Kansi

Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja

Koskinen ja siimamies

Koskinen ja raadonsyöjä

Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja taikashow

Koskinen ja kreikkalainen kolmio

Hukan enkelit

Piripolkka

Vilpittömässä mielessä

Suurta pahaa

Sana sanaa vastaan

Hiirileikki

Viha on paha vieras

Kuka sellaista tekisi

Lyöty mies

Räätälöity ratkaisu

Ajomies

Hervantalainen

Vihan sukua

Mustat sydämet

Kuolevaksi julistettu

Rahtari

Vakaasti harkiten

Nimiö

Seppo Jokinen

Vakaasti harkiten

Helsinki

Tekijänoikeudet

© 2017 Seppo Jokinen

Kansi: Timo Numminen

ISBN 978-952-289-323-9

1.

Eero Vornasesta tuli tappaja vasta varttuneemmalla iällään. Hän oli täyttänyt äskettäin viisikymmentäyhdeksän vuotta. Ne olivat olleet lainkuuliaisia vuosia aina tähän varhaiseen aamuun asti, jolloin hän oli tehnyt kaikista rikoksista raskaimman, riistänyt ihmishengen julmasti ja hetkeäkään empimättä.

Sitä oli pakko viivähtää miettimään. Askel hidastui. Enää ei kuulunut muuta kuin tuulen humina puissa ja järveltä kiirivä kuikan huuto. Juu-u-ulma, juu-u-ulma. Se kuulosti miehen korvaan ylenkatseellisen syyttävältä, aivan kuin luontokappalekin olisi tiennyt, mitä laki hänen teostaan sanoi.

Eero Vornanen oli tehnyt murhan.

Julmasti.

Hän kääntyi syvemmälle metsään. Järvi näkyi enää satunnaisina pilkahduksina puunrunkojen välistä, tuulenvirekin lakkasi ja hyttyset käyttivät tyynen hyväkseen. Ne hyökkäsivät verenhimoisina niskaan, ranteisiin ja nilkkoihin. Kärsä upposi ihoon ja ahnas imeminen alkoi heti. Vornanen lätki itikoita hengiltä kaksin käsin, mutta antoi sitten olla. Mikä hän oli viattomia luontokappaleita tappamaan, edes niitä kaikkein vähäisimpiä. Toista oli ollut äsken. Saasta oli ollut viattomuudesta kauempana kuin Maa Kuusta tai huominen eilisestä. Saasta oli ansainnut kuoleman, eikä mikään armonanomus olisi sitä muuksi muuttanut.

Metsä ei ollut laaja ja se oli kuljettu nopeasti läpi. Vornanen seisahtui pienen hakkuuaukean laitaan kuuntelemaan. Ketään ei näkynyt eikä ihmisääniä kantautunut kauempaakaan. Aukion toiselle laidalle oli kasattu tuoreista rankapuista miehenkorkuinen pino. Hän juoksi sitä kohden niska kyyryssä kuin tulta pakoon. Auto seisoi pinon takana piilossa.

Hän jäsenteli hetken ajatuksiaan ennen moottorin käynnistämistä. Helpotus. Se oli tunteista päällimmäisin. Nyt oli tehty se, mikä oli muodostunut vääjäämättömäksi. Katumus? Ottaisiko hän tunnin elämässään takaisin jos jollain taikasanalla saisi? Ei ottaisi. Hän tekisi juuri niin kuin oli tehnyt.

Hän ei katunut yhtään. Ja se teki hänen rikoksestaan yhä raskaamman.

2.

Komisario Koskisen puhelin soi viittä vaille kuusi. Oli kesäkuun yhdeksästoista päivä, sunnuntaiaamu, ja normaalisti hän olisi nukkunut vielä siihen aikaan. Nyt hän sen sijaan istui autossa lentoaseman pysäköintipaikalla. Näytössä luki Lepola eikä esittäytymisiä kaivattu kumminkaan puolin.

– Huomenta!

– Huomenta vaan, järjestyspoliisin kenttäjohtajan kaikupohjainen ääni kuulosti normaalia vaisummalta. – Anteeksi kun herätin näin aikaisin.

Koskinen sammutti moottorin hetkeksi.

– Ei se mitään. Laitokseltako soittelet?

– Ei vaan Pirkkalasta. Loukonlahden uimarannalta.

– Aamu-uinnilla?

Puhelimesta kuului työlääntynyt puhahdus.

– Et hei viittisi! Täältä löytyi ruumis. Tuntematon mieshenkilö.

– Vesikroppa?

– Onneksi ei sentään. Tää on lämmin vielä.

– Mistä tiedät, ettei mies ole kuollut sairauskohtaukseen?

– Sillä on naskali niskassa.

– Olen jo tulossa.

Lepolalle ei jäänyt aikaa vastata. Koskinen sulki puhelimensa, käynnisti auton ja lähti ajamaan. Aurinko paistoi jo korkealla, lähempänä koillista kuin itää. Liikennettä ei ollut Lentokentäntiellä nimeksikään ja vauhdin sai pidettyä tasaisen menevänä koko matkan. Jalkaa piti nostaa kaasulta vasta Pirkkalan keskustan jälkeisessä T-risteyksessä. Koskinen jatkoi vielä muutaman kilometrin Tampereen suuntaan, kunnes opastekilpi kehotti kääntymään vasemmalle.

Katu kulki Loukonlahden nukkuvan lähiön läpi, kävi yhä kapeammaksi ja muuttui lopulta viheriöivää peltoaukeaa halkovaksi, koivujen reunustamaksi hiekkatieksi. Kohta se ohitti kunnallisen matonpesupaikan ja päätyi viimein uimarannan pysäköintipaikalle. Sinne oli ehtinyt ennen Koskista jo kaksi poliisin partioautoa sekä metallinharmaa Toyotan maasturi. Jälkimmäisen kattotelineelle oli sidottu painorajoja hätyyttelevä nippu lämpökäsiteltyä terassilautaa, ja pelkästään siitä sen saattoi arvata ylikonstaapeli Lepolan autoksi.

Koskinen käveli loppumatkan uimarannalle. Aamu ei olisi voinut juuri idyllisempi enää olla. Pääskyset kaartelivat taivaalla ja peipponen visersi onneaan viisuvoittajan riemulla. Laulu katkesi kuitenkin lyhyeen, ja lintu pyrähti lentoon hämmästyneen huudahduksen säikäyttämänä.

– Miten sä tänne nyt jo ehdit?

Lepola käveli vastaan virttyneissä Pyrintö-verkkareissa.

– Juurihan mä sulle soitin, hän jatkoi ällistelyään. – Onko siitä vielä viittä minuuttiakaan.

– Kauankos lentokentältä tänne ajaa.

– Mitä sä siellä teit?

– Heitin Ullan koneelle.

– Mihin se lähti? Joko se sai sinusta tarpeekseen?

– Pariisiin, Koskinen vastasi. Hän halusi päästä jo asiaan. – Missä se ruumis on?

Työasiat näyttivät olevan Lepolalle toisarvoisia juuri sillä hetkellä. Tapansa mukaan hän kyseenalaisti kaiken kuulemansa.

– Ei Pariisiin ole Pirkkalan kentältä lentoja. Ettei vain sinua miesparkaa ole vedetty taas retkuun.

Koskinen yritti pysyä kärsivällisenä.

– Ei ole. Ulla lentää ensin Helsinki-Vantaalle ja tapaa kaikki kolme tytärtään siellä. He jatkavat sieltä sitten yhdessä.

– Eikä sinua huolittu mukaan?

– Se on sellainen pitkään suunniteltu äiti–tyttäret-reissu.

– Vai niin.

Lepola heilautti kättään kehotukseksi seurata perässä. Uimaranta oli pieni hiekkakaistale aallonmurtajalla suojattujen venelaitureiden kyljessä. Aivan rannan tuntumassa oli kaksi puista penkkiä. Mies istui toisella niistä. Vielä kymmenen metrin etäisyydeltäkin hän näytti asettuneen siihen hetkeksi lepäämään. Kädet roikkuivat rennosti alhaalla selkänojan takana, pää oli taipunut taakse ja kasvot kohdistettu suoraan ylös. Aivan kuin hän olisi ihmetellyt suurin hämmästynein silmin poutapilvien verkkaista seilaamista taivaalla.

Mutta jo muutaman metrin jälkeen Koskinen näki, etteivät silmät katsoneet minnekään. Ne olivat lasittuneet elottomiksi, paljaassa rintakehässä ei näkynyt sykkeen värähdystäkään eikä edes pallea noussut enää hengityksen tahdissa. Koskinen otti vielä jokusen askeleen ja näki taakse taivistuneesta niskasta törröttävän mustan kädensijan.

– Sanoit puhelimessa sitä naskaliksi.

– Niin sanoin.

– Mistä tiedät ettei se ole puukko, taltta tai jokin muu teräase?

– Naskali se on, Lepola nosti itsevarmana leukaansa. – Ei muissa ole tuon muotoista kahvaa. Taltoissa ja puukoissa ne ovat erilaisia. Naskali se on. Tai purasin, niin kuin ammattipuusepät sitä kutsuvat. Naskali on nahkasuutareiden työkalu.

Koskinen tyytyi siihen. Lepola tiesi työkalut eikä hänen kanssaan kannattanut lähteä niistä väittelemään. Hän harrasti puutöitä kauhan vuolemisesta aina kaappikelloihin asti, ja jokainen joka oli niitä kädentöitä nähnyt, oli ihmetellyt, miksi mies työskenteli vielä poliisina. Taidepuuseppänä olisi tienannut varmasti paljon paremmin.

Koskinen laskeutui vasemman polvensa varaan nähdäkseen paremmin taakse taipuneen pään niskapuolelle.

– Terä näyttäisi uponneen aika ylös.

– Veikkaan niska-aukkoa, Lepola kyykistyi Koskisen viereen. – Se on pehmeä kohta ja siitä naskali on ollut helppo työntää syvälle. Jos terä on osunut ydinjatkeeseen, kuolema on tullut silmänräpäyksessä eikä voimaa ole silti tarvittu nimeksikään. Siihen olisi kyennyt nainenkin.

Lepola työnsi leukaansa edemmäksi ja siristi samalla silmiään. – Sitä vain ihmettelen, miksi pää on kääntynyt taakse. Luulisi että mies olisi kaatunut iskun voimasta eteenpäin.

Koskinen suoristi selkänsä, asettui Lepolan taakse ja asetti vasemman kämmenensä tämän otsalle.

– Se on tapahtunut näin, Koskinen tökkäsi oikean käden etusormen Lepolan niskaan. – Tekijä on tarttunut uhriin kiinni saadakseen iskulleen voimaa.

Lepola ravisti itsensä irti Koskisen otteesta. Hän nousi nopeasti seisaalleen ja näytti pienen ajan peräti säikähtäneeltä.

– Kuka antaisi jonkun hiipiä taakseen teräase kourassa?

– Kenties tekijä ja uhri ovat tunteneet toisensa, Koskinen pohti. – Käsien asentokin kertoo siitä. Uhri on istunut penkillä rennosti ja roikottanut käsiä selkänojan takana. Hän ei huomannut, kuinka tekijä työnsi kätensä taskuun ja veti naskalin esiin. Hän ei ehtinyt reagoida edes kämmeneen otsallaan kun terä on jo uponnut niskaan. Näin.

Koskinen yritti sohaista uudelleen Lepolaa sormellaan, mutta tämä ehti hypätä sivuun.

– Lakkaa pirulauta törkkimästä!

– Älä nyt iso mies pelkää, Koskista nauratti. – Tätä sanotaan rekonstruktioksi.

Hän käänsi katseensa takaisin uhriin. Miehellä oli yllään ainoastaan siniset uimashortsit ja muoviset rantasandaalit. Vartalo näytti treenatulta, hauikset olivat vahvat ja rintakehä atleettinen. Tukka oli leikattu viiden millin siiliksi ja leuassa kasvoi tumma parransänki. Selkänojalla miehen vieressä roikkui kokovalkoinen pyyhe.

– Se on tullut uimasta juuri ennen kuolemaansa, Lepola katkaisi hiljaisuuden. – Iho ja hiukset ovat ehtineet jo kuivua, mutta uimashortsit näyttävät vielä märiltä.

– Missä miehen tavarat ovat, Koskinen katseli ympärilleen. – Vaatteet ja muut varusteet. Onko uimakoppi tarkistettu?

– Sieltä ei löytynyt mitään. Samaa ihmettelin itsekin. Vaatteita ei näy missään, eikä edes mitään kassia tai muuta.

Lepolan ääni kohosi äkkiä yhtä desibeliä kovemmaksi.

– Tää on hei ryöstömurha. Usko vain! Siltä on viety kaikki omaisuus.

– Kuka lähtisi uimaan sellainen omaisuus mukanaan, että sen vuoksi kannattaisi tappaa?

– Ehkä se on tullut autolla. Jollain uudella ja kalliilla. Tekijä on ollut pusikossa kyttäämässä. Se on tappanut, vienyt tavarat ja autonavaimet ja ajanut tiehensä. Se on jo kaukana ennen kuin me saadaan selville edes auton merkkiä saati sitten rekkaria.

Koskinen oli haluton ajattelemaan ryöstömurhaa vielä tässä vaiheessa.

– Tai sitten mies asuu jossain tässä lähellä. Hän on pukeutunut uimahousuihin jo kotonaan ja lähtenyt pyyhe olallaan rantaan.

– Luulisi sillä olevan ainakin kotiavain mukanaan.

Teknisestä tutkimuskeskuksesta tulisi kohta väkeä tutkimaan penkin ympärille jääneitä jälkiä. Koskinen ei halunnut hankaloittaa heidän työtään. Silti hän otti pitkän askeleen lähemmäksi, tarttui pyyhkeeseen ja ravisteli sitä ilmassa. Maahan ei pudonnut mitään. Hän asetti pyyhkeen takaisin penkin selkänojalle ja alkoi tutkia sormenpäillään uimashortsien ulkopintaa. Vasemmanpuoleisesta taskusta saattoi erottaa kankaan läpi muutaman sentin mittaisen kovan esineen.

– On siellä avain.

– Entä perä?

– Ei, Koskinen vastasi. – Tuskin siitä olisi hyötyä meille ollutkaan. Ei kai kukaan laita osoitettaan avaimenperään.

Lepola kiskaisi verryttelyhousujensa vyötäröä ylemmäksi. Kiivas ele kertoi turhautumisesta.

– Meillä on tuntematon vainaja. Emme tiedä henkilöllisyyttä emmekä edes kansallisuutta. Mitä jos se on tuotu tänne jostain kauempaa?

– En usko, Koskinen tarkasteli maata penkin ympärillä. – Ruumiin siirtämisestä olisi jäänyt jälkiä.

– Totta. Se painaa ainakin kahdeksankymmentä kiloa.

– Kuka ruumiin löysi?

– Paula Paukkunen. Keski-ikäinen nainen Killosta. Se tuli polkupyörällä uimaan ja näki jonkun istuskelevan penkillä. Vielä siinä vaiheessa se ei kiinnittänyt mieheen huomiota, kyllähän jokainen saa kuivatella rauhassa uinnin päälle itseään. Nainen oli tehnyt järvessä lenkin ja vasta kun se oli uimassa takaisin rantaan, penkillä istuvan miehen liikkumattomuus oli ruvennut kummastuttamaan. Nainen oli noussut vedestä, kävellyt lähemmäksi ja tajunnut mistä oli kyse. Se soitti yksykskahteen eikä osannut sanoa, elääkö mies enää vai ei. Hätäri kuittasi ilmoituksen vastaanotetuksi viisi kolmekymmentäkaksi. Ambulanssi tuli nopeasti paikalle. Se ehti tänne samaan aikaan meikäläisten kanssa, viisi neljäkymmentäviisi. Ensihoitajat totesivat miehen kuolleeksi ja lähtivät pois

– Moneltako Paula Paukkunen tuli rannalle?

– Ei se katsonut kelloa, mutta arvioi uineensa korkeintaan viisi minuuttia. Eli se on tullut tänne likimain kaksikymmentäviisi yli viisi.

Koskinen naputteli mietteliäänä rannekelloaan.

– Kauanko uimahousujen kuivuminen kestää?

Lepola arvasi, mihin Koskinen kysymyksellään tähtäsi.

– Aurinko ei paista kovin kuumasti vielä ja miehen ruumiinlämpö on lähtenyt heti kuoleman jälkeen laskuun, mikä sekin on hidastanut kuivumista. Joten kyllä siihen ainakin tunti menee.

– Äsken ne olivat vielä kosteat. Sen mukaan kuolinaika sijoittuisi haarukkaan viisi viiva viisi kaksikymmentä.

– Osapuilleen.

– Missä Paula Paukkunen nyt on?

– Kotonaan. Yhteystiedot on kirjattu jo intraan. Löydät ne sieltä. Pakkohan meidän oli päästää nainen menemään. Se tärisi vilusta. Huuletkin oli jo ihan siniset.

Koskinen nyökkäsi ymmärtävänsä.

– Vesi on vielä kylmää. Tuskin kuuttatoista astetta.

Näytti kuin Lepolaakin olisi alkanut paleltaa.

– Kyllä minä löylyistä käyn uimassa. Vaikka avannossakin. Mutta ilman saunaa en menisi kirveelläkään noin kylmään veteen.

Hän vilkaisi vainajaa eikä erityisemmin vaalinut tämän muistoa.

– Jonkin sortin sekopää tuokin. Varsinkin kun ranta on matala. Pitää kahlata pitkälle ennen kuin pääsee kunnolla uimaan. Hullua masokismia, vai mitä?

Koskinen jätti vastaamatta. Hän näki kaksi järjestyspoliisin virkapukuista konstaapelia kuljeksimassa uimarantaa ympäröivässä koivikossa selät kumarassa kuin marjanpoimijoilla. Kolmas näkyi tekevän samaa venelaiturien suunnassa. Koskinen tiesi heidän haravoivan alueelta tekijän sinne mahdollisesti jättämiä jälkiä, tupakantumppia, purukumia tai jotain muuta josta saatu näyte vahvistaisi tämän olleen rikospaikalla. Kohta paikalla vilisisi väkeä, päivästä tulisi lämmin ja kaikin puolin otollinen kesäisen sunnuntain viettämiselle.

– Paikka pitää eristää ainakin siihen asti kunnes ruumis on siirretty pois ja tekniikka saanut työnsä tehtyä.

– Tiedän, Lepola murahti. – Päivävuorolaiset aloittavat kohta. Heitä tulee tänne vähintään kolme partiota. Saavat vetää sulkunauhat heti ensi töikseen.

Lepola näytti oudolta punaisissa verkkareissaan. Koskisen piti oikein miettiä, milloin hän oli viimeksi nähnyt järjestyspoliisin kenttäjohtajan siviiliasussa. Siitä oli aikaa.

Arvioiva katse ei jäänyt Lepolalta huomaamatta.

– Meillä on mökki tässä lähellä, hän heilautti kättään jonnekin etelän suuntaan.

– Ilmankos sinä ehdit paikalle niin nopeasti.

– Joo, kymmenessä minuutissa. Ajan tästä muutenkin ohi aina kun kuljen mökiltä töihin, ja siksi päätin piipahtaa tsekkaamassa tilanteen ennen kuin menen Sorille vaihtamaan vormun ylle.

Paikalle saapui yksi mies lisää, ylikonstaapeli Risto P. Jalonen teknisestä rikostutkimuskeskuksesta. Hän roikotti vasemmassa kädessään painavan näköistä metallisalkkua ja hieroi oikealla komeaa kotkannenäänsä.

– On se yhtä peeveliä kun ihminen ei saa nukkua rauhassa edes pyhäaamuna.

– Huomenta vain itsellesikin, Lepola virnisti. – Itsepä olet valmiusvuorosi valinnut. Kylillä puhutaan että Hukkapee se varaa aina sunnuntaitisurit, ja muut saa ottaa ne mitkä siltä jää, arkiyöt ja lauantait.

– Tulitko yksin? Koskinen katsoi taakseen. – Täällä riittää tekemistä.

Risto P. Jalosen silmissä häivähti vahingoniloinen hymy.

– Soitin Erkin kaverikseni. Se lähtee heti kun on lakannut kiroilemasta. Muijansa vierestä herätetty mies on äkeämpi kuin varhaiskevään ensimmäinen karhu.

Hän myhäili hetken itsekseen, vakavoitui sitten ja kallisti päätään Lepolan jykevän olemuksen ohi.

– Tuollako se meikäläisen asiakas odottaa?

– Siellähän se. Kärsivällisesti ja vaivojaan valittamatta.

Lepola selosti yksityiskohdat muutamin pikaisin lausein. Jalonen kuunteli tarkkana ja kuittasi kuulemansa epäluuloisella äänellä:

– Onko penkin ympärillä tepastellut isokin lauma ihmisiä?

– Ainoastaan ensihoitaja, Lepola vastasi ja käänsi katseensa Koskiseen. – Niin ja Kossu myös.

Koskinen huomasi ajautuvansa heti puolustuskannalle.

– Ainoastaan sen verran että pääsin kokeilemaan, oliko pyyhkeen sisällä mitään mikä olisi kertonut miehen henkilöllisyyden.

– No oliko?

– Ei, mutta uimashortsien taskussa näyttäisi olevan avain.

– Siinäkö kaikki?

– Osapuilleen.

– Kiitän herroja nöyrästi kumartaen.

Kohteliaisuus Risto P. Jalosen suusta vuodatettuna oli kiertoilmaus kehotukselle painua mahdollisimman kauaksi häiritsemästä hänen työtään. Koskinen kääntyi pysäköintipaikan suuntaan. Alati navan alle valuvia verkkareitaan nosteleva Lepola lähti hänen seurakseen.

– Aikamoinen lasti, Koskinen osoitti lautakuormaa Lepolan auton katolla. – Mihin sinä olet sitä viemässä?

– Meinasin korjata saunan ulkoraput. Hain laudat eilen Starkilta ja tarkoitus oli purkaa lasti tänään, mutta mutta…

– Mutta työvuoro alkoikin etuajassa, Koskinen täydensi Lepolan lauseen. – Niinhän meille itse kullekin toisinaan käy. Enpä itsekään taida päästä nauttimaan vapaapäivän riemuista.

Auto oli ehtinyt jo lämmetä sisältä, vaikka aurinko ei ollut vielä kovin korkealle ennättänytkään. Koskinen avasi sivuikkunan, heilautti Lepolalle kättään ja huomasi vasta siinä vaiheessa velmun ilmeen tämän silmissä.

– No mitä?

– Sinä se vain ajelet edelleen Lundelinin pikkukotterolla.

Koskinen käynnisti auton, piti vielä hetken kytkintä pohjassa ja hihkaisi ikkunasta.

– Tämä välttää. Minun kun ei tarvitse suhata sahatavaralastissa ympäri kyliä Starkin ilmaisena mainoksena.

Hän päästi kytkimen ylös ja kaasutti matkaan. Taustapeilistä näkyi miten Lepola katosi hiekkatiestä nousseen pölypilven taakse. Kohta Koskinen kääntyi jo Naistenmatkantielle ja lisäsi vauhtiaan. Viimeisen sanan saaminen oli piristänyt oloa.

Kaksi poliisin partioautoa tuli Partolan liikekeskuksen kohdalla vastaan. Vauhti oli kova ja kummallakin siniset vilkut päällä. Koskinen piti niitä liioitteluna. Aamu oli edelleen hiljainen ja liikenne lähes olematonta.

Kello oli vasta varttia vaille seitsemän ja Härmälässäkin nukuttiin vielä. Vanhat kaksikerroksiset puutalot ja laiskanlaisesti kadun yli tassutteleva kissa loivat ympärilleen pikkukaupungin idyllin. Koskinen hiljensi vauhdin kolmeenkymmeneen ja otti puhelimen taskustaan. Näytössä ei ollut ilmoitusta saapuneista viesteistä. Kummallista. Ulla oli luvannut lähettää sellaisen heti Helsinki-Vantaan kentältä.

3.

Kello oli vasta varttia vaille seitsemän, kun Eero Vornanen kääntyi asuintalonsa parkkipaikalle. Siihen aikaan sunnuntaiaamusta oli harvoin liikkeellä muita kuin lehdenjakaja. Niin nytkin. Myssypäinen maahanmuuttajamies ajoi Männistönkujaa painavalastisella polkupyörällä.

Vornanen sammutti moottorin ja jäi vielä autoon istumaan. Hän tähyili talon ikkunoita ja parvekkeita. Niissä ei näkynyt muuta liikettä kuin yksi pieni huomaamaton savukiekura. Se nousi kolmannen kerroksen parvekekaiteen takaa, eikä sitäkään olisi kukaan havainnut, ellei olisi varta vasten osannut katseellaan etsiä. Vornanen osasi. Savu nousi kotiparvekkeelta hänen vaimonsa savukkeesta.

Parvekkeen viereisen ikkunan takana kimalsi kirpputorilta löydetty lasinen enkeliriipus. Se oli vaatimaton mutta tärkeä osa niistä monista pienistä osasista, jotka yhdessä muodostivat Vornasen perheen kodin. Eikä ollut vasta kuin pikkuista vaille kaksi tuntia siitä, kun hän oli lähtenyt sieltä, hiljaa hiipimällä ja ovia kolistelematta.

Ja nyt hän palasi takaisin aivan eri ihmisenä.

Hän oli ajanut uimarannalta Pirkkalan keskustan ohi moottoritielle ja siitä Rajasalmen sillan kautta Nokian Kolmenkulmaan asti. Reitti ja aikataulu oli suunniteltu huolella aina vadelmasydämiä myöten. Hän oli ostanut liikennemyymälästä ison kupin kahvia ja istuutunut sen kanssa ravintolan syrjimmäiseen pöytään tasaamaan pulssiaan ja tutkiskelemaan mielentilaansa. Hän oli sulatellut kahvin makua kielellään pitkään. Se oli maistunut aivan yhtä hyvältä kuin ennen. Ennen tappamista. Vaikka hänellä oli vuosia huomattavasti enemmän takana kuin edessä, elämä oli silti saavuttanut merkittävimmän taitekohtansa vasta nyt.

Se oli jakautunut hänen kohdallaan kahteen osaan. Elämään ennen tappamista ja elämään tappamisen jälkeen.

Hän oli ostanut huoltoaseman yhteydessä ympäri vuorokauden toimivasta Sale-myymälästä vielä kolme savukeaskia ja pussillisen Vaasan leipomon vadelmasydänmunkkeja ja ajanut vasta sitten Myllypuron kautta Lentävänniemeen.

Lehdenjakaja avasi kaksipuolisen lehtilaukun pyöränsä tarakalla, poimi sieltä oikean määrän lehtiä ja käveli niiden kanssa Vornasen naapurirappuun. Vornanen odotti vielä puoli minuuttia. Sitten hän nousi autosta, käveli nopein askelin parkkipaikan poikki ja harppoi portaat kolmanteen kerrokseen.

– Toin meille vadelmasydämet.

Vastausta ei kuulunut. Ikkunan takaa nousevasta savukiekurasta päätellen Eeva istui edelleen parvekkeella. Vornanen huikkasi siihen suuntaan:

– Laitan kahvia.

Hän latasi keittimen ja pisti munkit mikroon sulamaan. Vasta sen jälkeen hän meni vessaan pesemään kätensä. Ohuet puuvillasormikkaat, jotka hänellä oli ollut kädessään, oli piilotettu mättään alle metsään. Hän oli vierittänyt vielä ison kiven siihen päälle, ettei koira tai mikään muukaan eläin pääsisi kaivamaan niitä esiin.

Verta oli vuotanut yllättävän vähän, eikä Vornanen ollut tarvinnut autoon varaamiaan vaihtovaatteita. Silti hän pesi käsiään hanan alla pitkään, lisäsi välillä saippuaa, huuhteli ja lisäsi taas. Niissä tulisi olemaan aina verta. Muut eivät tulisi sitä ikinä näkemään, mutta hänen silmiinsä se punertaisi aina.

Lopulta hän kuivasi kätensä, teki senkin huolellisesti ja heitti lopuksi pyyhkeen pyykkikoriin. Eeva oli ehtinyt kattaa jo pöydän. Kahvi oli kaadettu kuppeihin ja vadelmasydämet odottivat asetilla. Maljakossa oli kimppu edellispäivänä lähimetsiköstä poimittuja kieloja. Vornanen katseli pieniä, viattoman valkoisia kukkia ja tunsi sieraimissaan niiden voimakkaan tuoksun.

– Enää ei tarvitse pelätä.

Eeva nyökkäsi. Hän ymmärsi mitä miehen sanat pitivät sisällään. Hiljaisuus jatkui ja sen katkaisi vain tasaisin välein makuuhuoneesta kuuluva itkuinen mölähdys.

4.

Tutkinta pääsi kunnolla käyntiin vasta puoliltapäivin. Kesälomakausi oli alkanut ja väkivaltajaoksen vahvuudessa oli niukalti väkeä. Ulla Lundelin oli vielä lomalla, samaten kuin Markku Kaatio ja Pentti Havia, jotka olivat matkustaneet Ranskaan seuraamaan jalkapallon Euroopan-mestaruuskisoja. Veli-Pekka Simo ei ollut vastannut puhelimeen, ja Kalevi Riipisellä se oli ollut kokonaan poissa päältä. Koskinen ei voinut heitä siitä moittia. Kumpikaan ei ollut päivystysvuorossa.

Rikoskonstaapeli Olavi Lehmus sen sijaan oli. Koskinen oli määrännyt hänet Loukonlahden uimarannalle tutkimaan vielä paikkoja, ottamaan kuvia paikalle kertyneistä uteliaista ja haastattelemaan uimarannan tielle johtavan kadun asukkaita. Hyvällä tuurilla joku oli nähnyt ikkunastaan aamuvarhaisen kulkijan liikkumassa jalan, pyörällä tai autolla.

Koskinen oli soittanut vielä kahdelle jaoksensa rikostutkijalle, Anni Kanniselle ja Risto Pekille. Nämä olivat luvanneet uhrata vapaapäivänsä, jälkimmäinen tosin vasta pitkän suostuttelun jälkeen.

Kanninen ilmestyi komisarion työhuoneeseen poliisitalon kolmanteen kerrokseen kymmenen yli yksitoista. Hänellä oli yllään edestä napitettava polvipituinen farkkumekko ja kevyet kukkakuosiset kaupunkilenkkarit. Punainen hiuspehko oli vielä suihkunkostea, eikä kasvojakaan ollut ehditty ehostaa meikillä. Eivät ne tosin sitä kaivanneetkaan.

– Hyvää huomenta, Koskinen tervehti keskipäivästä huolimatta. – Toivottavasti en pilannut päivääsi.

– Ethän sinä ole mitään pilannut. Se pilasi, joka tappoi uimarin rannalla.

Anni istui alas ja jäi katselemaan uteliaana Koskista. Tämä ei aloittanut kuitenkaan vielä. Oli parempi odottaa Pekkiä. Selvittäisiin yhdellä selonteolla ja juttupaikkakarttojen katselulla. He rupattelivat muutaman minuutin kaikenlaista, aina alkukesän ilmoista lomasuunnitelmiin, hallituksen kilpailukykysopimukseen ja sen mukanaan tuomiin työajan pidennyksiin asti. Kunnes keskustelu katkesi pahantuuliseen puhinaan. Pekki rojahti Annin viereen ja antoi tulla:

– Miksei murhaajat liiku sateessa ja myrskyssä niinku elokuvissa. Miks niitten pitää valita näin hiivatin hieno päivä.

– Kaiketi kiusallaan, Anni taputti Pekkiä polvelle. – Älä välitä! Kyllä me se kiinni saadaan. Saat sitten esittää kysymyksesi sille henkilökohtaisesti.

Pekin happamuus hymyilytti Koskistakin.

– Tuliko Mervin kanssa sanomista?

– Kysy vain! Se oli suunnitellut mattopyykille lähtöä kun on näin kaunis päiväkin.

– Pitipä sattua, Koskinen esitti osaaottavaa vaikka arvasikin, ettei Pekki ollut pannut lainkaan pahakseen yllättävää töihin kutsua. – Ymmärrän hyvin harmisi. Se on aivan oikeutettua.

– Niin on, Pekki katseli kengänkärkiään. – Varsinkin kun Mervi tiuski että aina sama juttu.

Hän nosti päätään ja katsoi Koskista ymmärrystä anovalla ilmeellä: – Siitä on vuosia, en edes muista kuinka monta, kun viimeksi jouduin hälyhommiin. Silti se kehtasi äyskäistä että aina sama juttu.

– Naisilla on tapana sanoa niin.

– On vai, Anni nosti kätensä puuskaan. – Kyllä sitä kuullaan enemmän miesten suusta. Kun meikäläinen möhlii jossain, mitä tosin sattuu äärimmäisen harvoin, mieskollegat huutavat sitä kuorossa. Aina sama juttu.

Koskinen ei lähtenyt väittelemään. Liekö Annikaan aivan tosissaan ollut.

– Eikö Mervi saa Pikku Peestä matonpesukaveria? Poikahan täyttää kohta kymmenen, ellen väärin muista.

Pekki loi Koskiseen uuden, edellistä vielä kärsivämmän katseen.

– Sehän tässä just rassaakin. Sain Pietarinkin kiukut päälleni. Aina kun kotona on jotain junailuja, iskä haihtuu horisonttiin ja jättää hommat muille. Aina sama juttu! Niin ne huusi kuorossa, äiti ja poika.

Anni loi Pekkiin teennäisen kauhistuneen katseen.

– Jätät hommat muille? Voi hyvä tavaton! Ethän sinä niin tee?

Pekki alkoi saada tarpeekseen. Hän päästi suustaan erittäin epäpekkimäisen kehotuksen:

– Eiköhän mennä asiaan.

Se sopi Koskiselle.

– Kuten puhelimessa kerroin, Pirkkalan Loukonlahden uimarannalta löytyi kuollut mies aamulla puoli kuuden maissa. Hän oli pukeutunut pelkkiin uimashortseihin.

– Sanoitko puoli kuusi? Pekki pyysi tarkennusta. – Hullu mies. Kuka käy niin aikaisin uimassa?

Anni tyrkkäsi kyynärpäällään Pekkiä kylkeen.

– Esimerkiksi minä. Pulahdan Kaukajärveen monena aamuna ennen töihin lähtöä. Meiltä juoksee Riihiniemen uimarantaan kahdessa minuutissa.

– Hullu nainen.

– Sen jälkeen kun syö tuhdin aamiaisen ja lähtee töihin, on ihan eri ihminen. Voin suositella sinullekin.

Pekki tuhisi vielä itsekseen hulluuden eri asteista, mutta se meni jo ohi Koskisen korvien.

– Saavuin paikalle vähän yli kuusi. Miehen uimashortsit olivat silloin vielä kosteat, ja siitä päätellen hän oli istunut penkillä kuolleena korkeintaan tunnin. Ruumiin löytänyt nainen teki hälytyksen nollaviisi kolmekymmentäkaksi. Eli mies on surmattu aikaisintaan vartti ennen sitä.

Anni kysyi siihen väliin:

– Eikö nainen nähnyt siellä ketään?

– Ei. Uhrin lisäksi rannalla ei ollut muita. Naista vastaan ei myöskään tullut ketään kun hän pyöräili uimarannalle.

– Miten surmatyö oli tehty?

– Naskalilla. Se oli isketty miehen niskaan. Ilmeisesti hän on kuollut silmänräpäyksessä.

– Naskali niskassa! Pekki ähkäisi. – Kylmäverinen teko. Siinä ei ole paljon sääliä tunnettu.

Annikin hieraisi kananlihalle nousseita käsivarsiaan.

– Onko uhrin henkilöllisyys tiedossa?

– Se selvisi vasta sormenjälkien perusteella. Hukkapee skannasi ne jo rannassa ja lähetti kooärpeen koneelle. Vastaavuus löytyi nopeasti: Visa Saljonsaari, syntynyt toinen syyskuuta kahdeksankymmentä.

– Kolmekymmentäviisivuotias, Anni sanoi. – Hänellä siis oli rikosrekisteri. Eivät sormenjäljet olisi muuten olleet rekisterissä.

– Nimi kuulostaa tutulta, Pekki raapi päätään. – Ei kai se ole sama roisto joka hakkasi koulutytön henkihieveriin?

– Muistat melkein oikein, Koskinen silmäili tietokonettaan. – Uhri ei kuitenkaan ollut koulutyttö enää, eikä häntä hakattu vaan potkaistiin. Visa Saljonsaari pahoinpiteli yhdeksäntoistavuotiaan tyttöystävänsä Nina Vornasen viime vuoden tammikuussa. Saljonsaari tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä vammantuottamuksesta. Hän istui tuomiostaan puolet ja vapautui maaliskuussa, eli kolme kuukautta sitten.

– Kaksi vuotta vankeutta, Anni hämmästyi. – Sen täytyi olla tavallista raaempi pahoinpitely.

– Sitä se oli, Koskinen kertoi. – Vaikka ei kestänytkään kauan. Saljonsaari potkaisi naista yhden ainoan kerran. Yläselkään osunut potku aiheutti laajoja hermoratavaurioita ja neliraajahalvauksen.

– Löytyikö teolle motiivia?

– Harvoinpa näille löytyy muuta kuin äkillinen raivo. Eikä Saljonsaaren puolustus muuta väittänytkään. Päinvastoin. Se nimenomaan vetosi vintin pimenemiseen. Jos ihmistä härnätään tarpeeksi kauan, hän kyllä hyökkää. Se on meissä kaikissa asuva primitiivinen mekanismi, ja puolustuksen mielestä se piti ottaa huomioon lieventävänä tekijänä tuomion pituutta punnittaessa.

– Niin siinä kävikin, Pekki sanoi. – Muistan vielä oikeuden päätöksen sanamuodonkin. Uhrin provosoiva käytös vähentää teon moitittavuutta.

Kiukku pisti Pekin kiemurtelemaan, ja hänen oli vaikea pysyä tuolissa paikoillaan. – Teon moitittavuutta! Ei hemmetti! Siitä olisi pitänyt paukahtaa viisi vuotta vähintään.

– Uhri siis oli tekijän naisystävä, Anni pyöritteli epäuskoisena päätään. – Myönsikö nainen ärsyttämisen?

Koskinen kääntyi takaisin tietokoneelleen.

– Nina Vornasen tila oli niin huono, ettei häntä voitu puhuttaa. Vanhemmat sen sijaan vakuuttivat, ettei heidän tyttärensä olisi koskaan tehny...