Kansi

Etusivu

Anna Tommola

SEITSEMÄS KÄSIALA
ja muita kertomuksia

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38649-1

© Anna Tommola 2011

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

I

HYVÄÄNHÄN KAIKKI PYRKIVÄT.

Iso mies ja keijukainen

Lintutorni oli seissyt paikallaan kymmeniä vuosia, harmaantunut kesäsateiden, tuulen ja loskaisten talvien armoilla. Torni oli korkea ja kiivas ja jo vähän vaarallinen, mutta sen kylkiin oli uskaliaasti raaputettu rakkaudentunnustuksia. Sen huipulta näki ruovikon ylitse saareen, ja toiseenkin, siihen jossa hipit paimensivat lampaitaan ja lämmittivät saunaa. Rastaita ryöpsähteli pieninä ryhminä. Ihmiset puuttuivat. Loppukesän lauantai-iltana kukaan ei kulje pitkospuita, lauantai-iltoina astellaan muita polkuja, tiet vievät kaupunkilaiset keskustan ravintoloihin, merenrantakuppilaan, kotibileisiin. Piknikille on liian viileää.

Mimosa värisi ohuessa mekossaan ja painoi itsensä kiinni Joonaan, kuljetti sormea kylkiluuta pitkin. Juurakkoista luontopolkua pyöräillessä Joonalle oli noussut kevyt hiki, paita hohkasi kosteaa lämpöä.

Joona oli pidempi kuin yksikään Mimosan aiemmista miehistä. Se oli ihmeellistä. Siitäkin huolimatta, ettei hän ollut pukeutunut tänään aivan Mimosan toivomalla tavalla.

Ei se ylhäällä haittaisi. Hän ei antaisi sen haitata.

Heti Joonan tavatessaan Mimosa oli joutunut pois tolaltaan. Hänestä olivat karisseet viimeisetkin jäänteet tervehenkisen lapsuuskodin henkisistä eväistä, jotka olisivat toisessa todellisuudessa voineet kasvattaa hänet vahvaksi ja juurevaksi naiseksi, ylpeydeksi esiäideilleen, auttaa kohti tasapainoista parisuhdetta ja perhe-elämää. Olisivat voineet, mutta ei: hänen varhain ilmennyt viehtymyksensä pitkiin miehiin oli vain vahvistunut. Vuodesta toiseen, näihin päiviin saakka, päiviin jolloin tuli tämä, joka oli pidempi kuin kukaan.

Jo alakouluiässä Mimosa, jonka nimi vielä tuolloin oli Auri, hakeutui kookkaiden olentojen läheisyyteen. Lapsen mittaan nähden kuka tahansa aikuinen mies on pitkä, mutta nyt puhumme oikeasti pitkistä miehistä, hujopeista, koripalloilijoista, Yhdysvaltain presidenteistä. Tällaisen ilmestyksen nähdessään pikku Auri, sittemmin Mimosa, vaistomaisesti löysi syyn, jonka varjolla hänen oli mentävä kohti, tarkistamaan jotakin, muka etsimään maasta, lukemaan kadunnimeä kyltistä – mitä milloinkin, kunhan voisi samalla aivan miehen jalkojen juuresta vilkaista ylös, nähdä miten reiden vartta jatkui kauas ylös, ja sen jälkeen selkää, tai rintakehää, mistä päin sitten katsoikin, ja jossain kaukana korkeuksissa killui lopulta pää vahvojen hartioiden välissä.

Apteekissa asioidessaan Mimosa haukkoi henkeään, kun punatukkainen, lempeä farmaseutti nousi hakemaan lihaskipugeeliä takahuoneen laatikostosta ja samalla paljasti nuoren uljaan kaksimetrisyytensä. Ostaessaan äkkinälkään perunapiirakoita ja mustikkakeittoa Kampin Alepasta Mimosa joutui vaihtamaan kassajonoa lennosta, koska toisella kassalla metsäryöväriä muistuttava rockmuusikko kaivoi lompakkoaan; Mimosa kiilasi taakse, ja hänen edessään kohoava suuruus oli niin kaikentäyttävää ja hallitsevaa, että hetken verran mitään muuta ei maailmassa ollutkaan.

Nyt maailmassa oli Joona.

Joona teki Mimosasta kauniin, sai hänet hehkumaan.

Mitä valtavampi mies, sitä sirompi ja pikkuisempi oli Mimosa. Kuin keiju. Kuin kukka. Siksi hän vaihtoi nimensäkin, hänhän oli herkkä. Yläasteella jotkut olivat kaikesta huolimatta kutsuneet häntä Lauriksi. Miten hirvittävän karkeaa se oli ollut! Hän oli feminiininen ja hauras ja pieni. Hän tarvitsi suuren miehen pitämään itseään kämmenellään.

Mimosa rakasti vanhoja elokuvia, kaikkein vanhimpia elokuvia, joissa naiset olivat aivan pikkuruisia tummine tarkkarajaisine suppusuineen ja poplarimiehet heidän rinnallaan harteikkaita ja turvallisia, ja mikä vieläkin parempaa, joskus vaarallisia. Suuret sankarit kietoivat käsivartensa suojelevasti sirojen olentojen ympärille, tai vaihtoehtoisesti kaappasivat heidät, nostelivat heitä ilmaan, ja naiset vain sanoivat »oooh» ja suipistivat ruusuisia huuliaan. Mimosa niin kadehti King Kongin rakastettua, sitä vaaleaa naista; hän tunsi hurjaa selittämätöntä myötätuntoa suurta petoa kohtaan. Suuret pedot olivat ihania. Suuret mitkä vain. Mimosa halusi tulla riepotelluksi Empire State Buildingin huipulla.

Tai kaksikerroksisen lintutornin, paremman puutteessa.

»Ota minut kiinni», Mimosa kuiskasi ja pyrähti pienin kevyin askelin kohti alimpia portaita ja niitä pitkin ylös.

Joona seurasi, hänen jalkansa olivat suuret ja raskaat.

Mimosa oli saanut paljon. Monia pitkiä miehiä. Hän oli niin suloinen ja hämmentynyt, että houkutti heitä puoleensa kuin hunaja.

Hän teki miehistään jättiläisiä, katolisia pappeja, hunnisotureita. Hän katsoi heitä ja näki aina jotakin muuta kuin sen punapääfarmaseutin tai luisen kirjeshakkia pelaavan purserin, jota kulloinkin tapaili. Hän askaroi mielikuviensa parissa, työsti niitä nautiskellen ja kehitti tilanteita, joissa kaikki tuntui hetken aikaa oikealta ja miehen mitta pääsi oikeuksiinsa. Koon nimissä hän myös antoi paljon anteeksi. Joskus hän saattoi aktiivisesti tehdä töitä unohtaakseen urheiluaiheiset kommentit, poninhännänluirun, jopa kelvottoman musiikkimaun, jos vain pääsi hetkeä myöhemmin kiipeämään sohvapöydälle seisomaan ja ylettyi siitä kiertämään kätensä miehen kaulaan.

Mutta nopeasti hän kyllästyi. Mielikuvitus väsyi, kauneus katosi ja typeryys valtasi alaa. Tultiin pisteeseen, jossa joko Mimosa tai mies sai tarpeekseen. Virolaisen käsipalloilijan hän ehti dumpata itse, mutta viestintäkonsultti lähti itkien ja kiroten, paukautti oven kiinni ja vielä pihalta huusi Mimosaa hulluksi. Hullu oli konsultti itse, tekorento salkkumies, Mimosa ajatteli ja sääli itseään, herkkää sielua jota näin koeteltiin.

Varmaa oli, että jossakin oli jotakin suurempaa. Jossakin oli joku, joka oli suurempi.

Joona sitten todella oli suurempi kuin yksikään toinen, joten rimakin nousi heti korkeammalle. Jutusta tulisi, täytyisi tulla, täydellinen. Mimosa tekisi Joonasta onnellisen, jos Joona vain ensin tekisi Mimosasta onnellisen. Ja kaikesta päätellen se olisi mahdollista, sillä paitsi että Joona oli niin huomattavan, suunnattoman, huimaavan pitkä, hän vaikutti älykkäältä ja hänellä oli pienen naisen huutaviin tarpeisiin erinomaisesti vastaavat, karut mutta jumalaiset vakavan munkin kasvot.

Ensitapaamisesta lähtien Mimosa ei ollut pysyä nahoissaan. Hän päätti, että Joona olisi oikea.

Mimosa tiesi, mitä toivoi. Ja miten sen toteuttaisi.

Olisipa kaikki vain sujunut niin yksinkertaisesti!

Kun Mimosa otti asian puheeksi heidän tapailtuaan joitakin viikkoja, kesän kääntyessä kohti loppuaan, kohti näitä viimeisiä päiviä, joina he lopulta ajoivat lintutornille, Joona olikin eri mieltä.

»Minä en halua pukeutua kaapuun», hän ilmoitti ja nypelsi alahuultaan etusormen ja peukalon välissä. Etusormi oli pitkä, luonnollisesti, samoin peukalo. Nivelten kohdalla oli selkeästi erottuvat pallerot. Mimosa tykkäsi imeskellä niitä.

»Mutta kun minä haluan, että pukeudut», hän sanoi suloisimmalla äänellään.

»Mutta kun minä en halua.»

Joonan äänestä kuulsi pidätelty itku. Mimosa tunsi ärtymyksen ja kiukun nousevan. Jo nyt. Se oli huono juttu. Kun tällä kertaa ei niin vain voinut kävellä asetelmasta ulos; pitihän Joonan olla lopullinen vastaus kaikkeen.

Mimosa toivoi, ettei Joona jatkaisi uikutustaan vaan sieppaisi hänet ronskilla otteella syliinsä. Mutta Joona jatkoi.

»Minä näytän siinä niin…isolta.»

Joonan syvät silmät olivat täynnä surua. Kyynel vierähti hänen silmänurkastaan ja pysähtyi korkean poskipään harjanteelle kuin miettien, syöksyäkö tästä alas vai ei.

Joona olisi niin halunnut pitää huolta pikku naisesta.

Olisi niin halunnut.

Mutta tuo raivokas kukkanen vain seisoi hänen edessään, polki jalkaansa ja sanoi taas: minä haluan. Se toi Joonan mieleen äidin, mikä oli harvinaisen ikävää. Joonan äiti oli polkenut jalkaansa ja huutanut: minä haluan, ja niinpä Joonan isä oli salamannopeasti korjannut kolhot luunsa ja mennyt ja tehnyt mitä miehen täytyi naisen mielestä tehdä – korjannut, hakenut, ostanut, koonnut, jäänyt kotiin tai kadonnut silmistä.

Mieleen tuli sekin tyttö kolmannella luokalla, luonnonkihara tukka samettipannalla ojennuksessa, sievä ja hienostunut kuin harvinainen orkidea. Samalla tavalla sen silmät olivat salamoineet ja se oli sihissyt: minä haluan. Ja Joona, siinä vaiheessa sataseitsemänkymmentä olemassaoloonsa vielä tottumatonta senttiä, oli mennyt ja yrittänyt tehdä mitä pojan täytyi tytön mielestä tehdä: kivunnut, kavunnut ja pudonnut, ja saanut vielä syytkin niskoilleen.

Ai niin, kun vauhtiin päästiin, niin se eräskin, lukiossa. Se joka pehmeän ivallisesti oli kohottanut täyteläistä ylähuultaan ja sivaltanut sieltä alta: minä haluan, ja Joona oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt parhaansa ja joutunut naurunalaiseksi koko luokan edessä. Hän oli ollut vähällä tehdä sen, mitä hänen mieleensä ensimmäiseksi tuli, eikä kukaan todellakaan halua edes tietää, mitä se oli. Mutta lopulta Joona vain kaatoi pulpetin, toisen, ja kolisti ulos, oven läimähdys soi kuin laukaus käytävässä. Hän tömisti kiviset jugendportaat kolmannesta kerroksesta alas saakka kaksi kerrallaan, tu-tum, tu-tum. Hänen vartalonsa, kaksi metriä kahdeksan senttiä, oli suuri ja kömpelö, ja hän näki ja tunsi kuinka aulassa parveilevat alempiluokkalaiset katsoivat, vapisivat peloissaan ja kuiskivat: psykopaatti.

Huono, huono juttu.

Ei siis kaapua. Mutta Mimosa ei aikonut luopua näystään. Hän etsi kuumeisesti vaihtoehtoja. Hän painoi viileän nenänpäänsä Joonan ohimolle ja nuus...