Briitta Hepo-oja
Siilin kuolema
Myllylahti Oy
Espoo
www.myllylahti.fi
© Briitta Hepo-oja
ISBN 978-952-202-611-8 (Sidottu)
ISBN 978-952-202-632-3 (e-kirja, epub)
Myllylahti Oy
Espoo 2015
Toisin kuin yleisesti kuvitellaan
siilit eivät juo maitoa.
– Ultra Bra, Siili
1.
Se sattui nättinä päivänä.
”Mikä helvetti se oli?” isä kysyi.
”Jos sinä ajoit kissan päälle”, äiti sanoi.
Isä pysäytti auton tien laitaan. Lotta kirkaisi. Hyppäsin ulos takapenkiltä muiden vanavedessä.
”Siili se on”, sanoi Make, joka oli ehtinyt ensimmäisenä turmapaikalle. Se tönäisi eläintä kengänkärjellä. ”Tuusan nuuskana.”
Siili lojui litistyneenä verilammikossa. Mä jotenkin jähmetyin hetkeksi. Äiti kiersi auton etupuolelle, etsi veritahroja. Sitä ei kuolleena makaava siili liikuttanut. Autoja kiisi ohi, joku tööttäsi.
”Se pitää siirtää pois tieltä”, Make sanoi.
”Älä koske siihen paljain käsin”, isä komensi.
Mä en tiedä johtuiko se automatkasta, joka oli ollut yhtä kärsimystä, enkä mä edes liioittele, vai siitä, että me oltiin isän kanssa kinattu muutenkin koko aamu, vai johtuiko se vain musta, mutta jotenkin se kaikki oli mulle yhtäkkiä ihan liikaa.
”Sä tapoit sen!” huusin. ”Sä tapoit SIILIN!”
”Se oli vahinko”, isä sanoi. ”Älä huuda. Pistetään se ojaan ja jatketaan matkaa.”
”Se pitää haudata! Ei sitä saa laittaa ojaan. Kuolleet siilit pitää haudata!”
”Mitä täällä tapahtuu?” Oliver kysyi tallustaessaan unisena paikalle. Se oli nukkunut viimeiset sata kilometriä.
”Isä on murhannut siilin!” sanoin.
”Se oli vahinko”, isä toisti. ”Auta, Oliver. Tuo takakontista lapio.”
Siili lötkötti valtatiellä. Sillä oli avuttoman pienet käpälät, musta pikkuinen kuono ja terävät piikit. Se oli ollut ruskeamusta, vatsasta vaaleampi. Nyt se oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Mä en ollut ikinä nähnyt mitään niin surkeaa. Mun kävi sitä niin sääliksi, että mua alkoi itkettää.
”Mua oksettaa”, Lotta inahti käsi suun edessä. Sisko juoksi pusikkoon yökkimään näkyä sisuksistaan. Äiti yritti rauhoitella mua, mutta se sai mut vain hermostumaan entistä enemmän.
”Se pitää haudata”, toistin.
”Ei sitä mitään hautaamaan aleta”, isä tokaisi. Se töni siilin lapiolla tiensivuun.
”Aika turha otus se oli”, Make sanoi. Se oli kuusitoista ja hirveän rasittava. Hyökkäsin sen kimppuun ja taoin sitä kaikkialle minne ylsin.
”Sä oot yks kusipää! Mitä sitten, että se oli siili? Olis silläkin oikeus elää!”
Make tönäisi mut sivummalle.
”Autoon siitä”, isä sanoi. ”Joka ikinen.”
”Murhaaja!”
”Autoon. Nyt. Heti.”
”Mikset sä kattonut tielle!”
”Onneksi se ei ollut ihminen”, äiti sanoi. ”Auto pitää pestä. Pysähdytään lähimmälle huoltoasemalle.”
Mä nyyhkytin koko matkan kuin hullu. Mä näin siilin mielessäni, kuulin sen vinkaisevan ja liiskaantuvan renkaan ja asvaltin väliin. Olin hirveän vihainen. Isä oli varmasti tehnyt sen tahallaan. Se kehui aina, ettei kukaan ajanut paremmin kuin se. Isän olisi pitänyt nähdä otus ja jarruttaa, päästää se tien yli kotiinsa eikä ajaa satasen vauhdilla yli. Niin, mä olin varma, että se oli menossa kotiin. Ehkä sillä oli pikkusiilejä, jotka nääntyivät nyt nälkään.
”Mä en hei usko et se kärsi, se siili”, Oliver sanoi. ”Älä itke, ei se kärsinyt, se kuoli niin äkkiä. Vahinko se vaan oli, eiks niin Make?”
”Jep. Niitä kuolee koko ajan. Tuhansia joka vuosi. Menee lyttyyn.”
Mä ulisin.
”Ääh, turpa kiinni, Make.”
ABC:n pihalla isä katsoi mua peilin kautta. ”Aiotko sinä jatkaa tuota koko loppumatkan?”
”Se olisi pitänyt haudata”, sanoin. Sen jälkeen aloin taas itkeä. ”Se olis pitänyt haudata. Ei niitä saa jättää tienviereen. Joku korppikotka syö sen, repii sen palasiksi.”
”Ei Suomessa oo korppikotkia”, Lotta sanoi.
”Ei niin”, Make säesti. ”Tavalliset harakat ja varikset sen syö. Ei siitä jää ku luut jäljelle.”
”Herran jestas Marcus Johannes, ole hiljaa”, äiti puuskahti etupenkiltä.
”Minä menen kahville. Haluatteko te jotain?” isä kysyi.
”Mulla on nälkä”, Make sanoi.
”Mulla on paha olo”, Lotta sanoi.
”Vastahan me syötiin”, äiti väitti.
”Mä ainakin tahon ruokaa”, Make sanoi.
”Mennään sitten syömään. Oliver?”
Oliver kohautti harteitaan.
”Tahtooko Arttu jotakin? Etkö?”
Pudistin päätäni.
”Oletko ihan varma?” äiti kysyi. ”Hyvä on. Jää autoon. Parempi oikeastaan, että et tule ulos tuolla tuulella. Arttu, ei sinun ikäisesi pitäisi itkeä tuollaisesta.”
Kyllä mä sen tiesin, mä olin jo viisitoista, mutta mä en voinut itselleni mitään. Mun kävi sitä otusta niin sääliksi. Siili oli kuollut ihan turhaan. Mä en ollut ikinä nähnyt mitään niin rujolla tavalla kuollutta. Toiset söivät, tilasivat ehkä jälkiruokaa. Mulla ei ollut ollenkaan nälkä. Mä olin täyttynyt jostakin, joka velloi kipeästi vatsanpohjalla. Autossa oli väsyttävän kuuma ja päätä särki.
Kun toiset palasivat, mua itketti vieläkin. En pystynyt lopettamaan. Isä pesi auton etupuskurin ja renkaat, saman tien lasin ja lamputkin. Se tarkisti, ettei siili ollut saanut vahinkoa aikaan, mutta minkä se olisi pellille voinut.
”Tässä on sulle sämpylä, jos sä haluut”, Lotta sanoi. Se oli selvinnyt pahoinvoinnistaan ja kömpi auton takaosaan.
Pudistin päätäni.
”Saanko mä syödä sen?” Make kysyi.
”Vastahan sä söit omasi”, Oliver huokaisi.
”Ei se syö sitä kuitenkaan, toi Arttu.”
Sysäsin sämpylän Makelle. Syököön. Se iski hampaansa leipään. Sen välissä oli sulanut juusto ja maailman pienin salaatinlehti, kinkkusuikale. Leipä ällötti mua.
”Vieläkinkö sinä mökötät”, isä murahti.
”Vielä”, niiskautin.
”Milloin sinä lopetat?”
”Sitten kun se siili on haudattu.”
Isää raivostutti. Matka oli sujunut alusta asti huonosti. Mä olisin halunnut ottaa kitarani mukaan ja olin riidellyt isän kanssa asiasta. Kaikki olivat huonolla tuulella, kun me lopulta päästiin lähtemään. Parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen huomattiin, että mökin avaimet olivat unohtuneet ja meidän oli ollut pakko palata. Oulua ennen tietyö seisotti liikennettä. Tiet oli myllätty ja revitty auki, kiertotiet mutkittelivat missä sattuu. Puolivälissä matkaa isä oli saanut ylinopeussakot ja Lotta oli alkanut voida huonosti (se alkoi voida aina huonosti, kun se luki autossa, mutta se ei tuntunut voivan päästää irti mistään mihin oli painettu kirjaimia), äiti ja isä olivat kinastelleet ajoreiteistä, eikä huoltoasemalta jostain syystä saanut dieseliä.
”Minne sinä nyt?” äiti kysyi, kun isä kääntyi aseman pihasta takaisin tulosuuntaan.
Isä ei vastannut mitään. Mä tajusin, että me palattiin takaisin turmapaikalle. Isä teki u-käännöksen ja pysähtyi ojanpientareelle. Se käski mut ulos ja otti lapion auton takakontista. Se oli painava ja ruosteinen. Oliver hoiti homman. Se kaivoi kuopan tottuneesti ja helpon näköisesti. Kun se oli tarpeeksi syvä, Oliver sanoi, että me voitaisiin laskea siili sinne.
”Se pitää laittaa laatikkoon”, sanoin.
”Heittäkää se elikko nyt sinne, niin jatketaan matkaa”, isä käski.
”Ei sitä saa sanoa elikoksi! Eikä sitä saa heittää. Siihen sattuu!”
”Arttu hei, se on kuollut. Ei siihen voi sattua”, Make sanoi.
”Mistä sä sen tiedät! Oletko sä joskus kuollut!”
Lopulta siiliä varten tyhjennettiin suuri keksilaatikko. Pieni siili mahtui sinne juuri sopivasti. Multa rapisi laatikkoa vasten, siili peittyi hitaasti. Hautajaiset nämäkin.
”Tämä on täyttä hulluutta”, isä mutisi. ”Kaikki ohi ajavat pitävät meitä hulluina.”
”Ei kun faija, meiän on nyt vaan pakko hautaa tää siili”, Oliver sanoi. Se otti lapion multa ja lapioi lopun maan kuoppaan, suoristautui ja tasoitti maan lapion lappeella.
”Sille pitää laittaa vielä hautamerkki”, sanoin.
Hain metsiköstä sopivan näköisen paksun kepakon. Pistin sen maahan, Oliver iski sen lapiolla syvemmälle. Oliver haki vielä jostakin kiven ja mustan tussin. Se kirjoitti kiveen tikkukirjaimin: ”Tässä lepää Sulo Siili, joka kohtasi surullisen ja ennenaikaisen kuolemansa onnettomuudessa valtatie kahdeksalla, 19.6.2014.”
”Mistä sä tiedät, että se on poika?” Lotta älähti. ”Senkin sovinisti!”
”Vain poikasiili olisi niin tyhmänrohkea, että lähtee ylittämään valtatietä, kun isä ajaa”, Oliver selitti.
”Se oli vahinko”, isä sanoi. ”Tämä teidän on kerta kaikkiaan uskottava. Minä en sitä elikkoa nähnyt, eikä nähnyt kukaan muukaan.”
Mä en uskonut isää. Tahallaan se oli sen tehnyt. Äiti pysytteli korkokengissään kauempana. Se ei tykännyt eläimistä, saatikka sitten olisi halunnut olla verisen ja kuolleen siilin lähellä. Äiti pelkäsi, että siitä sai jonkin taudin.
”Nuku rauhassa, siili”, sanoin.
”Se pääsi varmasti siilien taivaaseen”, Lotta sanoi.
”Sillä on nyt kaikki hyvin”, Oliver sanoi.
”...paitsi että se on kuollut”, Make huomautti, ja Oliver katsoi sitä pahasti, ja mä mietin että vielä joku päivä kuristaisin Maken.
Aurinko poltti niskaa, kun laahustin takaisin autolle. Valuin pikkubussin takapenkille. Ilmastointi hurahti käyntiin. Make intti, että mä olin sen paikalla, että se ei menisi istumaan Lotan ja Oliverin väliin. Se oli Oliveria vain vuoden nuorempi, mutta se oli joskus aika lapsellinen ikäisekseen.
”Mee pois siitä”, Make käski.
”Enkä mee.”
”Et sä voi viedä kolmen ihmisen paikkaa, et sä voi, se on epäreilua.”
...