Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

© Juha Vuorinen 2017

Sähkökirjan taitto: Tero Salmén

ISBN 978-952-5474-74-9

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2017

Vuorisen viisautta kansissa

Vuorisen viisautta kansissa:

Juoppohullun päiväkirjat:

Juoppohullun päiväkirja (kuvitettu, 2001)

Tolppa-apina (kuvitettu, 2003)

Raskausarpia (kuvitettu, 2004)

Vaippaihottuma (kuvitettu, 2006)

Myrkky-vuodet 1998–2000 (kuvitettu, 2004)

Juoppohullun päiväkirja -leffapokkari (2012)

Dokumentti (2014)

Viimeinen suuri seikkailu (kuvitettu, 2003)

No, velli (kuvitettu, 2004)

Tuupovaaran tuijottaja (kuvitettu, 2004)

Kristianin nuoruusvuodet (kuvitettu, 2004)

Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa (2005)

Kristianin teinivuodet (2007)

Kristian siviilipalvelusmiehenä (2009)

Helmiä hanurista (2010)

Vuorisen raksapäiväkirja (2010)

Kaksipäisen vekaran varjossa (2012)

Kädestä suuhun -keitto-opas (2014)

Maltan mieleni (2015)

Hyväntekeväisyyskirjat:

Unblogged (2009)

Pilven reunalla (2010)

Romaanikerjäläinen (2011)

Ahdistus (2012)

Yhden tähden vessapaperia (2013)

Poikittaisella kynällä (2014)

Maastamuuttajan päiväkirja (2015)

Dalí-Ihantala (2016)

DikDek-sarja:

Nokimusta seikkailu (kuvitettu, 2006)

Veljekset Vaselin (kuvitettu, 2007)

Kakkonen (kuvitettu, 2008)

Painajainen piparitalossa (2009)

Tulossa:

Kristian ja Tsernopilin arvoitus

Kuka viritti Ansan? (DikDek, osa 5)

Käännökset:

Dilledagboken (ruotsinkielinen Juoppis, 2004)

Joomahullu päevaraamat (vironkielinen Juoppis, 2004)

En finsk fyllefants dagbok (norjankielinen Juoppis, 2004)

Tulba-ahv (vironkielinen Tolppa-apina, 2005)

Punane Vänt (vironkielinen Myrkky-vuodet, 2006)

Rasedusarmid (vironkielinen Raskausarpia, 2008)

Kristiani noorusaastad (vironkielinen Kristianin nuoruusvuodet, 2009)

Mähkelööve (vironkielinen Vaippaihottuma, 2009)

Kristiani teismeaastad (vironkielinen Kristianin teinivuodet, 2010)

Kristiani asendusteenistuses (vironkielinen Kristian siviilipalvelusmiehenä, 2011)

Pigimust seiklus (vironkielinen Nokimusta seikkailu, 2012)

Esipuhe

Tämä on järjestyksessään jo yhdeksäs hyväntekeväisyyspokkarini.

Olen pyrkinyt valitsemaan kirjojeni tuotolle aina sellaisen lahjoituskohteen, joka tukee joko vähävaraisten nuorten liikuntaharrastuksia tai lukemista.

Tänä vuonna voin ilokseni olla mukana hankkeessa, josta on hyötyä niin nuorille kuin vanhoille, niin tukeville kuin liian laihoille. Ehdotin yhteistyötä voima- ja ravintovalmentaja Jyri Mäkiselle ja pyysin häntä keräämään kaikille terveydestään ja hyvinvoinnistaan kiinnostuneille suomalaisille kattavan, ilmaiseksi käytössä olevan internettietopaketin. Syntyi Suomalaiset kuntoon! -hanke, jota tuet ostamalla tämän kirjan.

Sivustolla käydään läpi terveellisen ruokavalion perusperiaatteet, annetaan vinkkejä oman ruokavalion koostamiseen ja järkevien ravintolisien valitsemiseen, kerrotaan painonhallinnan perusteista ja liikunnan merkityksestä, opetetaan stressinhallintaa sekä korostetaan laadukkaan unen merkitystä. Ja ennen kaikkea muistutetaan, että terveys ei ole itseisarvo.

Tänä vuonna lukeminen ei siis pelkästään tee hyvää, vaan sen pitäisi myös tuntua hyvältä.

Terveellisiä lukuhetkiä toivottaen

Juha Vuorinen

Palvelun löydät osoitteesta www.vahvempi.fi.

Huhtikuu 2016

Perseen vai Amorin nuolia?

Eräs äiti ohjeisti poikaansa: ”Älä tuhlaa aikaasi persereikiin, sillä maailma on täynnä upeita ihmisiä. Vietä aikasi heidän kanssaan.” Ensi kuulemalta se vaikutti hyvältä eväältä elämänpituiseen pitopöytään, mutta tarkemmin mietittynä se ei enää maistunutkaan niin makealta. Sitä noudattamalla saattaisi päätyä erakoksi, koska maapallo on täynnä persereikiä. Isoja ja pieniä, valkaistuja ja valkaisemattomia. Pikemminkin kannattaa kääntää koko elämänohje päälaelleen ja läpsäistä perslävet kädenlämpöisesti tervetulleiksi elämäänsä, sillä lopulta he ovat opettajia isolla O:lla.

Jos muuraa itsensä vankilaan, jossa tapaa vain mielisteleviä ja kritiikittömiä hännystelijöitä, ei voi ikinä kasvaa ihmisenä. Täytyy osata erottaa täysjyvät akanoista, sillä osa kohdalle kopsahtaneesta kritiikistä voikin olla arvosteluksi naamioitua kateutta tai niskaan oksennettua pahaa oloa, jolla ei oikeasti ole mitään tekemistä arvioinnin kohteeksi joutuneen pimeiden puolien kanssa.

Neljän eri ikäisen lapsen isänä joudun jatkuvasti taiteilemaan sanomisteni sisällön ja äänensävyjen kanssa. Yhdelle lapsistani palaute tulee runoilla lempeään muotoon, kun taas toinen tarvitsee aika ajoin isällisen jyrähdyksen, jotta viesti ylittää meluvallin. En taatusti ole vanhempana enkä ihmisenä lempeimmästä päästä, sillä en kestä pelaajia, en paskanjauhajia enkä itseensä ihastuneita keskinkertaisuuksia. Keskinkertaisuudella tarkoitan ihmistä, jonka lahjakkuus suhteessa hänen käsitykseensä omista taidoistaan on täydellisessä epätasapainossa. Vaikka kirjojani on myyty muhkeita määriä, tiedän tasan tarkkaan, mihin kirjailijantaitoni riittävät. Voisin luetella tuntitolkulla kirjailijoita, joiden tekstien edessä olen täysin sanaton. He kieputtavat kieltä kadehdittavalla tavalla, rakastelevat sanoilla ja nostattavat lukijansa sellaiseen hurmokseen, johon en ikinä itse tule pystymään. Siksi en myöskään huutele olevani Suomen paras kirjailija. Suurin ehkä, mutta vain kooltani. Elämänohjeeksi muovailtuna tämä tarkoittaa, ettei koskaan pidä pitää itseään liian hyvänä aloittamaan pohjalta.

Päästäkää siis persereiät rohkeasti elämäänne. Ei suunnannäyttäjiksi vaan varoittaviksi esimerkeiksi. Muutamaa oikeaa esikuvaa lukuun ottamatta minua ovat eniten ohjanneet sellaiset ihmiset, joiden elämänarvot ovat olleet millä tahansa mittarilla tirkisteltynä päin sitä edellä hoettua reikää. He ovat olleet todellisia valon sotureita, palavia nuijia, jotka ovat käytöksellään valaisseet niitä teitä, joita reunustavista ojista ei oppia ammenneta.

Mutta jos kuitenkin päättää edetä elämässä vain perseitä nuoleskellen, kannattaa pitää kielikin keskellä suuta.

Jäätävä kummeliturskakokemus

Armaat appivanhempani piipahtivat tutustumiskäynnillä lastenlastensa tuoreimmassa kehityksen kehdossa. Olin suunnitellut mummin ja vaarin Espanjan-visiitille monenmoista ohjelmaa. Käytin heidät suomalaistukikohdassa Fuengirolassa tapaamassa heidän lähisukulaisiaan, vein heidät muutamaan vanhaan andalusialaiseen kaupunkiin ja esittelin Gibraltarin sekä pari sikarikkaiden kansoittamaa asuinaluetta mauttoman pröystäilevästi rakennettuine kolmen tuhannen neliön palatseineen. Yksi tärkeä makupala oli maistattaa vanhuksilla andalusialaisen keittotaidon satoa. Päätin viedä heidät johonkin La Pesquera -ketjun ravintoloista, jotka ovat erikoistuneet heruttamaan kalasta jos jonkinlaista herkkua. Olisikin aika mauton nimivalinta, jos kalastuspaikka-niminen ravintolanauha olisi erikoistunut paistamaan lehmänlihaa.

Ketjuun kuuluu lukuisia ruokakapakoita, mutta meidän valitsemamme oli selvä turistihaavi, sillä meille tuotiin ruokahalua vähentävät kuvalliset menut. Olo oli kuin Kanariansaarilla lukuun ottamatta hillittömiä hintoja. Suomalaisen viihteen nimissä päädyimme valitsemaan kummeliturskaa. Kuvassa se näytti houkuttelevimmalta, eikä annoksen hintakaan ollut sketsimäisen naurettava. Tarjoilija palasi kuitenkin hetken kuluttua takaisin ja rehellisesti kertoi, että heidän kummeliturskansa olikin pakastekalaa. Joten jos haluaisimme taatusti tuoretta fisua, hän suositteli valitsemaan päivän kalaa, joka oli tällä kertaa kokonaisena paistettua meriahventa. Kalamiesten tietotoimistolta saamieni tietojen mukaan kummeliturskaa oli Välimeressäkin, mutta kalaravintolaketju oli näköjään päätynyt käyttämään pahviaskiin pakattua Norjan vesillä uiskentelevaa serkkua. Merenrannassa kun oltiin, niin vain jäätävän hullu pureskelisi pakastekalaa, joten kysyin, mitä päivän kala mahtaisi maksaa. Tarjoilija arvioi kahden hengen annoksen polskivan jossain 35 euron tienoilla riippuen kalan painosta. Hyväksyin hinnan, vaikka se vähärasvaisesta kalasta aika rasvainen olikin.

Kala oli erinomaisen hyvää, mutta lisukkeet pelkkä huono vitsi. Ja häipyihän se viimeinenkin hymynhäivä huuliltani, kun sain laskun eteeni. Kolmen meriahven-annoksen yhteishinta olikin lähes sata euroa. Olimme muka puputtaneet annokset lähes kahdesta kilosta perattua kalaa. Olin tottunut tällaiseen ravintolalaskuilla leikittelyyn jo Maltalla, joten maha täynnä ahvenaa ei auttanut kuin niellä jälkiruoaksi pieni petos ja kaivella lompsaa esille.

Astuessamme ravintolasta joku mies pysäytti minut kadulla ja kysyi, eikö minustakin ollut ihmeellistä, että La Pesquera saa edelleen pitää ovensa auki. Jos ravintoloitsija onnistuu kusettamaan ihmisiä, se ei vielä riitä syyksi kapakan ovien säpittämiseen. Mieluummin sen pitäisi tapahtua asiakaskadon takia. Mies oivalsi vastauksestani, etten ollutkaan kalanhajulla päivän uutisista. Guardia Civil ja verovirasto olivat vain muutamia päiviä aiemmin tehneet massiivisen ratsian koko La Pesquera -konserniin. Yrityksen omistajan kätköistä oli takavarikoitu huomattava määrä kahisevaa ja yksi helikopteri, ja lukuisia pidätyksiä oli tehty. Mutta tarinan ihanimman osan mies säästi loppuun. Koko käräytys oli saanut alkunsa ketjun omistajan señor Mesasin ex-vaimosta, joka oli laulaa lirkuttanut verottajalle miehensä tavoista hoidella bisneksiä. Näin jälkikäteen voi viisastella, että ehkä ravintoloitsijan olisi kannattanut hoidella vähän paremmin sitä ex-vaimoaan. Tavallaan olin siis tyytyväinen, mutta samaan aikaan tunsin piston lompakossani. Menikö senttiäkään maksamastani ylihinnasta verottajalle? Jos ei, se oli elämäni ahdistavin annos. Tosin yhdellä tavalla herra Mesas voisi hyvittää minulle aiheuttamansa mielipahan. Ilmoittamalla vankilansa osoitteen, jotta voisin toimittaa hänelle kannettavan VHS-nauhurin sekä Paluu Eedeniin -sarjan ensimmäisen tuotantokauden. Ei ajankuluksi vaan opiksi.

Hei Sohosta heilin minä löysin

Pohdin vielä tovi sitten, millä suomalaisiin saisi sohittua uutta energiaa. Pitäisikö käyttää sekasotkua zeniläisestä sokkihoidosta ja kaikkein räävittömimpien koomikoiden esityksistä ja tehdä viritetty versio uhkauksesta: ”Kun kaupantäti suuttuu, siitä on leikki kaukana.” Kaikella rakkaudella kaupantätejä ja -setiä kohtaan, näyttäähän se PAMin puheenjohtajan ja vastaan vänkäävän taustapirunkin toiminta lähinnä leikiltä, jossa on kuitenkin koko kansan kannalta pikkuisen liian isot lelut pelissä. Jos olisin stand up -koomikko ja olisin saanut tehtäväkseni koostaa illan setin Suomen tilanteesta, olisin aloittanut sen sanomalla: ”Suomessa on vain yksi asia päin persettä. Kaikki.”

Näin tylysti ajattelin vielä jokin aika sitten. Myönnän monta kertaa Suomesta tukikohtaani palattuani huokaisseeni helpotuksesta, sillä Suomen henkinen ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -ilmapiiri oli onnistunut puristamaan minusta iloiset mehut viimeistä pisaraa myöten. Nyt aistin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Suomessa sellaista henkeä, jolla maahamme on ennenkin tiukoissa paikoissa puskettu tarmoa. Ehkä suomalaisille on käynyt kuten sille voikirnuun pudonneelle sammakolle, jonka täytyi jaloillaan lätkyttää kerma voiksi, ennen kuin se kykeni loikkaamaan kirnusta vapauteen. Pitää siis kyllästyä iänikuiseen ja toimimattomaksi todettuun vatkaamiseen ja loikata rohkeasti muuttuneen maailman menoon. Toivon suomalaisten mielissä kielteisestä myönteiseen kääntyneen ajatusvirran hohkaavan oikeanlaista energiaa myös työmarkkinaneuvotteluihin.

Lapsuudessani eduskunnassa oli vielä kunnon kommunisteja. Oli kirkkaanpunaisia SKP:n taistolaisia ja SKDL:n vähemmän tulehtuneen punaisia. On toki mahdollista, että muistini on haalistanut lapsuudenmuistoni vaaleanpunaisemmiksi, mutta väitän silti näkeväni jotain samaa ääriporvariksi tuomitun kokoomusedustajan Elina Lepomäen ja menneiden vuosien äärikommunistien aatoksissa. Molemmat ovat vaatineet työntekijöille enemmän sanavaltaa päättää työsopimuksistaan, mikä on työntekijän kannalta aina hyvä asia. Havainnollistan asiaa muutamalla esimerkillä. Rakkaan sukulaistyttöni valmistuttua koulusta hänelle oli tarjolla kolme koulutustaan vastaavaa työpaikkaa. Hän valitsi niistä omasta mielestään parhaan. Tarvitsin mainosjulisteita ja kilpailutin neljä eri painotaloa, joista seuloin sopivimman. Ystäväni piipahti Lontoon Sohossa, jossa crack-huora kaupitteli hänelle palveluitaan todella huokealla hinnalla, mutta ystäväni ei halunnut panna ketään halvalla vaan osti säästyneellä summalla tyttöystävälleen tuliaisen ja sai kotona ilmaiseksi.

Rakkaat työmarkkinaosapuolet ja oppositio, antakaa meille mahdollisuus itse valita meidän jokapäiväinen työmme ja lakatkaa lapioimasta vastahankaisuudesta kumpuavaa loskaa niskaamme. Sille ei ole enää tilaa, eikä oikein tilaustakaan.

Ollaanko naamatuttuja?

Saimme kutsun saapua koko perheen voimalla cocktailkutsuille, jonne saapuisi meidän suomalaisten lisäksi Etelä-Afrikasta, Englannista ja Tanskasta Andalusiaan muuttaneita perheitä. Olisin auringonpolttavasti halunnut päästä mukaan, sillä mikään ei ole niin sivistävää kuin tutustua uusiin kulttuureihin ja samalla kuulla, miksi kukin on jättänyt ainakin toviksi kotimaansa ja päätynyt kouluttamaan lapsiaan ulkomaille. Minun oli kuitenkin passattava tämä kielikemukierros, sillä uusimman kirjani painoaikataulu pusersi minut tietokoneen ja työtuolin väliin.

Ehkä minulla kävikin tuuri, sillä pippalot järjestettiin äärettömän hyvin toimeentulevan perheen kotona, mikä oli näkynyt etenkin lasten leluissa, mikäli kalleinta mallia olevat älypuhelimet, tabletit ja tietokoneet lasketaan leluiksi. Vierailun opettavainen osuus liittyi juuri rikkaiden mukuloiden vehkeisiin. Olen puoli vuotta kuunnellut poikieni marmatusta siitä, kuinka kaikilla heidän luokkakavereillaan on sellainen pyörien päälle viritetty tasapainolauta. Kumpikin pääsi nyt kokeilemaan tuota monen sadan euron pyörälankkua ja veti tietysti komeat pannut kivilattialle. Vanhemmalla oli kotiin palatessa kyynärpää ja nuoremmalla perälauta mustana. Jos olisin oikein julma isukki, olisin voinut sanoa, että siitäs saitte, mutta ette edelleenkään saa sitä Hova Boardia.

En minäkään lopulta aivan osattomaksi jäänyt vierailun kasvattavasta vaikutuksesta, sillä kuulin että siellä oli ollut vieraana mahtavan puuhakas perheenäiti, joka kuulemma syöttää miehelleen joka päivä 20 uutta ideaa. Eikä mitään jokapäiväisiä mennäänkö hölkkäämään -ehdotuksia, vaan raakoja bisnesideoita. Tyyliin perustetaanko tapasravintola, koska espanjalaiset syövät niin paljon tapaksia. Idealinko oli itse korjannut, että hän toki antaa miehelleen, mutta vain kolmesti päivässä, mikä sekin tekee viikossa 21 ja vuodessa 1 095 uutta ideaa. Karkausvuonna määrä nousee peräti 1 098 ideaan. Siinä on niin paljon ideoita, että ainakin minä harkitsisin joka päivä karkaamista näin idearikkaasta parisuhteesta. Tämän seurauksena tajusin rakastavani ehkä vieläkin enemmän omaa vaimoani, joka hänkin osaa olla antelias, mutta ei ainoastaan suullisesti.

Kaikesta edellä luetellusta huolimatta olisin halunnut osallistua illanviettoon, sillä mikään ei kehitä kielitaitoa niin hyvin kuin rento vieraalla kielellä pulputtaminen. Itse asiassa juuri teinien käyttämä slangienglanti tuottaa minulle eniten päänvaivaa. Sain siitä maistiaisen eräänä kiireisenä kouluaamuna, kun erehdyin kommentoimaan teini-ikäisen tyttäreni ajankäyttöä ja lopulta ymmärsinkin narisseeni väärästä asiasta. Hän sihahti minulle: ”In your face!” Halusin tietää, sisälsikö päin naamaa nakattu tuiskahdus solvauksen vai oliko se pelkkä sanonta. Sen kuulemma kertoi äänensävy. Koska otan aina kaiken niin kirjaimellisesti, kysyin tyttäreltäni, onko kieliopillisesti oikein, jos sanon hänen äidilleen: I’m coming in your face. Hänkin otti sen kirjaimellisesti ja sanoi, että ei, koska se tarkoittaisi äidin naaman sisään menemistä. Ja sitten hän ei sanonutkaan enää yhtään mitään.

Pitsa mulle, palkka sulle

Viime aikoina on kohistu siitä, että hallitus olisi pakottamassa työttömiä paiskimaan ilmaiseksi töitä. Minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta, tarkemmin sanottuna suomalaisten tyhmyydestä. Vaikka yleensä olen nostanut tällaisille pyynnöille kynän sijaan käteni, tällä kertaa en voinut vastustaa kiusausta. En tarttunut aiheeseen solvatakseni tiettyjä ihmisiä vaan esitelläkseni yhden toimivaksi todetun tavan päästä haluamansa juustokuorrutteisen leivän syrjään kiinni. Kaikki omat ammatilliset unelmani ovat näet toteutuneet vain tekemällä ensin töitä ilmaiseksi.

Minulla oli jo kakarana haave päästä radioon töihin. Siihen aikaan Suomessa ei ollut kuin monumentaalinen Yleisradio, jonne pääsi vain joko koulutuksella tai näytöillä. Tarvitsin siis esiintymiskokemusta, ja päästäkseni harjoittelemaan mikkiin lärpättämistä aloin soittaa nuorisotaloilla ilmaiseksi levyjä. Lopulta päädyin myös ohjelmatoimiston listoille. Urapolun alussa saamani juontopalkkiot eivät kattaneet edes levy- ja matkakuluja, joten niitä rahoittaakseni työskentelin huonekaluverhoomossa ja akvaarioliikkeessä. Äitini piti minua seinähulluna, vaikka oikeasti halusin vain hulluna radioon.

80-luvun puolivälissä paikallisradioita alkoi putkahdella kuin säteileviä sieniä happosateella. Kuvio oli minulle jo entuudestaan tuttu. Jos palkkio maksettiin, se riitti enintään matkakuluihin, mutta koska rakastin sitä mitä tein, tartuin jokaiseen saamaani tilaisuuteen. Kuuntelijoita alkoi hiljalleen kertyä, ja minä sain pikkuhiljaa jalansijaa alalla ja myöhemmin normaalia palkkaa.

Nykyään käytän kuitenkin mieluummin esimerkkinä ja kannustimena kirjailijanuraani. Aloin kirjoittaa ilmaiseksi nettiin Juoppohullun päiväkirjaa ja yleisön vaatimuksesta painattaa keravalaisessa kopioliikkeessä pieniä muutaman kymmenen kirjan eriä. Menestyksen kartuttua sain yllättäen itselleni kokonaan uuden ammatin. Vaikka se ajatuksena tyhjän päällä kompuroinnilta voi tuntuakin, paljon mieluummin paiskin töitä koko Suomen lukevalle kansalle ja olen heidän potkujensa armoilla kuin annan jonkun väliportaan pikkupomon vittumaisuuttaan alkaa pompotella minua mielensä eikä työnjälkeni mukaan.

Minusta on siis pelkästään hyvä asia, että työttömille tarjotaan nyt mahdollisuutta näyttää osaamistaan ja intohimoaan. En yritäkään väittää tämän mallin sopivan sille joka haluaa aina ensin tietää, mitä hän työstään saa tai hyötyy. Suomessa on nimittäin sellaisiakin ihmisiä, jotka haluavat tehdä itsestään ensin korvaamattoman työnantajalleen. Heille tulee tarjota se mahdollisuus, eikä ketään parane tuomita tyhmäksi, koska loppupeleissä kyse on vain rohkeudesta. Rohkeudesta päättää mitä elämällään tekee.

Puhtaus on puoli ruokaa

Ulkomaille muuttamisessa ja sinne kotoutumisessa on monta vaihetta. Alussa sitä vain päivittelee maailman toisen laidan menoa someen, mutta kun eloon alkaa tottua, alkaa vertailla kotimaansa ja uuden asuinpaikkansa eroavaisuuksia. Olen havainnut, että esimerkiksi katkeruus omaa menneisyyttään, Suomen verotusta tai henkistä ilmapiiriä kohtaan on ajanut työikäiset kokeilemaan ulkomailla asumista. Ja he ovat juuri niitä, joilla ei ole Suomesta mitään hyvää sanottavaa. Sitten on meidän perheemme kaltaisia, jotka ovat lähteneet ulkomaille mittauttamaan kielitaitoaan ja rohkeuttaan.

Ihan uteliaisuudesta olen alkanut teettää lapsillani yhdistettyjä lasku- ja mielipidetehtäviä ja pyytänyt heitä ilmoittamaan prosentteina, mikä on Suomen, Maltan ja Espanjan sijoitus asuinpaikkavertailussa. Perheen kuopuksesta tulisi mainio Euroviisu-tuomari, sillä hänkään ei koskaan anna Maltalle pistettäkään. Syy on painava. Maltalaiset ovat kuulemma kissoista alkaen läskejä. Helppohan se on sanoa, kun itse on ranganlaiha. Mutta ei Malta saa meiltä muiltakaan enää edes pöytäviinin verran prosentteja, vaan kiihkein taisto käydään Suomi–Espanja-akselilla. Olen siitä oikeastaan ylpeä, sillä se kertoo, miten vahvat siteet meillä kaikilla on synnyinmaahamme. Löyhimmät ne taitavat olla juuri sillä kuopuksella, joka ei ehtinyt käydä kotomaassa koulua kuin pari viikkoa. Hänet integroitiin suoraan kansainväliseen koulujärjestelmään, joten nassikalla ei ole suomalaisia koulukavereitakaan joita kaivata. Siksi Espanja saa hänen tukkimiehenkirjanpidossaan eniten parrua. Vaimoni sen sijaan on pukenut mielipiteensä dalai lama-ajan kaapuun. Kun hän on Suomessa, hän viihtyy siellä, ja Espanjaan palattuaan hän nauttii sen ilmapiiristä. Jos ihminen on tasapainossa itsensä ja ympärillään lainehtivan maailman kanssa, hänen tulisikin arvottaa asiat täsmälleen näin.

Minulla on vielä matkaa sisäiseen munkkimaiseen rauhaan, eli ajattelen edelleen asioita itsekkäästi. Kirjoitan luovemmin, kun ympäristö on sopivan provosoivalla tavalla vieras. Esimerkiksi jonotellessa espanjalaisen ravintolan tai kahvilan käymälään on aikaa vaikkapa panna merkille, että vain ani harva pesee kätensä tarpeittensa tulostamisen jälkeen. Pirskahtelevin kokemus liittyy teinipoikaan, joka pitkän ja hartaan lorottamisen jälkeen painui ilokseni lavuaarien luo, mutta ei avannutkaan hanaa vaan kahdella sormella naamassaan komeilleen pikkupojan pippelinpään kokoisen finnin, ja käsiä edelleenkään kastelematta painui kahvilan puolelle, josta löysin hänet puputtamassa munuaisen kokoista croissantia paljain kätösin poskeensa.

Toisen miesten hygieniaan liittyvän esimerkin olen poiminut kuntosalilta. Olen ehtinyt tutustua täällä jo moneen lihaspajaan ja huomannut muuallakin saman ilmiön, mutta lähisalilleni mikään ei vedä vertoja. Siellä on näet jokaiseen laitteeseen liimattu ohje: Ei saa käyttää ilman pyyhettä. Tällä salilla käy paljon venäläisiä järkäleitä. Tatuoinneista ja tylystä kehonkielestä päätellen he eivät ole liikemiehiä vaan sellaisten turvamiehiä, mutta vaikka ohjeet on printattu vain espanjaksi ja englanniksi, he ymmärtävät käyttää sellaista pientä peflettiä, jonka päälle he painavat hikiset jättipakaransa tai tulehtuneita finnejä tursuvan selkänsä. Ja mitä tapahtuu treenin loppuvaiheessa? He hierovat sillä pershien ja hormoneille haisevan finniliemen kastelemalla pyyhkeellä naamaansa.

Sillä samalla salilla muuten muistutetaan, kuinka tärkeää on syödä kunnolla heti treenin jälkeen. Välillä se on ollut helpommin sanottu kuin tehty.

Ville Väkivallaton Espanjassa

Espanja on väkiluvultaan yli kahdeksan kertaa Suomea suurempi. Maalaisjärjellä ajateltuna myös ongelmia luulisi olevan kahdeksankertaisesti.

Kielitaitoa kohentaakseni olen yrittänyt tavata paikallisia uutisia, mutta vastaan ei ole tullut möyhäämistä pakolaisista. Toki täälläkin vipeltää pohjoisafrikkalaista merkkilenkkareilla astujaa, mutta arvioni mukaan he eivät ole pakolaisia sanan syrjivimmässä merkityksessä. En ole myöskään törmännyt otsikoihin joukkoraiskauksista. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko ne ovat Espanjassa jo niin arkipäivää, ettei niistä enää uutisoida, tai sitten Guardia Civil on onnistunut estämään ne. Se on puolisotilaallinen poliisi, jonka juuret ulottuvat aina diktaattori Francon kansalliskaartiin. Jotain tuon kasarmeissa asustavan erikoislauman tavoista ratkoa ongelmia kertoo vuonna 1981 tapahtunut vallankaappausyritys.

YouTubessa on nähtävissä koruton neliosainen dokumentti, joka kertoo Eurooppaan pyrkivistä siirtolaisista ja siitä, miten heidät kussakin kolkassa otetaan vastaan. Marokosta Espanjaan pyrkivistä siirtolaisista kertova jakso on ehkä kaikkein karuinta katsottavaa. Guardia Civil ottaa luulojen lisäksi osalta myös hengen pois. Haastateltavat kertovat, että jos joku pääseekin läpi, hänet pahoinpidellään ja palautetaan jo seuraavana päivänä takaisin. Toimittaja ihmetteli, miksi he sitten yrittävät päästä Espanjaan. Mikä tahansa on kuulemma parempi vaihtoehto kuin jatkaa elämää korruption ja mielivaltaisen väkivallan silpomassa Afrikassa.

Olen todistanut härdelliä, jossa arabin näköinen konna jäi puolestaan paikallispoliisin kynsiin. Se näytti aivan täysveriseltä vapaaottelulta, paitsi että poliisi piti huolen, ettei kukaan erehtyisi kuvaamaan yksipuolista murjomista. Lain mukaan poliisin kuvaamisesta voi lätkäistä 30 000 euron sakon, joten kuvaajan pankkitilin on oltava tuhdissa kunnossa.

En osaa sanoa, mikä olisi oikea tapa parantaa eurooppalaisten turvallisuuden tunnetta. Pitäisikö ottaa käyttöön vieläkin kovemmat otteet vai yrittää päästä terroristin pään sisään sitä silittämällä. Jotain pitäisi todellakin tehdä, sillä oikein sielusta sieppasi, kun hain lapsiani koulusta ja kuulin taas heille järjestetystä suojautumisharjoituksesta. Hälytysäänen kuullessaan oppilaiden piti sulkea kiireesti ikkunoiden pimennysverhot, lukita ovi, sammuttaa kaikki valot, olla hipihiljaa ja ryömiä ikkunattoman seinän viereen.

Kaksi nuoremman poikani luokalla olevaa tyttöä oli alkanut viimeisimmässä harjoituksessa itkeä lohduttomasti. Kotona poikani puhisi kiukuspäissään, että ensi kerralla hän vaikka lyö tytöt hiljaiseksi, koska hän ei halua kuolla.

Ainakin minut se veti hiljaiseksi.

Kuka kairasi reiän Gibraltariin?

Olen reilun puolen vuoden aikana käynyt kaksi kertaa Gibraltarilla. Ensimmäinen visiitti osui keskelle hulinaista turistisesonkia, josta päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi suomalainen vappupäivä, mutta ilman vanhalle viinalle haisevaa valkolakkimerta. Porukkaa porhalsi pitkin kapeita katuja riemumielin. Gibraltarhan ei ole suuren suuri pläntti. Jos olen aikanaan tuominnut Maltan pieneksi, niin Gibraltar on vajaan seitsemän neliökilometrin koollaan vain kaksi prosenttia piskuisesta Maltasta. Jotain tuolla lilliputtiniemellä osataan kuitenkin pyörittää paremmin kuin toisessa Välimeressä likoavassa valtiossa. Bruttokansantuote asukasta kohden on puolet suurempi kuin Maltalla. Englannin lisäksi Gibraltarilla siis myös money talks.

Olen alkanut kerätä aineistoa seuraavaan romaaniini, joka kertoo synkän huumorin värjäämänä Välimeren huumebisneksestä. Koska en itse ime enää edes liköörejä karamelleista puhumattakaan että olisin koskaan ruiskinut minkäänlaisia tajunnansekoittajia suoraan suonistooni, minulla ei ole omakohtaista kokemusta huumeafääreistä. Siksi olen katsellut silmät sameina dokumentteja etenkin Meksikossa, Kolumbiassa ja Marokossa rehottavasta huumetehtailusta. Yksi paksuimmista huumeputkista Eurooppaan kulkee Etelä-Espanjan kautta, ja jos esimerkiksi hampusta kertynyttä rahaa haluaa hillota pankkitilille, Gibraltarin veroparatiisi on oikea osoite.

Voisin kirjoittaa Gibraltarista vaikka kirjan verran tyylilajiini sopivaa tekstiä, sillä sen historiaan ja nykypäiväänkin liittyy niin paljon kaikenlaista kummaa. Sehän ei ole oma itsenäinen valtionsa, vaan yli kahden tuhannen kilometrin päässä emämaastaan Britanniasta killuva kappale. Gibraltarinsalmella on edelleenkin strategisesti suuri merkitys yhtenä maailman tärkeimmistä kulkuväylistä, joten ei ole mikään ihme, että Hitlerkin olisi halunnut napata tuon kivenmurikan itselleen.

Metkaa on, että esimerkiksi EU-kansalaisen pitää vilauttaa passia päästäkseen Gibraltarille ja siitä tentistä selvittyään ripeästi ylittää käytössä oleva lentokentän kiitorata joko jalkaisin tai moottoroidulla härvelillä. Jalkapallossa Gibraltarin maajoukkue on onnistunut voittamaan yhden ottelun. Maltan murskaluvuin 1–0. Maltalaisille sen täytyy olla karvas tappio, sillä onhan se nyt noloa hävitä maalle, jossa on hieman vähemmän asukkaita kuin Keravalla.

Yksi asia yhdistää Maltaa ja Gibraltaria. Asuessani Maltalla viihdytin itseäni kuuntelemalla paikallisten kertomia sankaritarinoita heidän maansa erinomaisuudesta. Ehkä se onkin jokin pienten valtioiden Napoleon-kompleksi, jota hoitaakseen pitää panna vähän värikynää historiankirjoitukseen. Jotkut gibraltarilaiset nimittäin väittävät kalkkikivenkovaan, että vuoreen kaivetut yli 70 kilometriä tunneleita eivät juontaisikaan sen sotaisaan historiaan vaan olisivatkin mahdollisen ydinsodan syttyessä turvapaikka Britannian kuninkaallisille. Pudotan yhden Hiroshiman kokoisen kysymyksen. Miksi niitä tunneleita alettiin kaivaa yli sata vuotta ennen ydinpommin keksimistä? Huhutaan myös, että vuoren lisäksi Gibraltarin ja Marokon väliin olisi kairattu merenalainen alikulku, jota pitkin muun muassa apinat olisivat saapuneet saarelle. Sen mitä minä apinoiden järjenjuoksua tunnen, pidän jokseenkin mahdottomana ajatusta, että saisin sellaisen elukan edes sähköpiiskalla sohimalla juoksemaan yli 14 kilometriä pimeässä tunnelissa, jotta se pääsisi aikanaan pöllimään tyhmiltä turisteilta suoraan käsilaukusta kaikenlaista apinoille tarpeellista tavaraa, kuten aurinkorasvaa ja nopeavaikutteisia ripulilääkkeitä.

Toukokuu 2016

Ethän ratsasta veteraanilla

Viime viikolla vietettiin kansallista veteraanipäivää. Verkossa jaeltiin koskettavia kertomuksia sodan käyneistä miehistä ja sodan heihin jättämistä jäljistä. Pahimmat jäljet näyttivät olevan niitä, joita ei voinut silmällä nähdä.

Osa ihmisistä kilpaili keskenään, kuka osoittaa näyttävimmin arvostustaan veteraaneille. Se oli uskomattoman vastenmielistä. Ymmärrän, jos joku juhlii kannattamansa seuran pelipaita päällä joukkueensa voittoa, mutta sodan käyneiden miesten mauton fanittaminen menee yli ymmärrykseni.

Kantani sotaveteraanien vääränlaiseen ylistämiseen ja heillä ratsastamiseen muuttui vuosia sitten, kun sain nuorena toimittajana tehtävän mennä haastattelemaan erästä veteraania. Oletin kohtaavani vanhuksen, jonka ryhti olisi kumarassa rinnassa roikkuvien prenikoiden painosta, mutta tapasinkin äärimmäisen kiukkuisen mutta hyvävointisen vaarin. Hän oli haastattelupyyntöni kuullessaan valmis vetämään minua jo tuulikaapissa pataan, mutta heltyi lopulta lyömään minua vain sanoilla. Vanhus ei halunnut muistella sotaa lainkaan, ja hänen perustelunsa olivat vastaansanomattomat. ”Minä en sotaan halunnut vaan minut pakotettiin sinne. Se oli elämäni kamalin kokemus, enkä halua missään tapauksessa kaunistella sitä paskaa pätkän vertaa. Minusta on kuvottavaa, että sitä juhlistetaan millään tavalla. Mitä juhlimista on miljoonien ihmisten elämän tuhoamisessa?” Tuon tuulikaappisaarnan jälkeen olen suhtautunut veteraanien pal...