1987

Epilogi

He näyttivät muodostavan jonkinlaiset rappuset penkillä istuessaan. Tyttö oli pienin ja istui penkin päässä vierellään kaksi isoveljeä. Yhden, kolmen ja neljän vuoden ikäiset lapset. Laihat sääret roikkuivat kovan penkin reunan yli. Toisin kuin lapset yleensä, kukaan heistä ei kiemurrellut istuessaan lainkaan eikä yksikään heistä heilutellut jalkojaan. Uudet kengät heidän jaloissaan eivät hievahtaneetkaan kiiltävän lattian yllä. Lasten ilmeissä ei voinut havaita merkkiäkään uteliaisuudesta, ikävystymisestä tai kärsimättömyydestä. He tuijottivat kaikki tyhjää valkoista seinää edessään aivan kuin siinä näytettäisiin piirrettyjä, Tomia ja Jerryä. Kauempaa katsottuna he olivat kuin valokuva – kolme lasta penkillä.

He olivat istuneet siinä melkein puoli tuntia. Kohta he saisivat nousta ylös, mutta kukaan heitä etäältä tarkkailevista aikuisista ei varsinaisesti halunnut kiirehtiä sitä hetkeä. Lasten elämä oli vastikään ottanut uuden suunnan, mutta se oli pikkujuttu verrattuna tulevaan. Tämän jälkeen mikään ei olisi ennallaan. Tällä kertaa muutos olisi parempaan päin, mutta siinä oli riskinsä, ja vain aika näyttäisi, kääntyisikö kaikki hyväksi. Juuri se oli ongelman ydin. Kukaan ei voinut olla varma mistään, ja se teki päätöksestä vaikean.

”Valitettavasti. Olemme käyneet läpi kaikki muut vaihtoehdot, joita asiantuntijat ovat ehdottaneet. Lapset tarvitsevat pysyvän kodin, eikä asian pitkittäminen hyödytä ketään. Mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä epätodennäköisemmäksi käy, että kukaan haluaa adoptoida heidät. Olette jo nähneet, miten erilaista on löytää perhe tytölle kuin pojille. On yleisesti tiedossa, että mitä nuorempi lapsi on, sitä helpompi hänen on sopeutua uusiin olosuhteisiin. Kahden vuoden kuluttua tyttö on yhtä vanha kuin nuorempi veljeksistä nyt ja samassa tilanteessa.” Mies veti syvään henkeä ja painotti sanojaan heiluttelemalla kädessään olevaa paperinippua. Siinä oli lapsia tutkineiden asiantuntijoiden lausuntoja ja selvityksiä. Muut nyökkäsivät vakavina. Kaikki paitsi ryhmän nuorin nainen, joka oli vastustanut ehdotusta eniten. Hänellä oli vähiten kokemusta lastensuojelutapauksista ja siksi hänessä paloi vielä kipinä, joka muiden rinnasta oli toistuvien pettymysten jälkeen jo kauan sitten sammunut.

”Eikö meidän kannattaisi odottaa vielä jonkin aikaa? Jos vaikka löytäisimme pariskunnan, joka uskoisi pystyvänsä huolehtimaan kaikista kolmesta.” Hän vilkaisi silmäkulmastaan lapsia, jotka istuivat kuin kivettyneinä penkillään. Nainen oli ristinyt käsivartensa kuin estääkseen hyväntahtoisuutta, toivoa ja uskoa karkaamasta luotaan. Hän muisti miltä lapset olivat näyttäneet, kun heidän tapauksena oli siirtynyt viranomaisille: vaaleat hiukset olivat olleet takussa ja pesemättömät, vaatteet likaisia, ja kaikki kolme silmiinpistävän laihoja. Siniset silmät olivat pistäneet esiin kasvoista, joita laikuttivat kyynelvanat. Nuori nainen käänsi murheellisen näköisenä katseensa takaisin ryhmää kohti. ”Pakkohan meidän on löytää.”

”Asiaa on jo puitu tarpeeksi”, puhetta johtanut mies lausuntoineen sanoi äreästi. Hän vilkaisi kelloaan jo kolmannen kerran kokouksen aikana. Hän oli luvannut viedä lapsensa elokuviin. ”Pikkuisesta tapellaan mutta pojista vain harvat ovat kiinnostuneet. Voimme olla iloisia että keksimme tämän ratkaisun, eikä meidän tarvitse enää turhaan etsiä tätä kuvitteellista avioparia. Saamme säännöllisesti tiedot adoptiohalukkaista ja olemme käyneet listan huolellisesti läpi. Tämä on tässä tilanteessa järkevintä.”

Siihen ei ollut vastaansanomista, ja nuorta naista lukuun ottamatta kaikki nyökkäsivät vakavina. Neuvottomuus paistoi hänen silmistään, ja se häiritsi muita. ”He vaikuttavat niin läheisiltä. Minua huolestuttaa, että voimme aiheuttaa heille elinikäisiä vammoja erottamalla heidät toisistaan.”

Nyt paperinippu heilui jo niin tarmokkaasti, että se pöllytti muiden hiuksia. ”Tässä on kahden asiantuntijan lausunto siitä, että kahden nuorimman kohdalla erottaminen olisi vain hyvästä. Poika näyttää ottaneen siskonsa suojelukseensa, eikä heidän suhteensa ole normaali. Hän yrittää osoittaa sisartaan kohtaan sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota vaille on itse jäänyt. Vaikka on itsekin vasta pikkulapsi. Tyttö on liian pieni pystyäkseen torjumaan veljen puuttumista kaikkiin asioihinsa, ja veli kärsii stressistä ja huolesta pikkusiskonsa takia. Hän ei ole itsekään kuin kolmevuotias.” Mies vaikeni ja veti henkeä. ”Tämä ei ole mikään tulkintakysymys, vaan se lukee suoraan näissä papereissa. Molemmille lapsille tekisi hyvää olla erossa toisistaan. Veljen suhde sisareen ei ole terve. Veljesten tilanne on itse asiassa kiireellisempi kuin heidän siskonsa. He ovat vanhempia.”

Jotkut huomasivat että penkillä liikahdettiin. Nuorempi pojista oli siirtynyt lähemmäksi siskoaan. Hän laittoi käsivartensa tytön harteille ja veti hänet lähemmäksi itseään. Ihan kuin hän olisi kuullut, mitä aikuiset lasiseinän takana sanoivat.

”Minusta meidän ei ole syytä kyseenalaistaa lausuntoja. Ne ovat sentään asiantuntijoilta, ja lapset ovat lähtöisin olosuhteista, joita meidän on vaikea edes kuvitella. Minusta meidän pitää ryhtyä toimenpiteisiin hetimiten. Olisi naiivia odottaa jotakin ihmeratkaisua. Sellaista ei ole.” Mielipiteensä lausunut nainen oli myös osoittanut olevansa kiireinen. Hän puhui nopeasti ja naputti jalkaansa kärsimättömänä.

”Mutta mitä sitten, kun he aikuisina huomaavat, että heidän erottamisensa olisi voitu estää? Useimmat meistä tietävät mitä tapahtuu, kun ihmiset katkeroituvat viranomaisille. Heidän elämänsä alkaa pyöriä yhden ja saman ympärillä”, sanoi ryhmän ikääntynein. Mies oli pääsemässä eläkkeelle ja toivoi, että tämä olisi viimeinen vaikea tapaus hänen työpöydällään. Hänestä se ei ollut liikaa pyydetty. Hän oli harmaantunut jo aikoja sitten ja saanut verenpainediagnoosin, hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan ryppyiset.

”Kasvattivanhemmat pitävät heidän alkuperänsä salassa. Se on kaikille parasta, varsinkin kahdelle nuorimmalle. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, sillä mitä todennäköisimmin he eivät muista mitään ensimmäisistä vuosistaan. Tyttö on vasta vähän päälle vuoden, mutta vanhimmalle voi jäädä joitakin muistoja. Vaikka varmaa se ei ole. Muistikuvat muuttuvat hämäriksi ja epäselviksi. Mitä te muistatte siitä ajasta kun olitte nelivuotiaita?”

”Vaikka mitä.” Nuori nainen oli ainoa, jolla oli siltä ajalta muistikuvia. Muut muistivat vain unenomaisia välähdyksiä varhaislapsuudestaan. Eikä nainenkaan muistanut mitään siitä kun oli yksivuotias. Kaikkien haluama pikkutyttö pääsisi vähimmällä, eikä vain sen takia että oli sievä kuin nukke. Kuluneet vuodet olivat vaikuttaneet enemmän poikiin, nuoremmassa se näkyi siskon ylenpalttisena hellimisenä ja huolehtimisena, vanhemmassa välinpitämättömyytenä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Äidin soiton jälkeen lasten kotiin lähetetyt poliisit olivat tehneet tilanteesta lyhyen yhteenvedon, joka oli järkyttänyt kaikkia ryhmän jäseniä, eikä kukaan halunnut muistella siinä esitettyjä yksityiskohtia.

Oli todellinen luojanlykky, että aika pyyhkisi ne muistot lasten mielestä.

Nuori nainen ei valitettavasti uskonut siihen. Lasten saamat traumat olivat väkisinkin mittavia. ”Minun muistoni liittyvät aina johonkin kamalaan: sormeni jäi esimerkiksi kolmivuotiaana leipomon oven väliin, viisivuotiaana taas näin ystäväni joutuvan auton alle. Tämä ei ole tietenkään mitään verrattuna siihen, mitä nämä sisarukset ovat joutuneet kokemaan. Pelkäänpä, että veljekset tulevat muistamaan kaiken sen aikuisenakin. Ehkä heidän siskonsakin, vaikka se on epätodennäköistä.”

”Miten muuten on, onko heidän sukulaisuutensa vahvistettu?” Kiirettä pitävä nainen halusi vaihtaa puheenaihetta ennen kuin kaikki vaipuisivat lapsuudenmuisteloihin. ”He eivät ilmeisesti edes ole täyssisaruksia, joten mitenköhän paljon kannattaa nähdä vaivaa heidän yhdessä pitämiseensä?”

Lausuntonivaskaa kädessään pitelevä mies sai lopulta ensimmäisen pisteensä nuorelta naiselta. ”Nähdäkseni on toisarvoista, onko heillä kaikilla sama isä. He kokevat itsensä sisaruksiksi. Onko heillä pelkästään yhteinen äiti, siitä emme voi olla varmoja. Kahden nuoremman lapsen isästä ei ole varmuutta. Sen sijaan vanhimman lapsen isä on selvillä. Heidät tutkinut lääkäri arvioi, että kaksi nuorinta ovat täyssisaruksia, sen sijaan vanhin on heidän velipuolensa. Tämä tosin perustuu osittain vanhimman lapsen isäksi arvellun miehen sanaan, hän väittää, ettei ole ollut sukupuoliyhteydessä lasten äidin kanssa sen jälkeen kun heidän poikansa syntyi. Kun naisen oli pakko muuttaa isänsä luokse.” Mies irvisti ja vaikeni. Sitten hän nielaisi ja jatkoi. ”Vain DNA-testillä voidaan vahvistaa lasten sukulaissuhde, mutta siihen ei ole nyt sen enempää rahaa kuin aikaakaan. Eikä kukaan haluaisi nähdä tuloksia. On parempi kuvitella, että heillä jokaisella on luonnollinen isä. Kaikilla kolmella, ei vain vanhimmalla.”

Ryhmä oli vaiti. He tiesivät lasten ja heidän äitinsä taustan. Isoisän ja epäilyn tämän hirvittävästä rikoksesta tytärtään kohtaan. Nyt kolmen pienen ja sielultaan haavoitetun lapsen kohtalo oli heidän käsissään. Mitä heidän pitäisi tehdä?

”Entä isä, se Þorgeir? Entä jos hän muuttaa mieltään?” nuori nainen rikkoi hiljaisuuden.

”Se on varmistettu moneen kertaan. Hän ei pysty eikä halua ottaa poikaa. Saati sitten kolmea lasta. Isän ja pojan välille ei näytä syntyneen minkäänlaista suhdetta, ja kaiken lisäksi mies epäilee isyyttään. Hän sanoo suostuneensa tunnustamaan isyyden oltuaan lapsen äidin kanssa jonkin aikaa, mutta hänestä on mahdollista, että nainen on maannut muidenkin kanssa. Hän vaatii isyystestiä, jos poikaa yritetään väkisin tyrkyttää hänelle. Se hidastuttaisi prosessia, ja mikä tahansa kokeen tulos olisi, ei hän haluttomana ole välttämättä mitenkään varteenotettava vaihtoehto. Jos hän ei olisikaan biologinen isä, ei olisi enää mitään syytä olettaa hänellä olevan kiinnostusta poikaa kohtaan. Hän ei suostuisi siihen vapaaehtoisesti. Ja olisiko siinä mitään järkeä pojan osalta? En usko.” Miehet silmäilivät toisiaan ja vaikuttivat ymmärtävän isäehdokkaan kannan. Naiset loivat epävarmoina katseen lattiaan.

”Tämä on paras ratkaisu.” Mies ei enää vouhkannut papereittensa kanssa. Sen sijaan hän naputteli niitä sormillaan. ”Meillä ei ole aikakonetta, jolla pääsisimme näkemään lasten tulevaisuuden. Voimme ainoastaan luottaa asiantuntijoiden arvioon. Kaikki kysymykseen tulevat vanhemmat on haastateltu perusteellisesti ja he ovat saaneet loistavat suositukset. Ehdotan, että ryhdymme nyt toimeen. Lapset rekisteröidään uudelleen, ja ajan myötä tiedot heidän onnettomasta alkuperästään vanhenevat. Se on kaikille kolmelle vain eduksi, ja erottaminen näin varhaisessa vaiheessa saattaa edesauttaa unohtamista. Mitä nopeammin he pääsevät uuden elämän alkuun, sitä parempi kaikille. Voimmeko kaikki yhtyä tähän?”

Nuori nainen avasi suunsa lisätäkseen jotakin mutta sulki sen sitten. Muut mutisivat jotain myöntymisen merkiksi kuin vaientaakseen vastarannan kiisken. Nainen kääntyi ympäri ja katsoi lasin takana istuvia lapsia. Pikkutyttö yritti tuloksetta irrottautua veljestään, mutta tämä vain tiukensi otettaan. Näytti siltä, että siskoon alkoi sattua. Ehkä asiantuntijoiden lausunnoissa oli enemmän perää kuin nainen halusi itselleen myöntää. Hän kääntyi takaisin ryhmän puoleen ja nyökkäsi vaisusti.

Niin oli päätös saatu aikaan.

Ryhmä hajaantui kun erinäisiä muotoseikkoja hoidettiin kuntoon. Nuori nainen jäi seisomaan käytävälle ja joutui ainoana todistamaan, kuinka lapset lähetettiin kohti uutta elämää. He eivät jättäneet protestoimatta hyvästejä kaikelle vanhalle, eihän lämpimästä kohdustakaan tulla ääneti maailmaan. Varsinkin nuorempi pojista reagoi voimakkaasti. Hän itki ja huusi nähdessään siskonsa katoavan käytävään lastenlääkärin sylissä. Tyttö tuijotti häntä lääkärin olkapään ylitse ja vilkutti ilmeettömänä hyvästiksi. Silloin poika sai raivarit. Hoitoasuinen mies joutui ponnistelemaan pitääkseen pojan aloillaan. Tajutessaan kohdanneensa ylivoiman poika ei enää kiljunut vaan purskahti itkuun.

Nainen ei saanut katsettaan irti siitä mitä hänen edessään tapahtui. Hän oli omalta osaltaan vastuussa tilanteesta, joten hänen oli pakko pystyä katsomaan sen seuraamukset. Vanhempaa veljestä oli hieman helpompi seurata. Poika ei hievahtanutkaan eikä itkenyt, mutta silmistä paistava raivo kertoi kaiken. Tämä oli todennäköisesti ensimmäinen kerta kun lapset joutuivat eroon toisistaan.

Nuori nainen katseli silmät kuivina, kun pojat siskonsa tavoin vietiin pois.

Kun hän lopulta lähti itsekin liikkeelle, ei lapsista näkynyt enää vilaustakaan sairaalan käytävillä. Eikä hän nähnyt heitä enää ala-aulassa eikä parkkialueellakaan.

2015

1. luku

Elísalta kestää hetken herätä kunnolla. Hän makaa kyljellään, peitto on sikin sokin jaloissa ja tyyny mytyssä posken alla. Huoneessa on pimeää, mutta verhojen välistä näkyy mustaa taivasta, ja yksinäinen tähti vilkuttaa hänelle jostain kaukaa avaruudesta. Parivuoteen toinen puoli hänen vierellään on pedattu ja tyyny on koskematon. Hiljaisuus tuntuu vieraalta; nyt hän kaipaa kuorsausta, joka tavallisesti ärsyttää ja estää häntä nukahtamasta. Samoin hän kaipaa aviomiehen lämpöä, vaikka tämä hikoilee niin, että vaimon on potkittava toinen jalka peitoista.

Vanhasta tottumuksesta hän on potkinut nytkin peiton päältään, mutta tällä kertaa hänen on kylmä.

Vetäessään peittoa paremmin ylleen hän tuntee, että jalat ovat kananlihalla. Siitä hän muistaa ajat, jolloin Sigvaldi teki yövuoroja. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan odota miestä kotiin aamusella, haukottelevana ja pussit silmien alla, sairaalan hajua huokuen. Puoliso tulisi konferenssista kotiin vasta viikon kuluttua. Kun mies edellisiltana liikennekeskuksessa suukotti häntä hyvästiksi, tämä oli huomattavasti hermostuneempi kuin vaimonsa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mies palaisi kotiin tuoksuen verovapaasti ostetulta partavedeltä, niin että vaimon olisi nukuttava nenä kyynärtaipeessa kunnes hajuaisti turtuisi.

Hän tuntee hetken kaipuuta, mutta samalla kuplivaa iloa omasta ajasta. Edessä on iltoja, jolloin hän saisi päättää mitä televisiosta katsotaan, eikä hänen olisi pakko ottaa huomioon jalkapalloliigojen pelejä. On tiedossa iltoja, jolloin ateriaksi riittäisi juustolla päällystetty rieska ilman, että hän joutuisi kuuntelemaan loppuillan miehen vatsan kurinaa.

Viikon loma aviomiehestä ei kuitenkaan sisällä pelkkiä hyviä puolia. Elísa on jäänyt yksin heidän kolmen lapsensa kanssa ja joutuu huolehtimaan yksin kaikesta asiaan kuuluvasta: herättämään heidät – aamutoimet vievät oman aikansa –, viemään ja hakemaan, auttamaan koulutehtävissä, keksimään jotakin kivaa ohjelmaa, valvomaan tietokoneen käyttöä, ruokkimaan heidät, vahtimaan kylpemistä, hampaiden pesua ja muita iltatoimia. Margrét pitää viedä kahdesti viikossa balettiharjoituksiin, Stefán ja Bárður karateen, ja sitten hänen pitää odottaa harjoitusten loppumista ja kuljettaa lapset takaisin kotiin. Juuri harrastukset ovat kaikista pahimmat velvollisuudet, sillä hänen täytyy sietää sitä, ettei lapsilla selvästikään ole lahjoja eivätkä he edes pidä treeneistä, jotka maksavat omaisuuden. Hänestä lapset näyttävät aina ikävystyneiltä, he eivät pysy muiden tahdissa ja tekevät usein juuri päinvastoin kuin muut. Posket helottaen he tuijottavat toisia, jotka tekevät aina kaiken oikein. Tai ehkä ne toiset eivät tee kuten käsketään, ehkäpä juuri hänen lapsensa tekevät kaiken oikein.

Elísa makaa vielä sängyssä ja odottaa unenrippeiden katoamista. Yöpöydällä hohtaa herätyskello, jota inhoamalla hän on tottunut aloittamaan päivänsä. Tällä kertaa hän ei tunne tarvetta paiskata kelloa lattialle. Vihreänhehkuiset numerot näyttävät pimeässä radioaktiivisilta ja kertovat, että hän saa nukkua vielä muutaman tunnin. Väsynyt mieli ei jaksa laskea tarkalleen kuinka monta. Hänen mieltään vaivaa lisäksi tärkeämpi kysymys: miksi hän heräsi?

Elísan väsyneitä silmiä kirveltävät herätyskellon räikeänä hohkaavat numerot. Hän kierähtää toiselle kyljelleen ja vie käden säikähdyksestä suulleen, kun näkee jonkun seisovan vuoteensa vierellä. Hän rauhoittuu nopeasti tajutessaan, että siinä on hänen esikoisensa Margrét, tytär, joka on aina ollut hieman erilainen kuin muut lapset. Vain harvoin iloinen. Tässä siis syy miksi hän kavahti hereille. ”Margrét-kulta, miksi olet valveilla?” Ääni käheä­nä hän katsoo tytärtään silmiin. Pimeässä ne näyttävät mustilta. Kalpeita kasvoja ympäröivät punertavat kiharat, jotka sojottavat minne sattuu.

Lapsi kapuaa isänsä tasaisen sängynpeitteen yli hänen puolelleen. Tyttö kuiskaa matalalla äänellä jotain, kuuma hengitys kutittaa Elísan korvaa ja henkäystä seuraa kevyt hammastahnan haju: ”Täällä on joku.”

Elísa kohottautuu. Sydän hakkaa rinnassa, vaikka hän tietää, ettei ole mitään syytä. ”Näit kultapieni unta. Muistathan mistä olemme puhuneet. Mikään unessa nähty ei tapahdu todellisuudessa. Ne ovat kaksi ihan erillistä maailmaa.” Margrét on kärsinyt pienestä pitäen painajaisista. Hänen veljensä nukahtavat syvään uneen heti sänkyyn päästyään eivätkä havahdu hereille kuin vasta aamulla, aivan kuten isänsä. Mutta yö tarjoaa harvoin samaa lohtua heidän tyttärelleen. Kuinka usein vanhemmat ovatkaan yöllä heränneet surkeaan ulinaan. Lääkärit sanoivat, että ongelma poistuisi iän myötä, mutta muutosta ei ole tullut nyt kahteen vuoteen.

Tulipunaiset kiehkurat heilahtavat, kun tyttö ravistaa päätään. ”Ei se ollut unta. Olin valveilla.” Tyttö puhuu edelleen kuiskaten ja painaa sormensa kauniisti kaartuville huulilleen sen merkiksi, ettei äitikään saisi puhua kovaa. ”Minun piti mennä vessaan ja näin sen miehen. Hän on olohuoneessa.”

”Joskus sitä sekoittaa asioita. Minulle on sattunut niin usein…” Elísa vaikenee kesken lauseen. ”Ssh”, hän suhahtaa ennen kaikkea itselleen. Eteisestä ei kuulu mitään. Hänen kuulemansa ääni oli pelkkää mielikuvitusta. Ovi on puoliksi auki, ja hän kurottaa kaulaansa nähdäkseen ovenraosta muttei näe muuta kuin pimeyttä. Tieteenkään ei. Ja kuka siellä muka voisi olla? Heidän omaisuutensa koostuu hyvin arkisista esineistä, eikä huonosti maalatun talon luulisi houkuttelevan varkaita. Toisaalta talo on kadulla niitä harvoja, jonka kaikkia ikkunoita ei ole huolellisesti merkitty vartiointi­firman logolla.

Margrét kumartuu uudelleen äitinsä korvan puoleen. ”En minä sekoittanut. Tuolla perällä on joku mies. Näin sen eteisestä.” Margrétin hiljainen ääni on kirkas, ja tyttö vaikuttaa muutenkin olevan täysin hereillä.

Elísa sytyttää yöpöydän lampun ja hapuilee kännykkäänsä. Voisiko herätyskello olla väärässä? Se on joutunut kaikennäköiseen höykytykseen vuosien varrella, eikä Elísa muista kuinka monta kertaa se on lentänyt lattialle. Ehkä Margrétia ei saa millään palaamaan sänkyynsä. Ehkä sitä voisi vain aloittaa aamutoimet, kaataa viilipiimää kolmelle lautaselle, ripotella fariinisokeria päälle ja toivoa, että lasten syödessä hänelle jäisi aikaa käydä suihkussa ja pestä hiukset. Mutta puhelin ei ole pöydällä eikä lattialla. Hän on varma, että otti sen mukaansa ennen kuin sammutti valot. Hän halusi pitää sen käden ulottuvilla siltä varalta, että Sigvaldi soittaisi keskellä yötä ja kertoisi tulleensa perille. Vai ottiko hän sitä sittenkään mukaansa? ”Mitä kello oikeastaan on, Margrét?” Tyttö ei ollut koskaan halunnut, että häntä kutsuttiin Margrét-nimisten tavanomaisella lempinimellä Magga.

”En tiedä.” Margrét siirtää katseensa äidistään ja tuijottaa pimeyteen. Sitten hän kääntyy äitinsä puoleen ja kuiskaa: ”Kuka tulee kutsumatta käymään keskellä yötä? Ei mikään kiltti ihminen.”

”Siellä ei ole ketään. Ja sillä selvä.” Elísa tuntee, ettei hänen äänensä ole vakuuttava. Entä jos lapsi onkin oikeassa ja joku on murtautunut taloon? Hän nousee sängystä. Lattia on jääkylmä ja hän kipristelee varpaitaan. Yllään hänellä on vain Sigvaldin t-­paita, jalat ovat paljaat, ja hän tuntee menevänsä kananlihalle. ”Makaa kaikessa rauhassa. Käyn katsomassa. Kun tulen takaisin, voimme nukahtaa uudelleen murehtimatta turhaan. Sovitaanko näin?”

Margrét nyökkää. Hän vetää äitinsä peiton korviinsa asti. Peiton alta hän kuiskaa: ”Ole varovainen. Se mies ei ole kiltti.”

Tytön sanat kaikuvat Elísan korvissa hänen kävellessään eteiseen. Hän esittää varmaa ja vakuuttunutta siitä, ettei talossa ole ketään vierasta. Margrét on kuitenkin kylvänyt epäilyn siemeniä hänen mieleensä. Miksei tämä tapahtunut edellisenä yönä, kun Sigvaldi oli kotona? Olisiko se ollut liikaa pyydetty? Elísa kietoo käsivartensa ympärilleen estääkseen itseään palelemasta, mutta turhaan. Hän sytyttää lampun, jonka kirkkaus häikäisee hänet.

Poikien huoneen ovi narisee vähän, kun hän kurkistaa sisään varmistaakseen, että he nukkuvat sikeästi. Pojat ovat paikoillaan kerrossängyissään, silmät kiinni ja suu raollaan. Hän sulkee oven varovaisesti takanaan.

Kylpyhuoneessa ei ole ketään, mutta Margrétin huoneessa nuket ja nallet tuijottavat häntä suorassa rivissä hyllyltä. Niiden silmät tuntuivat seuraavan häntä, kun hän kiiruhtaa takaisin käytävälle. Hänen mielessään käy, saattaisiko tuollainen leluasetelma selittää Margrétin painajaiset. Itse hän ei haluaisi tuijottaa lelujen liikkumattomia kasvoja ensimmäiseksi, jos sattuisi heräämään keskellä yötä. Pimeässä tuntuu kuin jotain pahaa hohkaisi kaiken söpöyden lomitse. Olisi ehkä hyvä sijoittaa ne toiseen paikkaan ja katsoa, nukkuisiko tyttö paremmin. Hän päättää tehdä sen illalla töiden jälkeen.

Käytävässä ja sen varrella olevissa huoneissa ei näy mitään kummallista, ei myöskään merkkiä siitä, että joku olisi käynyt niissä luvatta. Vaan mistä sellaisen voisi huomata? Jalanjäljistä lattialla? Sinne tänne tiputelluista tupakan tumpeista? Särkyneistä kukkaruukuista? Tuskin. Jatkaessaan matkaansa olohuonetta ja keittiötä kohti Elísa tuntee itsensä rennommaksi. Katuvalojen kajo riittää saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä, että kyse oli jälleen kerran Margrétin kuvittelusta. Pimeässä mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Nyt hän näkee paremmin, eikä olohuoneessa ole ketään, tyhjä popcornkulho on edelleen paikoillaan television edessä ja legot levällään sohvapöydän ympärillä. Ihan niin kuin nukkumaan mennessä. Hemmetti tätä hölmöilyä. Hymy käväisee hänen kasvoillaan mutta katoaa saman tien. Olohuoneen jatkeena on ruokasali ja keittiö, mutta sinne vievä liukuovi on vedetty kiinni.

He eivät koskaan sulje sitä.

Elísa lähestyy ovea, hitaasti ja varovasti. Jalkapohjia pakottaa lattiasta kohoava kylmyys, ja hänen ahdistuksensa pahenee askele askeleelta. Hän painaa korvansa kiinni valkoiseen liukuoveen. Aluksi pelkkää hiljaisuutta, mutta sitten hän hätkähtää kuulleessaan keittiön tuolia siirrettävän.

Mitä hänen pitäisi tehdä? Koko kroppa vaatii häntä juoksemaan omaan huoneeseensa ja piiloutumaan peiton alle. Keittiössä oleva ihminen tulisi varmasti ulos tuota pikaa. Elísa ei välitä tippaakaan heidän tavaroistaan. Varas saisi viedä kaiken haluamansa, kunhan vain painuisi pois. Mutta mitä hittoa mies tekee keittiössä? Kuulostaa siltä, että hän istuutui pöydän ääreen. Elísa jää pohtimaan, olisiko Margrét tai jompikumpi pojista livahtanut sinne hänen huomaamattaan. Ei, mahdotonta.

Hänen kauhukseen kuulostaa siltä, kuin kutsumaton vieras liukuoven takana aikoisi nousta pöydästä. Hän ei keksi muuta ratkaisua kuin tarkkailla tilannetta painamalla korvan uudelleen vasten ovea. Laatikoita vedetään ulos ja työnnetään kiinni, haarukat ja veitset kolisevat. Tai terävät veitset. Hiljaisuus rikkoutuu uudelleen, ja hän kuulee kuinka komeron pieni veto-ovi avautuu. Mikä varas olisi muka kiinnostunut säilykkeistä ja aamiaismuroista? Tai lattiaharjasta, rikkakihvelistä, räteistä, ämpäreistä ja imurista? Asioiden saama suunta ei rauhoita Elísaa, pikemminkin päinvastoin. Epäloogisesti toimivat ihmiset ovat epäilyttävämpiä kuin sääntöjä noudattavat. Hän siirtyy ovelta ja katselee ympärilleen olohuoneessa. Kännykän on pakko olla olohuoneen pöydällä. Tai kylpyhuoneessa. He päättivät pari vuotta sitten luopua kotipuhelimesta, mutta juuri nyt hän kaipaisi sitä. Elísan katse suuntautuu eteiseen, ja hän pohtii, pitäisikö hänen rynnätä ulos, huutaa apua ja toivoa, että naapurit heräisivät siihen. Mutta silloin hänen olisi jätettävä lapset yksin. Sellaisen miehen seuraan, joka on ehkä löytänyt keittiöstä leikkuuveitsen. Elísa ottaa askeleen kohti eteistä mutta pysähtyy sitten, hän ei voi lähteä lastensa luota. Sen sijaan hän kääntyy käytävää kohti. Hän on melkein sen ovella kuullessaan, että liukuovea aukaistaan. Hän syöksyy käytävälle ja sulkee sen oven huolellisesti perässään. Hän ei uskaltanut katsoa, lähtikö mies sitä ennen häntä kohti.

Elísasta tuntuu kuin päästä kuuluisi naksahduksia ja raksahduksia kun hän epätoivoissaan pohtii, mitä hänen tilanteessaan olisi parasta tehdä. Miten hän pääsisi pakoon? Makuuhuoneen ovea ei voi lukita, sillä heidän muuttaessaan asuntoon useimmat avaimet puuttuivat eivätkä he nähneet syytä teettää niitä. Kylpyhuoneen oven saa lukittua, mutta sinne sulkeutuminen on yhtä toivoton ajatus kuin ulos juokseminen. Lapset jäisivät kummassakin tapauksessa tuntemattoman armoille. Hän kiirehtii silti kylpyhuoneeseen etsimään puhelinta, mutta sitä ei näy. Hän heittelee vapisevin käsin pinossa olevia pyyhkeitä erilleen ja vetää laatikoita auki. Siitä ei ole apua, pahuksen puhelin on jossain muualla. Silmät kyynelissä hän katsoo aikaansaamaansa sotkua. Milloin hän tämän siivoaisi? Ikään kuin hänellä ei olisi tällä hetkellä paljon tärkeämpää pohdittavaa.

Elísa palaa takaisin käytävään, hän tuntee että on sekoamassa. Hänen ei onnistu tukahduttaa suusta purkautuvaa äännähdystä nähdessään, että käytävän päässä oleva ovi alkaa avautua. Hänestä ei lähde huutoa eikä kirkumista, vaan kurkusta pihisee vikinää, jollaista pulaan joutunut kani varmaan pitäisi. Hän ei halua nähdä, kuka oviaukosta astuu sisään, vaan syöksyy kylpyhuonetta vastapäätä olevaan makuuhuoneeseen ja sulkee oven perässään. Hän kuulee kutsumattoman vieraan askeleet ja sitten jotain oudompaa ääntä, ikään kuin mies raahaisi jotain. Mutta mitä? Sydän hakkaa rinnassa.

”Margrét?”

Tyttöä ei näy missään.

”Margrét?”

Ääni on särkymäisillään eikä se totisesti lisää rohkeutta. Hän ei pysty päättämään, etsiäkö puhelinta vai Margrétia. Ennen kun hän ehtii tehdä valintansa, ovi hänen takanaan avautuu ja mies astuu sisään. Mies pysähtyy, ja takaa kuuluu laahaava ääntä kuin hän kiskoisi jotakin kynnyksen yli. Elísa ei pysty katsomaan taakseen, vartalo on jäykistynyt paikoilleen ja päässä velloo vain sietämätön halu sulkea jälleen silmät. Hänen takanaan kuuluvissa äänissä on jotain tuttua, mutta Elísa ei saa millään palautettua mieleensä missä on kuullut ne aikaisemmin. Aivot näyttävät pitävän kiirettä sulkiessaan kaikki ne kanavat, joita hän tarvitsisi nyt eniten.

Elísa on täysin jäykkä, kun hän kuulee nimensä kuiskattavan takanaan. Se kuuluu usvaisena ikään kuin mies olisi kietonut kaulaliinan suunsa eteen. Hän ei tunnista ääntä. Mutta miltä ääni kuulostaa jos joku kuiskaa? Ihan erilaiselta kuin puheääni, vai mitä? Margrét ei kuulostanut omalta itseltään kuiskatessaan hänen korvaansa herättäessään hänet.

Mutta tytön kuuma, makea henkäys korvassa oli aivan toista kuin tämä hänet syvällä kauhulla täyttävä kuiskaus.

Kuka mies on ja mitä tämä haluaa? Ainakin tunkeutuja tuntee hänet, tai vähintään tietää hänen nimensä. Näkikö mies hänen nimensä keittiössä? Jossain kirjekuoressa tai Gunnan lähettämässä jääkaappiin kiinnitetyssä postikortissa? Elísa tuntee vahvan, ilmeisesti hanskoin verhoillun, käden tarttuvan itseään kurkusta; sitten selässä kipeän piston. Veitsi. ”Älä”, hän kuiskaa. Hän ei sano loppua ääneen: Ole kiltti, älä satuta minua. Ole kiltti äläkä raiskaa minua. Älä tapa minua. Ole kiltti, ole niin kiltti, älä tee lapsille mitään. Veitsen terä katoaa selästä ja jättää kipeän pistokohdan. Mies on epäilemättä iskenyt siihen verta vuotavan haavan. Mies päästää otteensa kaulasta, ja ennen kuin Elísa tajuakaan, tämä on alkanut kietoa jotain hänen silmiensä ympärille. Hirvittävä pelko iskee jälleen kun hän huomaa, että mies käyttää siihen lujaa paksua teippiä ja kietoo sitä kierroksen toisensa jälkeen. Kuten aiemmin kylpyhuoneessa, hänellä menee asioiden tärkeysjärjestys sekaisin, ja sen sijaan että yrittäisi estää teipin kiertämistä hänet valtaa pelko omasta ja lasten turvallisuudesta. Teippi tarttuu kiinni niin tiukkaan, että poistaessa sen mukana menisivät ripset ja kulmakarvat. Hänen silmiinsä pusertuvat kyynelet eivät auta yhtään irrottamaan tiukasti silmiä pusertavaa teippiä. ”Ole kiltti. En kerro kenellekään. Ota mitä haluat, vaikka kaikki. Vie kaikki.”

”Kiitos ei”, hän kuulee kepeän kuiskauksen selkänsä takaa.

Elísan polvet huojahtavat. ”Ole niin kiltti.” Teippiä vedetään vielä yksi kierros hänen päänsä ympärille ja sitten tuntuu nykäisy, kun teippi katkaistaan. Mies tarttuu kovin ottein hänen kaulaansa ja painaa teipin avoimen pään tiukasti kiinni ihoon. Seuraavaksi mies kääntää hänet ympäri ja tönäisee vuoteeseen. Patja painuu alemmaksi kun mies istuutuu hänen viereensä, ja Elísa vetää nopeasti päätään kauemmas, kun mies silittää häntä kevyesti hiuksista. Saman tien ote muuttuu, ...