Paul Hunter on eläinlääkäri, joka sattumoisin pelastaa pahoinpidellyn ja keskellä hyytävän kylmää Minnesotan talvea tielle heitetyn valtavan suuren koiran. Hän ei osaa aavistaakaan törmänneensä salaisuuteen, jonka paljastuminen saattaa maksaa hänen henkensä.

Simon Conley on ihmissusi, mikä tekee hänestä osan pikkuruista vähemmistöä tavallisten ihmisten meressä. Lauman turvallisuus on kiinni täydellisestä salassapysymisestä, jota pidetään yllä toisinaan väkivaltaisestikin. Lajissa, jonka jäsenet syntyvät luonnollisella tavalla, homoutta pidetään perversiona. Kun Simon rakastuu ihmismieheen, hän on kaksinverroin kirottu. Alfan vastahakoinen suvaitsevaisuuskaan ei ehkä riitä suojelemaan häntä toisten korkea-arvoisten susien vihalta. Kun Paul, hänen rakkaansa, törmää lauman salaisuuksiin, joita Simon on vannonut suojelevansa, molemmat joutuvat hengenvaaraan.

Sisällysluettelo

Luku 1

Klinikan ovesta ulos astuminen salpasi Paulin hengen, sekä kuvaannollisesti että oikeasti. Minnesotassa oli talvi, yö oli selkenemässä paljastaen hohtavan kuunsirpin, ja oli kylmä.

Hyinen ilma jäädytti hengityksen suuhun, vaikka uuden lumen kimallus ja uusien kinosten silmiähivelevän kaartuvat muodot vangitsivatkin hänen sielunsa. Uutta valkoista puuterilunta oli tullut reilut kymmenen senttiä sen jälkeen kun parkkipaikka oli aurattu. Tuuli oli piiskannut lumen satumaisiksi kinoksiksi, joitten väleissä kiilteli paljastuneen kiveyksen musta jää. Se näytti joltain Ansel Adamin valokuvalta.

Paul Hunter tiesi, että hänen olisi pitänyt pysähtyä ja antaa arvoa ympärillään olevalle kauneudelle. Sehän oli sentään syy siihen, miksi hän oli yhä Minnesotassa. Impulssi jättää lapsuudenkoti kauas taakse ei ollut koskaan ollut tarpeeksi vahva, jotta hän olisi todella lähtenyt. Hän rakasti tätä paikkaa; kylmä, puhdas valkoisuus sai hänet uskomaan uusiin alkuihin. Tällainen uusi lumisade saattoi tavallisesti kohottaa hänen mielialansa korkeuksiin. Siis jos hän ei ollut niin väsynyt, että hänen silmänsä olivat melkein ristissä. Valkoisen puuterin alla oleva musta jää merkitsi tunnin kotimatkaa viidentoista minuutin sijasta, ja hän oli niin peijakkaan väsynyt.

Hän harkitsi jäämistä klinikkaansa ja nukkumista lattialla. Hän vain oli tehnyt sen jo viime yönä. Vielä yksi päivä ilman suihkua ja parranajoa, ja hänen asiakkaansa todennäköisesti huomaisivat sen. Hänen tosiaan piti palkata apua, toinen eläinlääkäri tai toimistonhoitaja, joku, joka voisi ottaa osan taakasta. Mutta kun hän koetti saada sen mahtumaan budjettiinsa, rahaa vain ei ollut. Kun hän veti kauluksen leukaansa asti ja astui varovaisesti lasinliukkaalle kiveykselle, hän harkitsi taas vaihtoehtojaan. Ehkä hän voisi saada jonkun osa-aikaiseksi, vaikka naisen, jolla oli lapsia ja joka halusi käydä töissä vain muutaman tunnin viikossa.

Hän tuhahti avatessaan vanhan Explorer-maastoautonsa ovea. Kun hän nyt kerran oli haaveilemassa, miten olisi kaunis nainen, joka oli huippuhyvä raha-asioissa eikä sattunut juuri nyt tapailemaan ketään? Joka tunsi vetoa friikahtaviin eläinlääkäreihin? Saihan sitä haaveilla.

Auto sentään käynnistyi. Tuulettimet puhalsivat jääkylmää ilmaa hänen niskaansa, ja hän sääti ne nopeasti sulatukselle siksi kunnes lämpöä alkaisi tulla. Hän otti takapenkiltä harjan, kiskoi itsensä ulos ja kiersi auton puhdistaen lumen ikkunoista. Takaikkunassa oli jääkerros, jota hän ei viitsinyt raapia pois. Sitä varten oli olemassa sulatus.

Lopulta hän nousi takaisin autoon, missä haalean ilman ensimmäiset henkäykset olivat nostamassa lämpötilaa helvetillisen kylmyyden yläpuolelle. Hän peruutti varovaisesti tunnustellen tienpinnan pitoa. Sitä ei juuri ollut. Hän hellitti jarruja, vaihtoi ja hiipi eteenpäin. Näkyvyys ei ollut enää paha, vaikka lunta lensikin pelloilta tien yli. Ainakin oli tarpeeksi myöhä, niin että tiellä tuskin oli ainuttakaan toista idioottia, jonka kanssa kilpailla.

Hän keskittyi pysymään hereillä ja vaihtoi usein kaistaa lumikasojen vuoksi. Kuutamo ja ajovalot heittivät toisiinsa törmäileviä varjoja loskaan muodostuneitten ajourien yli. Hän erehtyi luulemaan tiellä edessään olevaa tummaa hahmoa taas yhdeksi kinokseksi, kunnes se liikahti, ja ajovalot nostivat esiin välähdyksen vihreistä silmistä. Paul polkaisi jarrua, kuuli lukkiutumisen eston äänet ja tunsi liu’un ja pyörimisen alkavan. Hän ohjasi kiroillen liukumisen suuntaan. Maastoauto kääntyi, kääntyi, liukui sivuttain, kallistui hiukan ja pysähtyi. Se oli kääntynyt tulosuuntaan ja kantannut pois tieltä, mutta renkaat olivat tavoittaneen sepelireunuksen juuri ajoissa, eikä hän ollut ojassa.

Kun hän heilautti itsensä ulos ovesta, kylmä iski häneen taas. Tuuli pöllytti ohutta lunta avoimilta pelloilta hänen niskaansa, ja kieppuvat hiutaleet pistelivät silmiä. Tumma hahmo oli yhä tiellä.

Paul lähestyi sitä varovaisesti. Hän ei pystynyt saamaan selville, mikä eläin se oli. Koko sopi hyvin peuraksi, ehkä, mutta silmien väri ei ollut oikea. Liian suuri kojootiksi tai koiraksi. Liian pieni hevoseksi. Otus nosti taas päätään, ja auton punaiset takavalot piirsivät esiin suuren, jämäkän kuonon, teräväkärkiset korvat ja hohtavat silmät. Hetken Paulin sydän pompotti, ja hän ajatteli susi, mutta sitten järki voitti. Tämä koira oli isompi kuin mikään susi; pää oli leveämpi. Vaikka Minnesotan pohjoisosissa kierteli susia, nämä olivat Kaksoskaupungit. Minnesotan esikaupungeissa ei ollut susia, ei edes näin kaukana. Se oli vain iso koira.

Paul alkoi mutista rauhoittavasti samalla kun lähestyi. ”Hei, poika. Kaikki on hyvin. En aio satuttaa sinua. Mitä tapahtui? Tönäisikö jokin auto sinua ja vain ajoi pois?” Puhuessaan hän veti kaulastaan huivin ja punoi sen köydeksi. Vaikka tämä olikin vain koira eikä susi, se ei tarkoittanut, etteikö se voisi purra jos oli loukkaantunut.

Päästyään lähelle hän kumartui katsomaan koiraa. Paljoa ei pystynyt näkemään. Lumi oli alkanut kinostua koiran takajalkojen päälle, mikä tarkoitti sitä, että se oli maannut ulkona kylmässä jonkin aikaa. Se oli joko pahasti loukkaantunut tai niin hypoterminen ettei voinut liikkua. Paksu turkki viittasi siihen että se oli rotua, jonka pitäisi kestää kylmää. Tapa, millä se oli levinnyt tielle, kertoi pahoista vammoista.

Mumisten ja pitäen kädenliikkeensä hitaina Paul siirsi kaulahuivia kohti leveää päätä. Koira vain katsoi häntä, liikahtamatta. Hän odotti murinaa, huulen nostoa tai näykkäisyä, joka lähettäisi hänet takaisin klinikkaan hakemaan silmukkakeppiä. Hän halusi auttaa mutta ei käsivarren menettämisen hinnalla. Koiran silmät seurasivat häntä kun hän muutti asentoaan, mutta hän ei nähnyt katseessa uhkaa. Hitaasti, hitaasti hän nosti kaulaliinaköyden ja yhdellä harjaantuneella liikkeellä kiepsautti sen tiukasti kuonon ympärille, kiersi korvien taitse ja puristi päät lujasti nyrkkiinsä. Sitten hän tunsi itsensä hölmöksi, sillä koira ei liikauttanut lihastakaan.

Hetken päästä Paul siirsi nyrkkiään sen verran että sai solmittua improvisoidun kuonokopan paikoilleen. Koira saattoi sietää sen kaiken nyt, mutta hän aikoi nostaa sitä, mikä tekisi varmasti kipeää. Hän hieroi sen päätä ja korvia hansikoidulla kädellään. ”Hyvä poika. Sinä olet kiltti poika, olethan?” Pitäen sidottua kuonoa toisella kädellä hän liu’utti toista kättä pitkin koiran kaulaa ja selkää odottaen kipureaktiota. Kun hän pyyhki lumen pois koiran kyljiltä, hän alkoi löytää vaaleanpunaista ja sitten punaista, verestä läpimärkää. Koiran turkki oli jäätynyt tiehen, mutta se ei liikkunut eikä vinkunut, vaikka Paulin tutkiva käsi löysi kyljestä syvän avohaavan.

”Jessus, poika”, Paul henkäisi pitäen äänensä tyynenä. Koira reagoisi äänensävyyn ei sanoihin. ”Sinua on viillelty niin helvetisti, eikö vain? Meidän pitää viedä sinut nyt klinikalle. Pidä vain tiukasti kiinni niin hyvin menee.”

Hän suoristautui ja otti kaksi askelta kohti autoaan. Ensimmäisen kerran koira vingahti. Kun Paul katsoi taakseen, se haroi etujaloillaan jäätä koettaen päästä ylös. ”Ei”, Paul sanoi tiukasti. Hän meni takaisin ja painoi koiraa hartioista pitääkseen sen paikallaan. ”Alas. Paikka.” Ilmeisesti joku oli kouluttanut sen hyvin, sillä se alistui heti ja pysyi hiljaa. Sen pää kääntyi ympäri katsomaan häntä; outo sinivihreä hehku heijastui sen silmistä. ”Haen auton lähemmäksi”, Paul sanoi ...