OLIMME VAELTANEET päiväkausia rannattomassa autiomaassa seuranamme seitsemän korppikotkaa ilmassa ja seitsemän hyenaa maassa, päivisin aurinko ja öisin armollinen kuu.

Taivaan korkeuksista ilmestyi jättiläismäinen sormi, joka osoitti meille tien taatelipalmujen varjostamalle keitaalle. Siellä istui yksinäinen hahmo piirustuslehtiön kanssa ja katseli kuvajaistaan pohjattomasta lähteestä.

”Kuka olet sinä mies, joka yksin autiomaassa keitaalla istut?” kysyimme.

”Olen Pertti Jarla”, hän vastasi.

”Mitä teet täällä yksin, ilman seuraa, ilman kamelia?” kysyimme uupuneina.

”Ajattelen”, hän vastasi. ”Me olemme Lapinlah…”

”Tiedän. Olen odottanut teitä. Juokaa vettä niin virkistytte.”

Joimme vettä ja niin sielumme ja ruumiimme virkistyi. Katsoimme toisiamme ja tunsimme yhteisöllisyyttä, josta aiemmin olimme lukeneet vain lehtien mielipidesivuilta. Huomasimme, että ajatuksemme olivat kirkkaat ja tulevaisuutemme näyttäytyi nyt selkeämpänä kuin koskaan. Näimme itsemme, näimme toisemme ja saatoimme luulla, että kolkko ja kurja maailmamme voisi joskus nähdä valon.

Hahmo lähteen ääressä otti kynän ja piirsi lehtiöönsä. Illan tullen hän aina lepäsi, mutta aina auringon noustessa hän taas alkoi piirtää. Näin jatkui seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Sitten yksinäinen hahmo nousi, otti lehtiönsä ja kynänsä.

”Näkemiin”, sanoi mies.

”Näkemiin”, me sanoimme. Niin lähti tuo mies kynänsä ja lehtiönsä kanssa seuranaan vain rannaton autiomaa. Me jäimme taatelipalmujen varjostamalle lähteelle. Päättymätön vaelluksemme kaiken ahdistuksen, vaivan ja miljoonien heinäsirkkojen keskellä oli päättynyt kuvaksi. Niin oli tarkoitettu. Olimme kiitollisia ja hyvyys täytti mielemme.