Juha Nummisen rikosromaanit
Viimeiseen pisaraan, 1987
Toinen kuolema, 1988
Ristiretki, 1989
Sininen rotta, 1990
Pahan tekijä, 1991
Painajainen Pietarista, 1992
Kuningas Kärpänen, 1993
Kuollut ei kukkia kaipaa, 1994
Se huutaa joka pelkää, 1995
Tulikoura, 1996
Älä usko unelmiin, 1997
Osta elämä, myy kuolema, 1998
Täydessä ymmärryksessä, 2004
Henkipatto, 2005
Iskijä, 2006
Naskali, 2007
Kyyhkynen, 2008
Nimellä Sulevi Manner (Eero J. Tikan kanssa)
Isä, mitä tapahtui? 1983
Ristilukki, 1984
Susi, 1985
Tervetuloa tuomiolle, 1986
Johannes Kärpäsen Manifestin tekstit
on lainattu Kansallisen Radikaalipuolueen
ohjelmasta vuodelta 1991.
Juha Numminen
Räjähdyspiste
Rikosromaani
ISBN 978-952-5918-60-1 (epub)
E-kirjan toteutus: Gracevoice Oy 2011
»Ei koskaan aikaisemmin ole yksi kysymys ollut
niin tärkeä kaikille maailmassa kuin Venäjän
tulevaisuuden kehitysnäkymät ovat tänään.»
Rudolf Martin, »The Future of Russian»,
Elder&Co, London 1906
»Venäjä näkee Yhdysvallat kilpailijakseen ja Yhdysvaltain vetämän Naton uhkana Venäjälle ja sen liittolaisille. Kielteinen suhtautuminen Natoon kumpuaa psykologiasta eikä asiaa paikata vakuuttelulla, ettei Nato ole sotilaallinen uhka Venäjälle. Suomen pyrkiminen Naton jäseneksi on kysymys, joka erittäin todennäköisesti horjuttaisi venäläisten luottamusta Suomeen. Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä on aina ajoittain väläytetty venäläisessä lehdistössä ja lähes poikkeuksetta venäläinen lehdistö ja viranomaiset ovat suhtautuneet ajatukseen kielteisesti. Tässäkään tapauksessa uhka ei liene ensisijaisesti sotilaallinen, vaan on oletettavaa, että suurin uhka tulisi Venäjän retorisesta vihamielisyydestä Suomea kohtaan. Baltian maiden liittyminen Natoon on johtanut tiettyihin, ennen kaikkea näytöksellisiin sotilaallisiin toimiin kuten lisättyihin sotaharjoituksiin rajan lähettyvillä. Venäjän reaktio Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen olisi todennäköisesti varsin samantyylinen.»
Puolustusministeriö, »Haasteiden Venäjä», 2008
Ivan Mazurok haukottelee ja venyttelee tummansinisen Scanian ohjaamossa.
Selän takana on kahdeksan Toyotaa, jotka lastattiin rekkaan illalla Kotkan satamassa. Loisto-Mersujen, Bemareiden, Audien ja Lotusten korvikkeita nousevalle keskiluokalle. Lisää aineksia Moskovan toivottomiin liikennekaaoksiin. Edessä puskee pakokaasua sateeseen toinen Scania täynnä samanlaista peltiä, ja sen edestä kiiltävä jono jatkuu niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Mazurok sytyttää savukkeen. Viides tunti Vaalimaan jonossa on viheliäisin. Tässä vaiheessa tuntuu laihalta lohdutukselta, että jono on kuulemma vain neljän eikä sentään neljäntoista kilometrin pituinen niin kuin viime viikolla. Ankeutta lisää aavistus, että hän saattaa jäädä Venäjän tullin yövuoron viimeiseksi rekaksi ennen aamuvuoron alkua. Silloin hänelle lankeaa perinteinen viimeinenpari-uunista-ulos-erikoistarkastus, jonka nopeus tai hitaus riippuu siitä, miten monella eurolla hän haluaa kartuttaa rasittuneiden yövuorolaisten kahvi- ja tsaikkakassaa.
Mazurok on vuosien mittaan kehittänyt keinon, jolla tämän mielettömän jonottamisen kestää helpommin.
Hän unelmoi. Se ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella edes hänen kaltaiselleen paksunahkaiselle työmiehelle. Ei unelmointiin tarvitse muuta kuin oikeanlaisen kohteen. Tänä yönä – kuten monena muunakin yönä – hän unelmoi ruskeat silmät puoliummessa Piiasta, joka tekee pitkiä vuoroja ABC-huoltoaseman kassalla. Piia osaa muutaman sanan venäjää ja hymyilee niin viettelevästi, että se säteilee jalkojenväliin saakka. Raskas huokaus puhaltaa savuverhon tuulilasiin. Vertailu ei tee oikeutta Raisa-vaimolle, jonka kanssa hänellä on kolme räkänokkaista mukulaa kerrostalon vuokrakaksiossa Pietarin esikaupungissa.
Toinen on hoikka kuin Malminrinteen tankotanssija. Mutta onko myös kiltti? Se ei selviä kassakoneen vieressä. Voi olla melkoinen oikkupussi. Kaikille lirkuttelija. Toinen on pulskistunut viidessä vuodessa tuhdiksi maatuskaksi. Mutta kiltti on. Sen Mazurok on kokenut satoja kertoja yhteisen untuvatäkin alla. Kovin kiltti.
Ikkunaan koputetaan. Mazurok hätkähtää ja vilkaisee kelloa. Puoli yksi yöllä. Mies elehtii käsillään: »Avaa ikkuna!»
Mazurok avaa.
»Voinko tulla hetkeksi sisälle?» Mies puhuu sujuvaa venäjää.
Mazurok nyökkää, sytyttää valon ohjaamon kattoon, heilauttaa kämmentä kutsuvasti ja kurottaa savuke huulilla roikkuen avaamaan apukuskin puoleisen oven. Mukavaa saada oikeakielistä seuraa yön yksitoikkoisuuteen.
Solakka, nahkapukuinen hahmo harppoo kättä heilauttaen valonheittäjien ohi ojan puolelle. Kipuaa riuskasti Mazurokin viereen. Sormikkaaseen verhottu käsi sukii sadevettä tummasta, kihartuvasta tukasta. Kasvot ovat miellyttävät. Piirteet säännölliset. Otsa korkea. Nenä suora. Syvät juonteet korostavat kapeahuulisen suun leveyttä. Hymy paljastaa kookkaat valkoiset hampaat. Arpi… Mazurokilla on nopea havaintokyky. Hän on ylpeä terävästä näöstään. Vaikka ohjaamon lamppu on heikkotehoinen, hän huomaa viiden sentin pituisen juovan oikeassa poskessa. Silmät… Mazurok ei ole varma, mutta ne näyttävät olevan kuin eri paria. Toinen ruskea. Toinen sinivihreä.
Mies kertoo moottoripyörän hajonneen läheisen mutkan takana. Olisi hyvä jos voisi pitää sadetta aamunkoittoon.
Mazurok antaa luvan viettää muutaman tunnin autossaan. Tarjoaa savuketta. Mies puistelee päätään. Tarjolla on myös karjalanpiirakkaa kojelaudan paperipussista ja taskulämmintä votkaa muovipullosta. Mies kieltäytyy kohteliaasti. Mazurok työntää viinan takaisin poveen. Hän ei ryyppää työssä. Aitovenäläisen vieraanvaraisuuden lisäksi Mazurokin vilkkaaseen luonteeseen kuuluvat seurallisuus ja hyväntahtoinen uteliaisuus.
»Missä tuo…?» Hän hipaisee etusormella oikeaa poskeaan.
»Tshetsheniassa», mies hymähtää.
»Niin, tietysti», Mazurok nyökkää.
»Terveisiä…» Mies kumartuu hieman Mazurokin suuntaan. »…helvetistä.»
Suuri veitsi tekee rajun liikkeen. Mazurok korahtaa ja lyyhistyy ohjauspyörän päälle. Viilto on ammattilaisen työtä. Vaikka verivirta purskahtaa kurkusta tuulilasiin, se ei tahraa nahkasormikkaan verhoamaa kättä.
Leo Rapp työntää veitsen takaisin vyötuppeen kun on pyyhkinyt sen puhtaaksi uhrin puseroon. Ottaa povestaan paperiliuskan ja asettaa sen kojelaudalle. Tallaa lattialla käryävän savukkeen. Sammuttaa ohjaamon valon. Laskeutuu maahan. Kävelee ojan ja auton välistä piennarta kohti rekan peräpäätä.
Hetkeä myöhemmin harmaa BMW kääntyy sivutieltä valtatielle numero 7 ja lähtee kohti Haminaa.
1.
Kärpänen tarkkailee kiikarilla metsän reunassa.
Aurinko on laskenut, mutta hänellä on hyvä näköala. Kaksikerroksisen hirsirakennuksen ikkunoissa palavat valot. Parvi tyylittömiä kaasulyhtymukaelmia valaisee avaraa pihaa, jonka istutukset ovat rakennustöiden jäljiltä viimeistelemättä. Rakentajat ovat kuitenkin jättäneet sinne tänne tuuheita riippakoivuja kuin armosta kasvamaan tulevaa puutarhaa ajatellen.
Pihassa seisoo uudenkarhea Audi. Voimakkaasti tummennetut ikkunat saavat mustan loistoauton näyttämään yhtä uhkaavalta kuin mies, joka sillä ajaa.
Sydän takoo ja vatsassa kiertää lupaavasti. Onko nyt otollinen hetki astua seuraavaan vaiheeseen? Tyhjien talojen polttaminen alkaa kyllästyttää, vaikka taustavoimana ja taistelutoverina on Kansallisen Rintaman Euroopan aluejohtaja. Ja vaikka ne olivat luksustason huviloita. Paljon hienompia kuin keskimääräiset loma-asumukset. Talviasuttavia, täydellisiä omakotitaloja rauhallisilla paikoilla supisuomalaisen luonnon helmassa. Tuhoutuessaan ne valaisivat elokuista yötä kirkkain liekein. Toinen roihusi Kerimäellä, Etelä-Savossa Puruveden rannalla. Toinen Kesälahdella, Pohjois-Karjalassa Pyhäjärven rannalla. Niiden pietarilaiset omistajaporhot olivat jo kesälomansa viettäneet tai eivät olleet sitä vielä aloittaneet.
Niissä iskuissa ei ollut kylliksi haastetta, vaikka Euroopan aluejohtaja ilmaisi eleettömällä tavallaan tyytyväisyytensä hänen toimintaansa. Max Schmidt selitti, että heidän polttopulloiskunsa Venäjän tiede- ja kulttuurikeskukseen ja suurlähettilään Mersuun loivat – kahden huvilapalon ohella – tehokkaan pohjan vyöryefektille. Niiden jälkeen kaikki toimenpiteet, jotka he kohdistavat venäläisiin, saavat kerta kerralta suuremman symboliarvon. Yksikään järkevä ihminen ei enää väheksy tätä ilmiötä. Iltapäivälehdet voivat huoletta uhrata kahdeksan tai kaksitoista sivua vaikka joka päivä, eikä kukaan paheksu niitä paisuttelusta. Arvovaltaiset lehdet ja keskeiset tv- ja radiokanavat eivät kaihda iskujen nostamista tärkeiden uutisten ja ajankohtaisten ongelmien kärkiryhmään. Viranomaiset tietenkin vakuuttavat ilmiön suppeutta ja rikostutkimusten tehokkuutta, mutta pian niihin ei usko kukaan. Poliittinen elämä kihisee jännityksestä. Kuohuu spekulaatioista. Pidättelee kauhistuneena henkeään.
»Tämä avaa kansan tajunnan», Max Schmidt selitti. »Mätä pursuaa esiin. Tietyn vaiheen jälkeen haava on desinfioitava. Siihen Kansallisella Rintamalla on valmius, kun yhdistämme voimamme Pohjolassa.»
»Täältä alkaa puhdistus, joka leviää koko Eurooppaan.» Kärpänen näki tuon mustan Audin ensimmäisen kerran kolme viikkoa sitten.
Hän halusi tutustua yksin kaikessa rauhassa Max Schmidtin osoittamaan kohteeseen, jonka vuoro tulisi lähiaikoina. Audi kurvasi marketin pysäköintialueelle kuudentoista tienoissa. Sitä ajava mies oli viisissäkymmenissä. Pitkä, tukeva korsto. Aurinkolasit. Möyhennetty takatukka. Musta ryppyinen puku kiristi mahan kohdalta.
»Mihail on kova jätkä», Max Schmidt kuvaili käskynjaossa. »Kaasuyhtiön pomoja. Rikas, mutta rahamiehenä pikkunilkki todellisiin oligarkkeihin verrattuna. Menneisyys neuvostomafian oppipoikana Leningradin betonislummeissa. Uuden Venäjän aikana vihreälle oksalle kivunnut pamppujen juoksupoika.»
Naisella oli kullankeltainen kihara tukka. Hoikka. Pitkä. Mehevät huulet. Jauhoi purukumia. Roikkui kikattaen miehen käsipuolessa. Loistosääret. Seitsemän sentin korot. Punainen mini. Valkoinen röyhelöpusero. Antava kaula-aukko. Runsaasti koruja.
»Sonja, tämän kesän rakastajatar», Max Schmidt selitti. »Puolta nuorempi kuin Mishka. Veijari vaihtaa naista yhtä usein kuin autoa. Pari kertaa vuodessa. Sonja on duuman merkittävimmän liberaalipoliitikon ja rauhanaktivistin tytär. Isääkin liberaalimpi. Kaikilla tavoilla. Voit kuvitella Mishkan onnea, kun näet sen epelin.»
Kun pariskunta häipyi marketin uumeniin, Kärpänen siirtyi baarista Toyotaansa. Kun ne tulivat herkkukasseja kantaen ulos, pakkautuivat Audiin ja jatkoivat matkaa, hän seurasi niitä seitsemän kilometriä yhä mutkaisemmaksi muuttuvaa asfalttitietä. Hän jätti autonsa lähelle risteystä, jossa Audi poikkesi sorapäällysteiselle mökkitielle. Loppumatkan hän samosi kävellen pitkin metsäpolkuja.
Max Schmidt näytti nettikartasta paikan, johon hirsilinna oli rakennettu syksyn ja talven aikana. Kokeneena suunnistajana Kärpänen löysi perille vaivatta metsänkin kautta. Hän kiikaroi kohdetta aamuyöhön saakka selvittääkseen, miten talossa eletään. Ainakaan ulkopuolella ei ollut hälytinlaitteita eikä turvakameroita. Ehkä ne asennetaan myöhemmin. Hän seurasi korston ja blondin illanviettoa hellepäivän jälkeisen yön leppeydessä. Painoi mieleensä, mihin aikaan mitäkin tapahtui. Saunomista. Uintia. Juopottelua. Grillausta. Estotonta rakastelua rantalaiturilla.
Vähitellen Kärpänen kehitti yksinkertaisen suunnitelman. Yksinkertaisuus oli tärkeää. Kokemuksesta hän tiesi, että monimutkaisuus merkitsee riskien moninkertaistumista. Mahdollisuuksia oli kaksi. Tasan kaksi. Kohde on tuhottava a) asukkaiden poissa ollessa tai b) asukkaiden ollessa paikalla. Todella yksikertaista. Johdatus saisi ratkaista, kumman hän toteuttaa kun seuraavan kerran tulee hirsilinnaa katsomaan.
Nyt hän toteuttaa suunnitelman b, joka on haastavampi.
»Niinpä tietysti», Kärpänen mutisee metsän siimeksessä. »Sama meno jatkuu.»
Jo ensimmäisellä retkellään hän huomasi, mikä hirsilinnassa virtaa. Votka. Silloin korsto sammahti kahden aikaan yöllä grillikatoksen penkille, josta pikkupöksyihin ja korkokenkiin pukeutunut Sonja raahasi rakkaansa suojaan aamuyön kosteudelta. Sadatteluja ei kuulunut, mutta liikkeistä ja eleistä päätellen mieliala oli tulikivenkatkuinen. Kärpänen mietti, mitähän nainen olisi tuuminut, jos hän olisi tupsahtanut metsästä kuin Lepakkomies tarjoamaan apuaan. Yhdessä he olisivat saatelleet Mihailin vuoteeseen. Riisuneet sandaalit suurista hikisistä jaloista. Peitelleet hellästi untuvatäkillä. Sonja olisi kaatanut hänelle votkaryypyn kiitokseksi, ja hän olisi siitä kiitollisena kaatanut Sonjan nurmikolle kuumaan syleilyyn popsittuaan ensin ylijääneen sisäfilepihvin lämpimästä grillistä…
Tänä yönä korston voimat hiipuvat puoli kahdelta.
Mies hoippuu taloon omin jaloin. Sonjakaan ei ole pirteimmillään vaan hortoilee kuin puoliunessa vaaleat hiukset levällään. Näyttää siltä, että hirsilinnassa nautitaan muutakin tajuntaa laajentavaa kuin votkaa. Kokaiinia? Heroiinia? Max Schmidtin puheista päätellen mahdollisuuksia on monia. Kärpänen taipuu kokan kannalle. Pariskunta kumartelee pöydän ääressä kuin vetäisivät nenäänsä viivoja rullatun setelin kautta.
»Mishka pelaa sivutöikseen huumeilla kuten monet laisensa.» Max Schmidtin kasvoille kohosi halveksiva ilme. »Eikä se törkimys vain rahoita. Se myös organisoi kentällä salakuljetusta ja katukauppaa. Pietarin huorat ja muut orjat tekevät kaiken mitä se vaatii. Heikko luonne kaipaa vallan tunnetta. Niin eivät toimi ne, joilla on todellista valtaa. Heidän kätensä pysyvät puhtaina. Muut tekevät likaiset työt heidän puolestaan.»
»Hirsilinnan viimeinen yö», Kärpänen mutisee ja laskee kiikarin silmiltään. »Nauttikaa siitä nyt täysin sieraimin.»
Hän vihaa huumeita. Niiden lisääntyvä käyttö on yksi vapaamielisen, kaikkeen myöntyväisen, monikulttuurisen EU-Suomen rappion tunnuskuvista. Mutta tänä yönä… Okei. Tässä tilanteessa hänellä ei ole mitään huumeita vastaan. Joskus mädännäisyys helpottaa parantavien voimien työtä.
Kello 2.10 Kärpänen valmistautuu iskuun.
Peilityynestä Päijänteestä kohoava usva pehmentää ja sumentaa maisemaa.
Kärpäsen mieleen nousee kuin ilmestyksenä muistikuva seitsemäntoista kesän takaa. Hän muistaa, mitä ajatteli tarkastellessaan juutalaista timanttikauppiasta taljavarsijousen kiikaritähtäimen läpi Gallträsk-järven rannalla Kauniaisissa.
Kauppaneuvos Joachim Baumannin kookkaan nenän sieraimet laajenivat. Kämmen siirtyi naisen hameenhelman alle, reiden sisäpinnalle. Mies kurotti vasenta kättään. Hufvudstadsbladet putosi sylistä ruohikolle.
»Me tunnustamme sen tieteellisesti perustellun tosiasian…» Kärpänen mumisi Manifestinsa sanoja. »…että lukuisat eroavaisuudet eri ihmisyksilöiden ja etnisten ryhmien luonteenpiirteissä ja kyvyissä ovat seurausta eroavaisuuksista geneettisessä perimässä, eivätkä ne johdu kulttuuri- ja ympäristötekijöistä…»
Kauppaneuvos kohottautui hieman, kahmaisi hoikasta vyötäröstä ja veti naista voimakkaasti itseään vasten. Hameenhelma kohosi reisille.
»Me siis torjumme täysin…» Verisuonet sykkivät Kärpäsen ohimoilla, mumina tuli kurkkuääninä hampaiden takaa. »…monirotuisen ja -kulttuurisen yhteiskunnan ja katsomme rotusekoituksen merkitsevän suoranaista kansanmurhaa…»
Etusormi nytkähti.
22,5 tuuman hiilikuitunuoli sinkoutui 150 paunan voimalla ilmaan ja osui 35 metriä lennettyään timanttikauppiaan rintaan, jolloin Punchcutter-kärjen kaksi terää singahti auki ja repi elimistöön halkaisijaltaan puolentoista tuuman haavan.
Se oli hänen ensimmäinen saaliinsa. Sen kunniaksi peippo liversi koivussa kesän kauneimman laulunsa.
Se oli silloin. Tänä yönä on uusi tilanne maailmassa, Suomessa ja hänen elämässään.
Kärpänen on ylpeä luottamuksesta, jota aluejohtaja Max Schmidt osoittaa. Se kannustaa huolellisuuteen. Hän on tutkinut hirsistä rakennettujen valmistalojen esittelylehtistä ja tietää, missä kohdassa makuuhuone sijaitsee. Hän ei aio pilata asiaa hätäilemällä, joten hän odottaa vielä puoli tuntia sen jälkeen kun viimeinen valo on sammunut hirsilinnan ikkunoista.
Kärpänen lähtee liikkeelle siitä kohdasta metsänreunaa, josta taloon on lyhin matka. Se on myös suunta, johon ei näe makuuhuoneen ikkunasta.
Hän juoksee usvaisessa maisemassa kuin varjo. Kyyryssä. Raskas reppu selässä. Kangaskassia kantaen. Koivulta koivulle. Välillä hajanaisten pensaikkojen suojissa. Niin opetettiin armeijan sissikoulutuksessa. Siellä hän oli paras juoksemaan ja ampumaan. Aliupseerikoulussa hän oli kurssin priimus. Mutta reserviupseerikoulussa hän ei ollut enää priimus. Ajan henki oli väärä. Upseerikoulutuksen oli vallannut vetelä yleisinhimillisyys.
»Teissä on kovuutta, jota henkilökohtaisesti arvostan», everstiluutnantti sanoi RUK:ssa. »Mutta te olette niitä sotilaita, joiden tähtihetket koittavat vasta todellisessa tilanteessa. Rintamalla.»
Taistelutaidot eivät ole ruostuneet, siitä hän on pi…
Karahka tarttuu oikeaan nilkkaan. Hän paiskautuu täydessä vauhdissa vasemmalle kyljelle. Kipu on viedä tajun. Kahden nyrkin kokoinen kivenmurikka on jäänyt vasemman reiden alle. Hän puree hansikkaan peittämää kämmentään, ettei huutaisi tuskasta. Hän makaa liian lähellä lyhtyä. Tähän ei saa jäädä. Nousee kontalleen. Raahautuu hämärämpään. Huomaa, että jalkaa voi liikuttaa. Vamma ei ulotu luuhun saakka. Kömpii jaloilleen. Pystyy sittenkin kävelemään. Ei yhtä hyvin kuin äsken, mutta kuitenkin… Hammasta purren ja huohottaen hän nilkuttaa…
Valo! Kärpänen sukeltaa saviseen maahan.
Valo paistaa kahdesta ikkunasta. Hän muistaa pohjapiirroksen. Tuossa on keittiö. Hirsilinnan seinään on enää parikymmentä metriä. Hänet näkisi keittiön ikkunasta, jos kurkistaisi ulos. Hän vetää taistelupuseron hupun päänsä ylle. Painautuu kosteaan saveen. On luotettava Johdatukseen. Ei kannata liikkua niin kauan kun ikkunoissa on valo. Hän ajattelee »Sotapäiväkirjaa». Se rauhoittaa. Seitsemäntoista vuotta sitten hän kirjoitti siihen: »Kansalle on osoitettava reitti, joka johtaa pois demokratiasta. Kansan on havahduttava huomaamaan, miten paljon parempi on valtio, jossa valta ja vastuu ovat todellisessa tasapainossa…»
Valot sammuvat.
Hän makaa litteänä vielä muutamia minuutteja itseään suggeroiden. »Demokratiassa vastuu ei koskaan toteudu, koska vastuuta voi aina paeta suuren joukon taakse…» Sitten jatkaa kontaten, kangaskassia perässä raahaten.
Saavuttaa rakennuksen. Kohottautuu seisomaan. Hiipii seinän viereen painautuneena. Haistaa hirsien tuoksun. Etenee lähimmälle kulmalle. Kurkistaa julkisivulle, jossa on pääovi. Sen viereen on jätetty luonnon muovaama, usean kymmenen kilon kivimöhkäle. Ilmeisesti säästetty pihan koristeeksi. Jos jalka olisi terve, hän kantaisi kiven. Nyt hän siirtää sen vierittämällä ulko-ovea vasten. Kaivaa sitten nahkasormikkaiden peittämin käsin repusta puolentoista litran muovisen limsapullon. Valuttaa siinä olevan bensiinin oveen ja sitä ympäröivään seinään va roen, ettei neste roisku vaatteille. Ottaa repusta toisen pullon ja palaa hitaasti tuloreittiään valuttaen polttoainetta hirsien rakoihin ja kivijalalle. Ottaa repusta kolmannen pullon. Sitten neljännen. Sitten viidennen.
Kun reppu on täynnä tyhjiä pulloja, hän avaa kassin ja kaivaa esiin kahdeksan litran muovisen jerrykannun. Valuttaa osan sen sisällöstä raolleen jätetystä ikkunasta kellariin, osan keittiön ovelle, joka sijaitsee rakennuksen päädyssä.
Sitten hän raapaisee tulitikun.
Kun hirsilinna hulmahtaa liekkeihin, Kärpänen katoaa metsän siimekseen.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Kärpänen ilmestyy nilkuttaen maantielle.
Harmaan Bemarin etuovi aukeaa. Kansallisen Rintaman aluejohtaja Max Schmidt tarjoaa uskolliselle taistelijalleen kyydin Helsinkiin.
2.
Leo Rapp nauttii aamiaiseksi kaksi rukiista lohivoileipää, pari kupillista kahvia ja tuoremehun.
On lauantai, 14. elokuuta. Kello on yhdeksän.
Hän kävisi mielellään useammin Ekbergin hienossa ja kodikkaassa kahvilassa Bulevardin varrella, ellei työtehtävien yhteydessä johdonmukaisesti välttelisi omaksumasta kaavamaisia tapoja. Hän ei poikkea toistuvasti samaan aikaan vuorokaudesta samaan kahvilaan, pubiin tai ravintolaan juomaan samoja juomia ja selaamaan samoja ruokalistoja. Tietenkin olisi omalla tavallaan mukavaa, jos tarjoilijat ja kanta-asiakkaat oppisivat tuntemaan hänet ulkonäöltä, nyökkäilisivät tuttavallisesti hyviä päiviä, tietäisivät, mihin aikaan hän liikkuu täälläpäin ja mitä milloinkin syö ja juo. Siitä mukavuudesta voisi tulla hankaluuksia, jopa kohtalokas ongelma.
Hänen ammatissaan tapojensa orja menettää helposti myös fyysisen vapautensa. Tai jopa henkensä.
Samasta syystä Leo Rapp välttelee vakituista naissuhdetta, eikä hänellä ole miespuolisia ystäviä. Vaikea kuvitella ihmistä, joka olisi yksinäisempi kuin hän. Muuan ystävä oli aikansa: karjalaisvenäläinen kapteeni Sergei Järvi, jonka kanssa hän vietti aikoinaan pari hauskaa lomaa täällä Suomessa. Mutta Sergei kuoli Tshetsheniassa kolme vuotta sitten kapteeni Dmitri Banzovin ampumaan rynnäkkökiväärin luotiin.
Dmitri Banzov on Leo Rappin venäläinen nimi.
Hänen isänsä jos kuka tiesi, mitä yksinäisyys merkitsee.
»Leo, älä koskaan toimi toisen avun varassa vaan aina yksin, omin voimin», Theo Rapp sanoi hämärässä pubissa Amsterdamin laitakaupungilla sinä kesäisenä päivänä, jona 17-vuotias Leo lensi Moskovaan ilmoittautuakseen Venäjän armeijan tiedustelupalvelun GRU:n Spetsnazerikoisjoukkojen koulutukseen.
»Älä tee työtä muiden hyväksi vaan aina omaksi hyödyksesi. Älä erehdy luulemaan, että jossakin on pysyvä aate, isänmaa tai todellinen ystävä. Älä usko, että on olemassa jokin muukin vapaus kuin se, minkä itsellesi otat.»
Silloin Leo Rapp näki isänsä viimeisen kerran elossa. Seuraavalla kerralla Theo Rapp oli kuollut. Surmattu yhdellä tarkalla veitseniskulla.
Yksinäisyyden periaatteet isä oli omaksunut liettualaiselta isältään lehtori Karlis Rappilta, joka taisteli toisessa maailmansodassa ensin venäläisten kommunistien rinnalla puolalaisia miehittäjiä vastaan ja sitten natsien rinnalla venäläisiä miehittäjiä vastaan.
Yhdeksänvuotias Theo Rapp joutui katselemaan, miten Karlis Rapp seisoi yksinäisyytensä päätepisteessä saksalaisten aseveljiensä teloitusryhmän edessä raunioituneessa Kölnissä 1944.
Isoisältä isän kautta periytyvä yksinäisyyden tunne on Leo Rappin merkittävin perintö.
Kahvilan täyttää pirteä sorina.
Asiakkaita istuu miltei kaikissa pöydissä sekä sisällä että jalkakäytävän terassilla. Aurinko paistaa viimeinkin neljän sateisen vuorokauden jälkeen. Leo Rappia ei väsytä vaikka hän ei ole ehtinyt juurikaan nukkua Vaalimaan rekkamurhan ja Sysmän huvilaiskun vuoksi. Parin yön valvominen ei paljon vaikuta kovakuntoiseen sotilaaseen, joka tekee yli 70 punnerrusta kahdessa minuutissa ja yli 60 vatsalihasliikettä samassa ajassa. Juoksee taisteluvarusteissa kuusi ja puoli kilometriä alle puolessa tunnissa. Ei näänny Spetsnaz-prikaatin ydinjoukon vuosittaisessa »Helvetinvaelluksessa», jossa viiden ja puolen päivän aikana juostaan yli 320 kilometriä ja suoritetaan fyysisiä harjoituksia 20 tuntia vuorokaudessa. Läpäisi priimuksena kymmenen viikon taistelusukeltajakurssin ja kuukauden mittaisen laskuvarjojoukon sissikoulutuksen Siperian pakkasissa. Vähäisen nuutumisen tunteen hän päättää karkottaa kävelemällä aamiaisen jälkeen Stockmannin tavarataloon hellevaateostoksille.
Naapuripöydän harmaatukkainen nainen tuo Leo Rappin mieleensä äidin ja kuoleman. Anna Brandtin hautajaisista on vähän yli kuukausi. Äiti menehtyi tulipalossa, jonka Amsterdamin rikospoliisi kirjasi nopeiden tutkimusten jälkeen onnettomuudeksi.
Leo Rapp on varma, ettei se ollut onnettomuus.
Anna Brandt oli voimakastahtoinen nainen, joka piti lupauksensa, niin isot kuin pienetkin. Kun hän vuosi sitten kertoi pojalleen, että lopettaa tupakanpolton »tässä ja nyt», sen onnistumisesta ei ollut epäilystä. Leo Rappin on mahdotonta kuvitella, että äiti olisi kahdentoista kuukauden tupakkalakon jälkeen sytyttänyt vuoteessa savukkeen, nukahtanut ja palanut kuoliaaksi, kuten poliisit väittävät.
Se oli epäilemättä murha, ja Leo Rapp tietää motiivin.
»Minulle on selvinnyt sattumalta, kuka tappoi isäsi», Anna Brandt sanoi hänelle puhelimessa Pietariin viikkoa ennen kuolemaansa. »On kuitenkin parempi, että kuulet sen vasta täällä. Tule mahdollisimman pian, niin kerron, kuka sen teki.»
Leo Rapp saapui Amsterdamiin liian myöhään. Murhaaja ehti ensin. Poika löysi lapsuudenkotinsa tulen tuhoamana ja äitinsä liekkien surkastuttaman ruumiin oikeuslääketieteen laitoksen kylmiöstä. Epäilemättä joku murhasi kiltin, lakeja noudattavan naisen välttyäkseen paljastumasta Theo Rappin murhaajaksi.
Leo Rapp on tottunut näkemään eri tavoin kuolleita ihmisiä. Hitaasti kituen elämästä poistuneita. Silmänräpäyk sessä henkensä menettäneitä. Silpoutuneita. Palaneita. Lihankappaleita, joita ei juuri ihmisen jäänteiksi tunnista. Ne eivät tee häneen erityistä vaikutusta. GRU-Spetsnazin koulutus karaisi ja Tshetshenian raa'at sodat 1994–97 ja 1999–2009 ja Georgian surkea sotaretki 2008 turruttivat. Kammon, surun ja pelon inhimilliset tunteet, joita kuolemaa kohtaan yleisesti tunnetaan, peittyivät kovan kuoren alle. Kuoleman syyt, muodot ja jäljet muodostuivat osaksi ammatillista arkipäivää. Välttämättömäksi rutiiniksi, johon oli sopeuduttava, jos halusi jatkaa valitsemallaan uralla.
Äidin kuolema oli jotain muuta.
Anna Brandtin ruumiin näkeminen merkitsi järkytystä, jota vastaan hänessä ei ollut suojakuorta. Surun ja vihan aalto ei ole tyyntynyt vieläkään.
Äiti oli ainoa ihminen, jota Leo Rapp on 33-vuotisen elämänsä aikana rakastanut. Isän kuolema neljä vuotta sitten ei nostanut esiin samanlaisia tunteita. Theo Rapp jäi pojalleen etäiseksi siksi, että he näkivät toisensa vain harvoin niinä vuosina, joina Leo varttui aikuiseksi. Jokainen tapaaminen oli järjestettävä salaa epämääräisessä paikassa ja lyhyellä varoitusajalla. Kaikesta huolimatta poika oppi kunnioittamaan kovaluonteista ja kylmähermoista, itsekästä ja pitkävihaista isäänsä.
Se oli äidin ansiota.
Anna Brandt oli sitä mieltä, että pojan oli saatava olosuhteista riippumatta rehelliset tiedot isästään ja oikea kuva maailman menosta. Siksi Leo kuuli äidiltään suorasukaisia tarinoita monikasvoisen Theo Rappin kohtaloista. Heti kun Leo oli kyllin vanha ymmärtämään, äiti selosti hänelle, miksi isä oli sekä liettualaissyntyinen Theo Rapp että hollantilainen Dick van Dekker, ja miksi poika oli virallisesti Leo van Dekker ja vain epävirallisesti Leo Rapp.
Kun Leo oli seitsemäntoista nimikirjavuus lisääntyi, kun isä ja poika saivat myös Venäjän kansalaisuuden ja sen myötä nimet Nikita ja Dmitri Banzov. Siinä vaiheessa Leo Rapp ymmärsi, että venäläinen nimi oli välttämätön jos halusi luoda uran Venäjän armeijassa.
Pienestä pitäen Leon kanta on kuitenkin ollut selkeä. Hän tuntee olevansa enemmän liettualainen Leo Rapp kuin hollantilainen Leo van Dekker. Ehkä se johtuu alitajuisesta kunnioituksesta isää ja isän suvun kohtaloita kohtaan.
Äitiään Leo Rapp ei lakannut hämmästelemästä. Miksi lainkuuliainen ja älykäs nainen pystyi vuosikymmeniä rakastamaan umpirikollista, levottomasti maailmaan kiertelevää miestään? Huomatessaan vuosien myötä kehittyvänsä yhä selvemmin isänsä kaltaiseksi, hän oppi vähitellen ymmärtämään kahden erilaisen ihmisen liittoa. Samalla hän aavisti, että hänen edessään oli epätavallisia ja vaikeita elämänvaiheita.
Isän kuolema on hämärän peitossa.
Poliisi ei ole pystynyt selvittämään 71-vuotiaan venäläisen Nikita Banzovin – alias hollantilaisen Dick van Dekkerin – murhaa, joka nosti hetkeksi nuhjuisen amsterdamilaisen bordellin iltapäivälehtien otsikkoihin. Tutkimukset suoritettiin ammattitaitoisesti mutta kunnianhimottomasti. Asenteista heijastui, että vanhan gangsterin tarinan päättyminen merkitsi tervetullutta huojennusta räjähdysmäisesti kasvavan asekaupparikollisuuden tutkijoille. Paha oli saanut palkkansa mutta valitettavasti liian myöhään.
Koska Leo Rapp ei voinut kertoa tutkijoille tietojaan isänsä murhan taustoista ja siten helpottaa rikoksen selvittämistä, hän päätti etsiä itse murhaajan käsiinsä ja kostaa. Siitä kasvoi kunnia-asia, johon hän on valmis käyttämään vaikka puolet elämästään.
Kun Theo Rappin kuolemasta oli kulunut kaksitoista kuukautta, hän uskoi kostaneensa, mutta se oli erehdys.
Hirveä erehdys.
»Sikäli kun teidät tunnen, kapteeni, te löydätte vanhempienne murhaajan varmasti», Viktor Fadejev sanoi, kun he tapasivat kuukausi sitten Helsingin ydinkeskustassa Leo Rappin käyttöön varatussa asunnossa.
Leo Rapp saapui Suomeen saksalaisena liikemiehenä Thomas Schneiderina ollakseen mukana Venäjän sotilastiedustelun GRU:n äärimmäisen salaisessa operaatiossa. Hänen esimiehensä eversti Viktor Fadejevin peitevirka Helsingissä on EU-alueen myynnistä vastaavan varapääjohtajan vakanssi Ognestrel Exportissa, joka on pienempi kahdesta Venäjän valtiollisesta asevientiyrityksestä.
Fadejev esitti kättelyvaiheessa muodollisen surunvalittelun mutta kuunteli sen jälkeen yllättyneenä ja silminnähden järkyttyneenä, millaisiin johtopäätöksiin kapteeni oli tullut Anna Brandtin kuolemasta.
»Autan teitä murhaajan etsimisessä», eversti lupasi jyhkeäleukaiset ja leveänenäiset kasvot kalvenneena. »Anna ja Theo olivat ystäviäni. Sydänystäviä. Mutta tällä kerralla…» Puheeseen tuli hämmennyksestä kertova tauko. »Tällä kerralla olen neuvoissani entistä varovaisempi.»
Leo Rapp nyökkäsi jäyhän kiitoksen mutta jätti sanomatta: »Toivon sitä todella…», vaikka mieli teki. Riitti, että yleensä erehtymätön eversti myönsi erehdyksensä, jota on yhtä mahdotonta korjata kuin unohtaa.
Fadejevin antamien tietojen perusteella hän luuli kostavansa isänsä murhan kun ampui kolme vuotta sitten aseveljensä ja ainoan ystävänsä kapteeni Sergei Järven Tshetshenian pääkaupungin Groznyin raunioissa.
3.
»Kaksi…» Valokuvaaja Iska Laaksonen suuntaa kaukoobjektiivin kohti huvilan raunioita, jotka savuavat viidenkymmenen metrin päässä. »Kaksi niitä sieltä…»
»Mitä kaksi?» Naistoimittaja nousee varpaille, kurottaa kaulaa ja siristelee silmiä aamuauringon kilossa.
»Ruumispussia.» Iskan kamera raksuu.
»Voi kauheaa.» Näyttää kuin toimittaja olisi purskahtamaisillaan itkuun.
»Juu, sääli, voi voi.» Iska naksuttaa kieltä kitalakea vasten ja liiku...