Kansi
Etusivu
Panu Rajala
Lasinkirkas,
HULLUNROHKEA
Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ
HELSINKI
Tekijänoikeudet
ISBN 978-951-0-38639-2
© Panu Rajala 2010
Kuvat © Aila Meriluodon ja Ursula Viita-Leskelän kotiarkistot sekä WSOY:n kuva-arkisto, jollei toisin mainita
Kolmas painos
Versio 1.0
Werner Söderström Osakeyhtiö 2011
Todistus elämästä
Todistus
ELÄMÄSTÄ
Voiko toisen elämästä antaa todistuksen?
Aila Meriluoto vastaa omasta puolestaan: ”Kirjailijan tehtävänä on antaa todistus siitä mikä on kohdalla, millä on omakohtaisuuden kate.” Hänen studia generalia -esitelmänsä 1980 Helsingin yliopiston kateederista tahtoi lisäksi vahvistaa, että ”asiallisinta objektiivisuutta on vain häikäilemättömin subjektiivisuus”.
Tunnustus antaa liikkumatilaa myös elämäkerran kirjoittajalle. Aila Meriluodon tuotannossa subjektiivinen aines tulee suoraan kohti. Tutkija Reeta Aarnio on todennut, että Meriluodon runoudessa omakohtaisuuden tuntu on usein äärimmilleen vietyä. Tämä nousee erityisesti näkyviin myöhemmässä tuotannossa, mutta jo esikoiskokoelmansa päiväkirjassa Lasimaalauksen läpi Meriluoto antaa useita viitteitä myös varhaisten runojensa konkreettisiin elämäkerrallisiin lähtökohtiin.
Reeta Aarnio määrittelee tarkastelukulman tutkielmassaan (2000) Meriluodon lyriikan autobiografisuudesta ja subjektista: ”Itse asiassa Meriluodon runot sisältävät niin paljon autenttiseen todellisuuteen viittaavia elementtejä, että hänen kokoelmiensa lukeminen on hetkittäin kuin lukisi päiväkirjaa tai omaelämäkertaa. Miksi runo avaa ovia näin yksityisen tuntuisiin maailmoihin ja miten minun lukijana tulisi siihen suhtautua?”
Sama kysymys asettuu luontevasti elämäkerran lähtökohdaksi. Paul de Man näyttää todenneen, että jokainen teksti voidaan lukea tekijänsä elämäkerran ilmaisuna. Kuitenkin on kysymys siitä, valaiseeko elämäkerrallinen lukeminen jotakin, joka muuten jäisi pimentoon tai käsittämättömäksi. Reeta Aarnio arvioi, että Meriluodon tekstit osoittavat monin keinoin haluavansa tulla luetuiksi tekijän henkilöhistoriaa hyödyntäen, ”antavat lukijalle luvan ajatella tekstin äärellä myös kaikkea sitä, minkä hän ’tietää’ tekijästä tai mitä tekijännimeen liittyy”.
Tällaisesta lähtöasemasta voin hyvin lähteä kirjoittamaan omaa, osin subjektiivista todistustani Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. Lopullinen ja objektiivinen kirja tämä ei voisikaan olla. Jotakin tiesin runoilijasta, paljon olen hankkinut lisää tietoja. Lisäksi minulla oli ilo tutustua häneen neljä vuosikymmentä sitten ja uudelleen nyt työn kestäessä. Kuva muuttui, rikastui ja tarkentui. Oli onni käydä monia hilpeitä ja hankaliakin keskusteluja hänen kanssaan Pieksämäen Takaniemessä ja Helsingin Arkadiankadulla. Paljon hän muisti, moni asia häntä huvitti. Uutterasti hän penkoi arkistojaan ja löysi ennen julkaisematonta todistusaineistoa. Harvoin olen harrastanut näin hauskaa kirjallisuudentutkimusta: kiitos hetkistä, Aila!
Hän on lukenut myös käsikirjoituksen ja tehnyt yhdessä tyttärensä Ursulan kanssa tähdellisiä huomautuksia ja korjausehdotuksia, jotka olen parhaani mukaan yrittänyt ottaa varteen.
Kirjan toimitus on ollut Mikko-Olavi Seppälän ja Vuokko Hosian huolellisissa ja asiantuntevissa käsissä. Kiitän heitä hyvästä yhteistyöstä, samoin Tuula Mäkiää taitosta ja kuvituksen suunnittelusta. Vaimoni Marja on aina ensimmäinen lukijani ja tukijani.
Touko Siltala lainasi tutustumistani varten runoilijan myöhempää julkaisematonta päiväkirja-aineistoa, mikä oli jalosti tehty. Samoin Martti Häikiö antoi käyttööni Koskenniemi-tutkimuksiaan ennen elämäkerran ilmestymistä. Kiitän myös yliopistoaikojen opettajaani Kai Laitista siitä, että hän reilusti antoi luvan käyttää Aila Meriluodolle kirjoittamiaan nuoruuden kirjeitään. Kiitän kaikkia muitakin tiedonantajiani ja työtäni edesauttaneita tahoja ja henkilöitä.
Kiitän viime kädessä Anna Baijarsia hyvästä ideasta ja tilauksesta, Sari Forsströmiä hankkeen johtamisesta sekä WSOY:n kirjallisuussäätiötä työn taloudellisesta tukemisesta. Lisäksi Alfred Kordelinin säätiö sekä Suomen tietokirjailijat ry myönsivät apurahan kirjan kirjoittamista varten. Niiden turvin mahdollistui innoittunut matka omankin muistini menneisiin vuosikymmeniin sekä rohkean naisen heittäytyviin elämyksiin ja hänen kirkkaan runoutensa kokemiin moniin muutoksiin.
Helsingissä maaliskuussa 2010
Panu Rajala
Janten kasvatti
Janten
KASVATTI
Aila Meriluoto seisoo kotitalonsa edustalla Pieksämäen Keskuskadulla, vettä sataa että lotisee. Hän ei ole käynyt tässä talossa neljään vuosikymmeneen. Siinä hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa, siihen liittyvät hänen karvaat ja hilpeät muistonsa. Hän katselee taloa aidan takaa sateenvarjoa kädessään pidellen kuin tyttö, joka ei uskalla palata kotiinsa.
Kerran hän taisi vanhempiensa kuoltua talossa piipahtaa, silloin taloa isännöi eläinlääkäri Remes. Meriluotojen jälkeen talo myytiin Sisälähetysseuralle, sittemmin kaupunki on pitänyt siellä päiväkotia ja muita sosiaalisia toimintojaan. Aina siinä on ollut asukkaita ja toimijoita, sitä ei ole päästetty tyhjenemään. Se on yksi Pieksämäen kulttuuripiste.
Talo seisoo jykevänä, komein kaarin, tuttu monista valokuvista. Kuinka Meriluodon sisarukset seisovat kuistin edessä pitäen toisiaan kädestä, ensin pikkutyttöinä ja sitten ylioppilaslakit päässä. Kuinka he leikkivät pihassa ja poseeraavat kesäleningeissään. Talo näyttää ihanteelliselta nuorten neitojen kasvupaikalta, se on kuin ilmetty tyttöromaanien näyttämö. Taloa kunnostetaan nyt uudelleen yksityiskäyttöön. Sen on ostanut Salon suvun jälkeläinen. Samalta suvulta rehtori Kaarlo Meriluoto aikoinaan osti perheen kesäpaikan Takaniemen.
Siellä Takatakan piilopirtissä olemme istuneet Ailan kanssa pitkän iltapäivän ja nauttineet hiukan valkoviiniä sateen ropistessa kattoon. Aila on muistellut ja eläytynyt menneisiin vuosiin, joista hän on paljon kirjoittanut, mutta nyt muistaa sellaistakin, mikä jäi pois kirjoista. Teen muistiinpanoja, kynä kulkee liukkaasti kerronnan vauhdissa. Aila on täyttänyt 85, hänen puheensa pulppuilee edelleen eloisasti, naurunsa helähtää, hän tirskuu kuin nuori tyttö. Sellaisena muistan hänet edellisiltä Takaniemen vierailuilta, joista on kulunut yli kolme vuosikymmentä. Viihdyimme täällä ensimmäisen vaimoni Elinan kanssa, kirmailimme niityillä, lämmitimme saunaa, silloin paistoi päivä ja yö oli lyhyt ja valoisa.
Teen yksinäisen muistovaelluksen vanhalle saunalle Pyhityn rantaan. Heinä on kasvanut lanteille, housun puntit kastuvat. Polkua tulee vastaan nuori nainen, vaihdamme pari englannin sanaa. Päärakennus on täynnä Ailan lapsia, heidän puolisoitaan, lapsiaan, sukulaisiaan, eri puolilta Eurooppaa tulleita. Täällä pidetään kesäisin yllä suvun monikielistä siirtokuntaa. Onneksi emäntä saa istua omassa rauhassaan Takatakan viiston katon alla etäämpänä niemen kärjessä.
Siinä on edelleen vanha saunakamari pönttöuuneineen, sama, jossa Lauri Viita kirjoitti Moreenia. Hartaus täyttää mielen. Rakennuksen toiseen päähän on tehty uusi sauna, mutta ikkunoista aukeaa entinen näkymä järvelle. Tuo se innoitti voimamies Viitaa aikanaan.
Ai niin, täällähän näyteltiin myös kohtaus, joka on kaikkine sähläyksineen ikuistettuna Ailan romaanissa Peter-Peter ja myös hänen julkaistussa päiväkirjassaan. Haparoivan romanssin epäsointuinen intermezzo. Mitähän Viita olisi siitä sanonut.
Päärakennuksen vaiheilla on tšehovilaista ajattomuutta, jonka lasten kirkaisut rikkovat. Pihaan on jostain raahattu vanha rapistunut rautatievaunu kuin mikäkin hylätty museokalu. Nuorison boheemius näyttää saaneen rennon ylivallan pedantin rehtorin entisestä kesähuvilasta. Aila on iloisesti alistunut sivullisen osaansa.
Kierrän takaisin niemeen. Takataka on kieltämättä kuin savolaiseen rantamaisemaan heitetty jättikokoinen laavu. Se on Petri Viidan, vanhimman pojan, työnäyte; hän valmistui Teknillisestä korkeakoulusta arkkitehdiksi. Siitäkin voisi hänen isällään olla yhtä ja toista sanomista. Laurissa oli Ailan kertoman mukaan yllättävän vanhanaikaisia piirteitä, ja vanhemmiten hän tuli yhä konservatiivisemmaksi, alkoi kehua kuinka ”se kokoomus on sentään komee puolue”. Pepen piirtämä talo kohtasi vastustusta paikallisessa rakennuslautakunnassa, mutta hyväksyttiin lopulta kun arkkitehti perusteli sen muinaissuomalaista muotokieltä.
Eiköhän ole istuttu jo tällä erää kylliksi. Päätämme lähteä kierrokselle katsastamaan Pieksämäen kaupunkia. Kirjailijan piti vain näyttää vanha kotitalonsa, siinä aidan takana me sitä osoittelemme sateenvarjoilla ja kameralla, kunnes uusi isäntä tunnistaa kurkistelijat ja tulee reippaasti tervehtimään, kutsuu sisäpuolelle. Hän on remonttipuuhissa, pihamaalla on huiskin haiskin rakennustarpeita. Hän muistuttaa, että tämä Meriluodon talo oli aivan vähällä joutua purettavaksi 1970-luvun alussa. Kaupunkia hallinnut demarijuntta katsoi, että se oli aikansa palvellut ja vilkkaan risteyksen kupeeseen sopisi paremmin E-öljyasema. Vanhaa rakennuskantaa pantiin siihen aikaan muuallakin kaupungissa surutta matalaksi.
Talon pelasti Elina Karjalainen, Uppo-Nallen luoja. Hän käynnisti kansalaisliikkeen kulttuuriarvojen säilyttämiseksi. Hän muistutti kaupunkilaisia Meriluodon talon merkityksestä. Aila Meriluoto asui siihen aikaan Ruotsissa eikä seurannut kotitalonsa vaiheita. Hänen sisarensa Sirkka sairasti syöpää, voimaton oli hänkin. Mutta hyvät voimat toimivat sisarusten ja heidän talonsa puolesta: se säilyi entisessä muodossaan ja kaikkine muistoineen.
Saamme tutustua taloon sisältä, vaikka se on osin remonttikaaoksen vallassa. Aila kiipeää varovasti raput eteisestä yläkertaan ja kurkistaa kaiteen yli: j...