kummallista, jos äiti tiskaa tai laittaa aamiaista, mutta minulle se merkitsi sitä, että äiti oli innostunut jostakin. Ja jos äiti innostui jostakin, siitä ei seurannut hyvää.

”Istuhan alas”, äiti sanoi ja istutti minut pöydän ääreen.

En uskaltanut sanoa mitään, mutta tarkkailin äitiä kulmieni alta. Hän oli kihartanut ruskeat hiuksensa ja sonnustautunut kymmeniin koruihin. Koruja oli kaulassa, ranteissa ja korvissa ja ne kilahtelivat. Äiti oli pukeutunut kimonoon – ei se tietenkään ollut aito japanilainen vaan halpa jäljitelmä – joka oli kirkkaan punainen ja siinä oli värikkäitä kukkia. Ainoa käytännöllinen asia äidin pukeutumisessa oli kumisaappaat, koska ulkona oli märkää, mutta en tiennyt miksi äiti piti saappaita sisälläkin. Tämä oli puku, jota äiti käytti innostuessaan.

”Otatko paahtoleipää?” äiti kysyi hymyillen.

En uskaltanut vieläkään puhua, koska pelkäsin ja toisaalta toivoin näkeväni unta. Sen sijaan nyökkäsin varovaisesti. Pian eteeni ilmestyi paahtoleipä ja marmeladipurkki.

”Juhlitaanko me jotain?” kysyin lopulta. Keittiö oli kuurattu lattiasta kattoon ja seinässä oleva mandariinin kokoinen reikä oli tukittu keltaisella muovailuvahalla.

”Tänään”, äiti henkäisi ja sulki silmänsä. ”Tänään me lähdemme retkelle!”

”Eihän me käydä retkillä”, väitin vastaan.

Äiti mutristi suutaan. ”Etkö sinä halua retkelle?”

”Joo”, mutisin äkkiä ja aloin hotkia paahtoleipää. Pelkäsin, että se katoaisi ennen kuin ehtisin syödä sen. Marmeladi oli hyvää.

Oli lauantai. Melkein toivoin, että ei olisi ollut, sillä koulussa olisin ollut turvassa äidin päähänpistoilta. Yleensä äiti vähät välitti minusta, unohti käydä kaupassa, liihotti ties missä ja päästi kodin sekasortoon, mutta silloin tällöin, pari kertaa vuodessa, hän keksi jotain minun pääni menoksi. Olen varma, että äiti tarkoitti pohjimmiltaan hyvää viedessään minut eläintarhaan, huvipuistoon tai risteilylle, mutta yleensä reissut eivät päättyneet hyvin. Äiti ei ollut kovin hyvä sellaisissa jutuissa.

Söimme hiljaisuuden vallitessa. Äiti hymyili koko ajan, mutta hymyssä oli jotain kummallista. Ihan kuin äiti olisi ollut narunukke, ja joku olisi vetänyt hänen suupieliään ylöspäin väkisin.

”Joko lähdetään?” äiti kysyi.

Hän alkoi tulla kärsimättömäksi. En pyytänyt lisää marmeladia. Nousin ylös. Äiti käski minun pakata reppuni.

”Minne me mennään?”

”Sitten näet”, äiti sanoi ja liihotti pihalle.

”Mutta mitä minun pitäisi pakata?” huusin.

”Vähän kaikkea!” äiti huusi pihalta, tarttui haravaan ja alkoi haravoida lehtiä raivokkaalla innolla. Näytti vähän siltä, ettei äiti tiennyt, miten haravaa käytetään.

Vähän kaikkea, ei paljon mitään, ajattelin. Tyhjensin repun koulukirjoista. Katselin kasaa ja tulin toisiin aatoksiin. Ensi viikolla olisi maantiedon koe, ehtisin varmaan lukea autossa. Laitoin maantiedon vihreän kirjan takaisin reppuun. Olisimmeko me retkellä yön yli? Parasta ottaa hammasharja mukaan. Pakkasin mukaan vaatteita ja hetken mielijohteesta kolmekymmentäkaksi Amerikan dollaria, jotka olin löytänyt maasta ja joilla tuskin koskaan tekisin mitään.

Katseeni osui kirjastosta lainattuun järkälemäiseen kirjaan, jonka olin hankkinut maantiedon esitelmää varten. Se oli jo myöhässä. Nappasin senkin laukkuuni. Ehkä äiti suostuisi ajamaan kirjaston kautta. Äiti inhosi myöhästymismaksuja ja muitakin laskuja. Yleensä hän silppusi ne.

Äiti haravoi pihalla entistä raivokkaammin. Se tarkoitti, ettei hän jaksaisi odottaa enää kauaa. Juoksin ulos.

”Kipin kapin autoon!” äiti huusi heti, kun astuin ovesta ulos. Hän heitti haravan maahan ja hyppäsi autoon. En ehtinyt laittaa edes turvavyötä kiinni, kun äiti jo kaasutti pihasta niin lujaa, että pari pikkulintua tipahti puusta. Ajoimme kohti valtatietä, ja tajusin kirjastoreissun jäävän vuorenvarmasti väliin.

”Miksi sinä murjotat?” äiti kysyi kireästi. ”Etkö sinä halua retkelle?”

”Totta kai haluan”, mutisin leuka vasten rintaa.

”Hyvä”, äiti sanoi. Hän oli pelottavan touhukas. Käänsin katseeni ohi vilahtaviin maisemiin. Äiti alkoi höpöttää kaikkea turhanpäiväistä kuten aina, kun hän oli hermostunut. Minä ihmettelin, minne kummaan olimme menossa. Olimme ohittaneet jo kaikki tavanomaiset retkeilypaikat, jotka kaupungista löytyivät.

”Mennäänkö me jonnekin toiseen kaupunkiin?” kysyin.

”Mennään, kultaseni”, äiti sanoi ja puristi rattia rystyset valkoisina. Toivoin, että minne tahansa me menisimme, siellä ei olisi kovin paljon ihmisiä, koska minua hävetti, että äiti oli pukeutunut kimonoon ja kumisaappaisiin.

Maisemat vilisivät ohi. Jonkin ajan kuluttua äiti keksi laittaa radion päälle. Sieltä kuului jokin iskelmä, jossa oli kamalan imelät sanat. Äiti hoilasi täysillä mukana ja tiputteli tupakanmurusia ikkunan raosta ulos.