Etusivu

Kari Hotakainen

Bronks

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38638-5

© Kari Hotakainen 2010

Ensimmäinen painos ilmestyi 1993

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

I

Tuuli vinkuu, ovi nihraa

Joutomaa on Keskustan liepeille unohtunut alue. Ihmiset kulkevat sen halki, eläimet jäävät sinne kuljeksimaan ja haistelemaan paikalleen jähmettyneitä esineitä. Alueen vakituiset asukkaat näyttävät hahmoilta ja liikkuvat möhkäleinä sumussa, heidän ääriviivansa ovat pehmentyneet.

Melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja; ne ovat kuin suuria pahvilaatikoita, joiden seinät sade on syövyttänyt keltaruskeiksi. Lakkautettu teollisuus on jättänyt jälkeensä kaapelikeloja, teräs- ja muoviputkia ja mihinkään kuulumattomia koneen osia. Erään kallelleen nyrjähtäneen hallin seinään on piirretty iso X: jotkut kovaääniset, eläinten lailla laumoissa harhailevat tyypit ovat varanneet sen yösijakseen.

Siellä täällä kytee nuotioita, joista voisi päätellä heimojen juuri lähteneen. Maassa lojuu hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita, ruostuneita betonikärryjä, liejuun polkaistuja pikkutakkeja.

Tuossa loppuunajettu Lada. Sen takapenkillä sateen pehmentämiä ihmissuhdeoppaita, tonnikalapurkki ja postimyyntiluettelo, auki kohdasta Vapaa-ajan asusteet. Ladan viereen on pysäköity pysyvästi rupinen Nissan, joka vielä kuusi vuotta sitten nostatti kansainvälisten autolehtien toimittajien huulille suorituskykyisiä laatusanoja. Tuulilasi on lyöty tylpällä esineellä palapeliksi. Pelkääjän paikalla pursuaa vaahtomuovisisälmyksiään testivoittajaturvaistuin.

Maahan on upotettu kymmenen metriä ratakiskoa; jonnekin on aiottu matkustaa. Kiskojen päällä kaljuiksi nuoltuja traktorinrenkaita. Kiskot päättyvät lakkautetun Keskittymis-Sentterin ovelle. Sentterin seiniin on suihkutettu tuntemattomien heimojen tunnuslauseita. Lauseista on kaikonnut voima, vaikka niitä on terästetty rumilla sanoilla ja huutomerkeillä. Sentterin ovet lonksuvat tuulessa kuin elokuvassa.

Melkein kaikki värit ovat haalistuneita ja murtuneita. Ne, jotka ovat onnistuneet pakenemaan ruostetta ja likaa, ovat äklönvihreä, okranruskea ja pinkkipaska.

Jos seisoo puoli tuntia paikallaan, muuttuu osaksi maisemaa. Ihmistä on vaikea erottaa metalliputkien, autonromujen, ratakiskojen, tynnyreiden ja epämääräisten laatikoitten seasta. Pää alkaa matkia tahmeaa maisemaa; aivoihin kasaantuu happea nakertavia ajatuksia, jotka kasvavat selkärankaan ja jäykistävät entisestään. Ei tee mitään mieli, viha laihtuu tuskin kuultavaksi puuskahdukseksi, rakkaus käväisee mielessä kuin vessassa.

Vain äänet liikkuvat. Metalliputkeen päässyt tuuli vinkuu. Nissanin ovi nihraa ruosteisessa saranassa. Liian iso lintu kurauttaa jotain epäselvää. Paarma pörrää itseään väsyksiin Ladan tuulilasiin. Uupuu enää rotta, joka vingahtelisi häntä jäykkänä nälästä.

Alueen muutamat kerrostalot seisovat paikallaan ja antavat sateen valua seinillään. Sade on tasaista tihkua, se ei lupaa ukkosta eikä aurinkoa – se on kelmu. Ilma on sekoitus kuumaa ja kylmää; kumpaakaan se ei osaa valita.

Kerrostalot on juntattu maahan isolla peukalolla, viimeistelemättä. On uskottu, että viidentoista vuoden elinikä riittää. Seinissä on halvinta laattamateriaalia. Laattojen ja seinän välejä ei ole kunnolla tiivistetty, koska rakennuttajalla ei ollut aikomustakaan asua näissä taloissa. Jo nyt murrosikäiset talot näyttävät heitteille jätetyiltä vanhuksilta.

On vaikea sanoa, ketkä näissä taloissa asuvat, koska sukunimien valkoisia kirjaimia on tippunut osoitetauluista: nimet näyttävät virolaisilta tai puolalaisilta. Taloissa asuvilla ei ole mitään sitä vastaan.

Sitä tupakka-askia, jonka kylkeen puistosuunnitelma olisi piirretty, ei koskaan ostettu. Talojen väliin istutettu puusto on kitukasvuista vaikka ollaan etelässä. Harva puu on jaksanut hoitamattomana täysikasvuiseksi. Kitukasvuiset ovat lyöttäytyneet yhteen epämääräisiksi risukoiksi, joiden juurille on heitelty rakennusjätettä ja tarjouskuponkeja. Linnut kaartavat kaukaa hennoilta näyttävät lepopaikat.

Helikopteri sätkättää matalalla alueen yli, sen toisessa jalaksessa kamera käy.

Raimo Kallio, maansiirtäjä

Joutomaan halki kävelee vanttera, matala poika. Hän liikkuu hankalasti kuin robotti, koska polvien ja nilkkojen ja hartioiden nivelet on valmistettu teräksestä. Muu ruumis on tavallista lihaa ja luuta, vaikka sitä on vaikea huomata parkkiintuneen, mustuneen ihon takaa.

Hänellä on päällään farmarikankaasta tehty sininen haalari, polvi- ja kyynärtaipeissa peltipaikat. Päässään hänellä on punainen lippalakki, jonka englanninkielisen tekstin päälle on liimattu kangaspala: »Würth-naulat, 100% laatua».

Jaloissa on vanhoista koripallotossuista ja tylppäkärkisistä pajakengistä rakennetut saappaat, joihin on kiinnitetty tarroina markkinatalouden eri osasektorien myynninedistämismateriaalia. Haalarin rintataskussa on hakaneulalla kiinni pieni nimikyltti, jollaisia ihmiset käyttävät sairaaloissa ja firman juhlissa.

Siinä lukee Raimo Kallio.

Raimo tulee kerrostalojen välissä olevalle hiekkakasalle, istuu sen päälle, ottaa kouraansa hiekkaa ja antaa sen valua sormiensa läpi. Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.

Raimon molemmat jalat ovat yhtä lyhyet. Ne muistuttavat ratapölkkyjä ja niillä voi kävellä niin lähellä maata kuin mahdollista. Hypätessään ilmaan hän muistaa maan ja palaa nopeasti sen liukkaalle pinnalle. Kenkien pohjissa on piikit, jotka pitävät pystyssä.

Raimon kädet ovat mustuneet öljystä, piestä ja mullasta. Joskus hän pesee ne maalin irrottamiseen tarkoitetulla liuoksella, joka ei hajoa luonnossa. Varmistaakseen käsien toimimisen kaikissa olosuhteissa hän on kiinnittänyt ne pulteilla hartioiden lihasmassaan.

Käsillään Raimo tarttuu esineisiin ja ihmisiin. Esineitä on helpompi käsitellä, ihmiset särkyvät ja tärisevät. Kivi tai kampiakseli ei häiriinny, jos sen ottaa syliin ja silittää. Jos hän laittaa kädet vaaka-asentoon sivuille, ne toimivat siipinä, Mutta lentäminen ei kannata, ilmassa ihminen on tiellä.

Hartioiden välissä on ajatusten koti. Sieltä lähtevät liikkeelle kammotukset, ilojuonet ja huolenhäivät, kaikki se mikä pitää omistajan liikkeessä. Päässä asuva tavara on sekaisin, eikä ole kehitetty tiedostoa, jota näppäilemällä hän saisi haluamansa asian tarvittaessa ulos. Ainoa keino on ravistaa. Raimo heiluttaa päätä edestakaisin noin kymmenen sekunnin ajan, jolloin eri lohkot irtoavat toisistaan itsenäisiksi. Monia asioita ei voi ajatella yhtä aikaa, siitä kärsii koko ruumis.

Takaraivossa on luukku, josta hän siilaa vanhentuneita ja mädäntyneitä juttuja pois.

Raimon tukka on lyhyt ja piikkinen. Pesemällä tukan harvoin hän saa sen pysymään pystyssä. Se on viesti jumalille: olen tulossa sinne.

Kaksi kertaa Raimo törmää Niilo Kemppiseen, jolla on myös tapana kulkea suoraan ja jolla on samanlainen tukka. Heidän piikkikasansa takertuvat kiinni toisiinsa, ja tapahtuu pahoja.

Raimon korvat ovat lehtevät ja käppyrässä kuin perunalastut. Korvillaan hän kuulee juttuja, jotka tapahtuvat kymmenien metrien päässä kotoa. Jos korvia kääntää ulospäin, ne toimivat ilmanvastuksina ja hiljentävät vauhtia vaaratilanteissa.

Raimon silmät ovat suuret ja kosteat. Niitä tuijottaessa tulee mieleen, että verkkokalvon takana asuu vanhempia ihmisiä, jotka ovat luovuttaneet kokemuksensa ja näkökykynsä hänelle. Kalvon takana sikiää suku, mutta sitä Raimo ei vielä tiedä. Silmät ovat hieman hajamieliset, mutta kuin iskusta ne saattavat porata tiiviisti yhteen kohteeseen ja riisua sen aseista.

Molemmat silmät ovat yhtä voimakkaat: jos jompikumpi väsyy tiiraamaan, voi toinen jatkaa sihtausta. Raimo katsoo mielellään pitkälle, lähellä kaikki on tiellä. Yhdellä pitkällä silmäyksellä hän näkee neljänkymmenen metrin päähän, missä kaksi hyttystä tappelee. Raimon toiveena on joskus saada silmiin pieni zoomilla varustettu kiikari, joilla hän halutessaan näkisi Keskustaan saakka.

Silmien alapuolelta kaareutuvalla nenällä Raimo yrittää nuuhkia mahdollisimman tarkasti ympäristöä ja erottaa tärkeät tuoksut vaarattomista hajuista. Vahvojen liuottimien ja myrkkykaasujen pistävät aromit kiertävät nenän onkaloissa ja viestivät milloin jäähdytysnesteen tai tuoreen öljyn liukenemisesta maaperään. Joskus nenä rekisteröi aivan hyödyttömiä hajuja, kuten pistävän tupakansavun tai hunajan imelän tuoksun.

Nenä on pienikokoinen ja mahtuu moniin ahtaisin paikkoihin, joihin muilla keinoin ei ole mitään asiaa. Silti Raimo ei ole täysin tyytyväinen nenäänsä. Iltaisin hän rukoilee pitkää ja terävää, joka halkaisisi tuulen niin kuin veitsi silkin.

Raimo asuu äitinsä kanssa suuressa kerrostalossa, jonne on kerätty ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä. Talossa on kymmenen rappua, jokaisessa asuu kymmenen perhettä. Raimo asuu B-rapussa, mutta toimii laajalla säteellä ulottaen toimintansa aina Joutomaan reuna-alueille saakka. Hän on ulkona niin paljon kuin mahdollista. Kotona hänellä on pieni kirjahyllyllä olohuoneesta erotettu soppi, mutta siellä Raimo tuntee itsensä häkitetyksi eläimeksi.

Raimo tutustuu Niilo Kemppiseen. Myöhemmin hän löytää Marja-Liisa Haverisen. He jättävät Raimoon jäljen. Niilo muistuttaa ulkonäöltään Raimoa, paitsi että hänellä on vasemmassa kädessä paloarpi eikä hänellä ole vi...