Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38653-8

© Jari Tervo 2011

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

I

1. Avcilar, Istanbul, Turkki

1

AVCILAR, ISTANBUL, TURKKI

Minut kihlattiin kehdossa.

Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi. Hän havahtui hääyön jälkeisenä aamuna aviomiehensä Muratin liikkeisiin. Tämä sytytti valot ja käski Laylan nousta patjalta.

Layla totteli miestään, kuten kunnon kurdivaimon tulee. Hän vilkaisi klaanin luvatta rakentaman gecekondun ikkunasta ulos. Siellä liehuivat punainen, keltainen ja vihreä. Gülistan-äiti oli häitten kunniaksi ripustanut kerrostalojen väliselle pyykkinarulle kuivia huiveja. Punainen, keltainen ja vihreä olivat kurdikansan värit.

Häävieraat olivat syöneet notkuvat pöydät börekejä, dolmia, köftejä ja yufkaa, ohutta leipää. Ne levittivät juhlan tuoksua arkeen saakka.

Minut kihlattiin kehdossa, valmistauduin viisitoista vuotta miehelleni ja hän valmistautui minulle.

Kaksi viikkoa sitten Layla oli odottanut Memed-isäänsä klaanin gecekonduja saartavan muurin ulkopuolella. Muuri oli rakennettu vuoden 1999 suuren maanjäristyksen rikkomista tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista.

Turkkilainen nuori mies ilmestyi juttelemaan hänelle muurin katveeseen. Turkkilainen oli nimeltään Ibrahim.

Hän kertoi asuvansa moottoritien toisella puolella, keltakattoisen talon ylimmässä kerroksessa. Ammatikseen mies muurasi. Hän jaksoi nostaa tiilillä täytetyt kottikärryt suorin käsivarsin päänsä päälle.

Ibrahim ei tiennyt rupatteluaan sopimattomaksi.

Ibrahim pulppuili iloa, vaikka hän oli mies. Se hämmensi Laylaa. Hän tunsi Memed-isän, veljensä Nasirin, Ismailin ja Yasharin ja liudan setiä, enoja ja serkkuja. He eivät vuodessa nauraneet yhtä paljon kuin Ibrahim tuokiossa.

Layla oli pukeutunut hijabiin, joka peitti hänet kokonaan kasvoja lukuunottamatta, ja perinnehuiviin. Ibrahimilla oli päällään haalarit ja sen alla T-paita. Layla ei tiennyt minne katsoisi, mieshän oli melkein alaston. Laylaa hengästytti, vaikka hän seisoi liikkumatta.

Ibrahim kertoi muuttaneensa Avcilariin Ankarasta. Hän kosketti Laylan pikkusormea omalla pikkusormellaan. Hän halusi näyttää, miten nukkemainen tytön sormi on.

Laylaa ei ollut koskaan koskettanut kukaan suvun ulkopuolinen.

Ibrahim nauroi hohottamalla niin että hänen kaulansa vahvat lihakset jännittyivät. Layla ei voinut sanoa hänelle mitään, koska häntä rangaistaisiin siitä, vieraille juttelemisesta.

Äkkiä Layla tajusi jo kertoneensa Ibrahimille, että hän oli kihlautunut kehdossa.

Isä saapui. Hän hymyili Ibrahimille. Kun turkkilainen lähti, isä vei Laylan gecekondun muurien sisälle. Kanakoppien edustalla hän hakkasi vyönsä solkipäällä Laylaa niin kauan että Layla poti selkäsaunaa viikon kyljellään.

Vielä toivuttuaan hän haistoi hakkaamisesta hengästyneen isänsä hien. Isä oli keskeyttänyt ruoskimisen vain irvistääkseen ja painaakseen nyrkillään rintaansa.

Tultuaan tajuihinsa Layla katsoi pikkusormeaan. Se näytti tavalliselta, mutta sitä kuumotti. Hän työnsi sormen suuhunsa.

Se maistui erilaiselta kuin muut sormet.

Laylan kielellä ailahteli laastinpölyä ja poppelipuita, lihaksia ja voimaa, suolatuulta ja naurua. Tältäkö miehet maistuvat, Layla ihmetteli.

Pahoinpitelyn jälkeen Layla ontui.

”Synnytit minulle Perkeleen Tyttären”, Memed sanoi vaimolleen Gülistanille. Tämä puhkesi valittavaan zikiriin, toisteli Allahin nimeä ja Koraanin säkeitä. Gülistan-äiti ei ymmärtänyt, miksi hän ei saanut nuorinta tytärtään tajuamaan naiseksi syntymisen häpeää.

Muratin ja Laylan avioliitosta löivät kättä päälle Laylan isä Memed ja hänen veljensä, Muratin isä Hakan. Sulhasen morsiamesta maksamaksi perinteiseksi morsiusrahaksi sovittiin neljätoista lammasta, kymmenen kartonkia tehdasvalmisteista Parliament-tupakkaa, ja kivääri.

He sopivat asian Muratin täyttäessä kolme vuotta, ja Laylan neljä tuntia. He joivat sopimuksen kunniaksi dewiä, jugurttijuomaa, söivät naisten keittiöstä kantaman runsaan aterian: linssikeittoa, lammasruukun, paprikapyreellä maustettua bulguria ja dolmia, täytettyjä paprikoita.

He päättivät aterian yrtikkäällä otlu peynir -juustolla. Varsinaisen aterian jälkeen he napostelivat kuivattuja luumuja, kirsikoita, aprikooseja ja viikunoita. He tupakoivat, loikoilivat sohvalla ja katsoivat televisiota. Memed kaatoi lasiinsa rakia ja sen päälle raikasta vettä. Samentuneen juoman hän ojensi veljelleen Hakanille. Tämä teki saman Memedille. Heidän veljeytensä oli avioliittosopimuksen myötä noussut korkeammalle vuorenhuipulle.

He kohottivat lasiaan.

Noš, he toivottivat toisilleen.

Sulhasen maksettavaksi kuuluva baslik parasi jäi aina sulhasen isän hoidettavaksi. Häntä kuitenkin hyvitettiin sulhasen saamilla häälahjoilla. Ne olivat käteistä, tuhansia uusia Turkin liiroja. Jokaisen häävieraan lahjoittaman summan ilmoitti juhlaväelle kovaan ääneen häitten puhemies. Kurdihäitten tarkoitus oli lujittaa suvun mahtia. Se oli mutkikas taloudellinen operaatio.

Häitten jälkeisenä aamuna Layla vilkuili huolissaan tuoretta aviomiestään, mutta ei voinut katsoa häntä pitkään. Miehen levottomuus rätisi huoneessa kuin väärään paikkaan johdettu sähkö. Layla istuutui lattialle ja katseli tuulen nykimien huivien varjoja morsiushuoneensa katossa.

Kattoon osuessaan punainen, keltainen ja vihreä huivi muuttuivat mustiksi.

Heidän jäätyään kahden illalla Murat oli kertonut lampaitten kestävän kauemmin kuin ihmisten. Ne saattoivat elää vuosisatoja niitten villasta kudottuina mattoina.

Muuta puhumatta Murat kävi kiinni kuolevaiseen morsiameensa. Laylasta tuntui kuin mies yrittäisi tunkeutua hänen, patjan, lattian ja kahden alemman kerroksen läpi maan sisuksissa kuplivaan laavaan, jota hänestä valui Laylaan.

Aamun himottomassa valossa Murat laskeutui polvilleen ja tutki lakanan neliösentti neliösentiltä. Hän käänsi lakanan epäuskoisena ja tutki toisenkin puolen: hänen otsaansa helmistyi hiki ja siihen ilmestyi paksu sininen suonenpunos. Hän nousi ylös uskaltamatta tartunnan pelossa katsoa vaimonsa kasvoja, saastuneen.

”Sinun pitäisi vuotaa verta, huora”, Murat huusi.

2. Artaköy, Istanbul, Turkki

2

ARTAKÖY, ISTANBUL, TURKKI

Lastalla laastia levittäessään Ibrahim kertoi tavanneensa kurditytön. Bursalainen repsikka vilkaisi nuorukaista ja puhalsi irvistellen surukyntisiin sormiinsa, heidän kanssaan ei kannattanut ruveta.

Ibrahim nauroi. Hän oli tietenkin liian viisas riiaamaan kurdityttöä. He olivat vapaita vain kymmenen minuuttia syntymänsä jälkeen.

Hän oli tavannut tytön kurdien asuinalueella, jonne hän oli eksynyt vastamuuttaneen suuntavaistottomuudella, väärälle puolelle moottoritietä.

”Niitten talot on gecekonduja”, bursalainen sanoi.

Hän selitti Kaakkois-Turkin ikuiseen sissisotaan kyllästyneitten ja pääkaupunkiin muuttaneitten kurdien ostavan Istanbulin liepeiltä halpaa roskamaata. Sinne ne pykäsivät virallisen vesi- ja viemärilaitoksen ulottomattomiin vaappuvia kerrostalojaan, joskus viisikerroksisiakin, ja vähitellen ne hyväksyttiin luvallisiksi, kun oli pakko. Ei niitä voinut purkaa ja raahata muualle. Gecekondut jäivät Istanbulin laajentuessa kaupungin sisään. Niitten omistajat vaatimattomasti vaurastuivat talojensa virallistamisesta. Kurdit pitivät tonteillaan kanaloita ja katoillaan lampaita.

Bursalainen kertoi Kurdistanin työväenpuolueen, PKK:n, julistaneen tulitauon taistelussaan Turkin armeijaa vastaan. Puolue havitteli itsenäistä Kurdistanin valtiota. Tulitauon vuoksi yhä useammat kurdit saattoivat lähteä Kaakkois-Turkista Istanbuliin. Heitä ei pidetty pettureina, vaikka he jättivät sissisodan runtelemat vuoret.

Turkin hallitus piti tulitaukoa sumutuksena. Nyt turkkilaisia poliisiasemia räjäytteli TAK, Kurdistanin Vapaushaukat. Se liittyi löyhästi PKK:hon ja julisti taistelevansa turkkilaista fasismia vastaan, millä se tarkoitti poliisivoimia.

Turkin armeijaa raivostutti. Vapaushaukkojen itsemurhapommittajien tiedettiin saavan koulutuksensa PKK:n koulutusleireillä Pohjois-Irakin kurdialueella.

Nyt kurdit saattoivat sekä räjäytellä turkkilaisia poliisiasemia konstaapeleineen että kiistää räjäyttelevänsä heitä.

”Minä vain muuraan taloja”, Ibrahim sanoi. Sen vuoksi hän pysyi hyvissä väleissä kaikkien kanssa: turkkilaisten, kurdien, armenialaisten ja jopa Besiktasin kannattajien.

Bursalainen kertoi tarinaa Istanbulin kaupungin eläintensuojeluviraston toimistopäälliköstä, joka sai ilmiannon kaupunkialueella lampaita laiduntavista kurdeista. Se oli ainakin kaupungin järjestyssäännön vastaista, ellei lain. Vähintään Euroopan Unioni ei hyväksynyt sitä ja sen sana oli bursalaisen mielestä tässä maassa korkein heti Koraanin jälkeen.

”Pamppu palasi Avcilarista ja sanoi ettei se siellä mitään lampaita nähnyt. Sillä määki kaksi karitsaa auton takapenkillä.”

Ibrahim kaapi laastia, mutta pysähtyi muistelemaan.

”Sillä tytöllä oli vanilaisen kissan silmät.”

Ibrahim kertoi tytön toisen silmän loistaneen sinisenä, toisen vihreänä. Vanilaiset kissat söivät suklaata ja vesimelonia ja säväyttivät silmillään. Ibrahimin mielestä eriparisilmäisen tytön mielenliikkeistä ei tahdo päästä perille. Tyttö oli vilkaissut häntä vain kerran, muun ajan se oli katsellut kurdislummin mutaa jalkainsa juuressa.

”Katso eteesi, Ibrahim.”

”Unikkoniitty. Se tyttö kihosi päähän kuin unikkoniitty.”

Bursalaisen isä oli kertonut hänelle kurdien kummallisista tavoista. Suku oli turkkilaiselle tärkeä, mutta kurdille se oli kaikki. Suku oli maailma...